Billy Cobham täytti Savoy-teatterin ääriään myöten

Kuvat: Minna Hatinen

12.03.2019 11:19


Billy Cobham saapui kvintetteineen Helsinkiin suoraan Turusta.  Helsingistä matka jatkui keski-Eurooppaan ja sieltä Lontoon kautta kesäksi New Yorkin Blue Noteen viettämään 75-vuotissynttäreitään.  Pitkän uran funk, fuusio ja rock rumpalina luonut Cobham veti salin täyteen sekä Turussa että Helsingissä. Asiaa ei tarvitse ihmetellä, tarjosihan hän jazzin harrastajien ohella nostalgiahetken myös kaikille 1970-luvun funkin ystäville. Loppuunmyydyssä salissa jouduimme ahtautumaan parvekkeen tiheään ahdetuille penkkiriveille, joiden istuimet oli mitoitettu lasten tai laihojen kiinalaisten mukaan. Väliajalla paljastui, ettei Savoyn eteistiloja ole suunniteltu suuren väenpaljouden varalta.  Liikkuminen oli hankalaa, WC-jonot olivat pitkät eikä juomavettäkään riittänyt kaikille. Veden loppuessa kukaan ei tuonut sitä lisää vesipisteeseen.

Ennakkotietojen mukaan Cobhamin Crosswinds Project -kokoonpanossa olisi pitänyt olla myös kaksi Grammyä voittanut jazz – R & B saksofonisti Ernie Watts, jonka takia konsertti kiinnosti erityisesti. Häntähän ei ole kuultu Suomessa kovin usein, ehkä ei koskaan. Ei kuultu nytkään. Tilalla oli fagotisti – saksofonisti Paul Hanson. Instrumenttivalinta tuntui oudolta. Konsertin aikana kävi nimittäin selvästi ilmi, ettei saksofonia voi korvata fagotilla. Hansonilla on klassinen tausta ja kun fagotista oli tehty sähköinen soitin, nopeat juoksutukset hukkuivat sähkökitaran ja sähköpianon tai syntetisaattorin kimeään äänimattoon. Jäimme kaipaamaan puhallinvoittoista soundia diskanttisen sähkösoitinmaailman tasoittajaksi. Kävi ilmi, että kesäkuusta lähtien se toteutuu. Silloin nimittäin trumpetisti Randy Brecker liittyy Cobhamin Crosswinds- kiertueeseen.  Tämän kuulemiseksi pitäisi matkustaa joko Lontooseen tai New Yorkiin.

Fareed Haque

Crosswinds tarjosi myös esiintyjille nostalgianmatkan, olivathan he kaikki Hansonia lukuun ottamatta vanhemman polven muusikkoja, jotka ovat kokeneet henkilökohtaisesti funkin ja fuusion alkutaipaleen. Tosin aluksi ei ollut varmaa, oliko kokoonpanossa muitakin muutoksia kuin Ernie Wattsin puuttuminen.  Näköyhteys parvekkeelta oli huono varsinkin silmälasien käyttäjille. Cobhamin speakeista kävi kuitenkin ilmi, ettei muita muutoksia ollut. Kitarassa oli monitaituri Fareed Haque, koskettimissa Scott Tibbs, bassossa Tim Landers, sähköfagotissa Paul Hanson ja rummuissa luonnollisesti Billy Cobham itse.

Musiikki kuului hyvin parvekkeelle, mutta ei ollut liian lujaa, joten korvatulpille oli vähän käyttöä. Cobhamin tukevasta ja teknisesti taitavasta rumpukompista tuli mieleen 1960-luvun loppu, jolloin soitin suomalaisissa R & B ja Soul-kokoonpanoissa. Riittävän hyviä rumpaleita oli harvassa, ehkä vain kaksi: Matti Oiling ja Ronnie Österberg (muisteli Heikki). Nyt kuullusta konsertista jäikin mieleen korkeatasoisen rumputyöskentelyn ohella kitaran ja koskettimien taitava vuoropuhelu, jota aika ajoin fagotti täydensi tyylipuhtailla juoksutuksilla. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin sanoa, ettei jazzinharrastajalle riitä pelkkä tekninen taituruus. Saman rytmin ja saman tempon toistuminen alkoivat puuduttaa. Lyhyesti sanottuna tempo- ja rytmivaihteluita olisi saanut olla enemmän ja solistien olisi pitänyt yltää alun skaalaharjoitusten jälkeen myös tulkintaan.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että Cobhamia lukuun ottamatta koko bändi soitti nuoteista. Tällä perusteella voi epäillä, ettei ohjelmisto – ehkä ei kokoonpanokaan – ole vakiintunut.  Hauska yksityiskohta oli kitaristina toimineen Fareed Haquen sekoilu ennen biisin alkua noin 10-sivuisen paperinuotin kanssa, jota Billy Cobham kommentoi.  Salin perälle oli vaikeaa kuulla mitä hän sanoi, mutta ehkä hän viittasi Scott Tibbsin parempaan ratkaisuun; tablettiin, jossa kaikki tarvittavat nuottisivut näkyivät helposti.

Tim Landers ja Scott Tibbs

Kuten populäärimusiikissa yleensä, keinotekoisten raja-aitojen luominen on vaikeaa myös Billy Cobhamin kohdalla. Uransa alussa hän soitti ’oikeaa jazzia’ Horace Silverin kvintetissä, James Brownin tuotanto oli lähinnä soul-funkkia ja Miles Davisin Bitches Brew -äänite on luokiteltu fuusioksi. Dreams-yhtye, jossa olivat mukana Cobhamin ohella veljekset Michael ja  Randy Brecker, lienee seikkaillut progen (progressiivinen rock) ja jazz-rockin välimaastossa. Cobhamin oma tuotanto vaikutti olevan nyt kuullun ohjelmiston perusteella lähimpänä funkkia, vaikka hänen yhteydessään puhutaan usein vain fuusiosta. Kappaleissa oli tasainen jumputtava rytmi ja selvä rakenne. Tempokaan ei vaihdellut. Sen sijaan fuusiossa rakenne häipyy usein laaja-alaisen äänimaiseman taakse ja monesti keitoksen summana syntyy vähemmän kuin alkuperäiset osat olivat. Näinhän kokeilevassa taiteessa on usein laita.

Cobhamin lämmittelybändin osa oli langennut UMO:lle. Konsertin ensimmäinen tunti kului Jussi Lampelan Jazz Noir -teoksen parissa. UMO:n soittama musiikki oli yhdistetty tunnettujen kylmän sodan aikaisten puheiden kanssa, joita oli lisäksi tehostettu näyttämön takaseinään projisoiduilla kuvilla.  Kuva- ja puheshowsta vastasi Joonas Tikkanen.

Yleisesti ottaen musiikki kuulosti ainakin parvekkeelle hyvin varovaiselta varsinkin, kun myöhemmin Billy Cobham sai viidellä miehellä paljon enemmän volyymia aikaan. Olisi myös olettanut, että sodanaikaisten puheitten taustalla oli ollut enemmän räiskintää. Multitasking-ihmisille esitys lienee ollut tervetullut, mutta kuuntelemme mieluummin musiikkia silmät kiinni ilman häiritsevää puhetta.

Perko, Eskola ja Lampela

 

Esityksestä jäi mieleen Seppo Kantosen pianosoolot ja orkesterin edessä sooloilleet Jukka Perko ja Jukka Eskola, joita voi jälleen kerran kiittää sujuvista ja tyylipuhtaista esityksistä. UMO:n takarivistä Mikko Pettinen pääsi näyttämään, etteivät solistiset taidot ole häneltäkään kadonneet. Pienyhtyeistä tuttu Tuomas Timonen selvisi hyvin myös big bändin rumpalina.

Takaisin
Translate »