Blind Boy Paxton on juurimusiikin moniosaaja

Kuvat: Pertti Nurmi ja Matti Laipio

22.10.2017 20:54


Blind Boy Paxton kitaroineen (P. Nurmi)

Haalareihin pukeutuneen Jerron ”Blind Boy” Paxtonin ulkoinen olemus ja rehevä aksentti luovat helposti mielikuvan jossain Etelässä pellon laidassa primitiivistä bluesia soittavasta mustasta muusikosta. Mutta todellisuudessa mies osoittautui Malmitalon konsertissa monipuoliseksi ja erittäin hyvin amerikkalaisen juurimusiikin erilaiset muodot hallitsevaksi artistiksi.

Suomessa ensi kertaa käyneen 28-vuotiaan Paxtonin tulo oli herättänyt sen verran huomiota, että Malmitalon konsertti myytiin loppuun. Uskoisin valtaosan paikalle tulijoista odottaneen kuulevansa pelkkää bluesia. Sitä toki mies tarjosikin, mutta sen lisäksi monenlaista muutakin.

Paxton paljastui myös taitavaksi multi-instrumentalistiksi, sillä kaksituntisen konsertin aikana hänen soittiminaan vuorottelivat kitara, piano, banjo, viulu ja huuliharppu. Kappaleiden välejä hän maustoi mehevillä tarinoilla.

Ennen konserttia keskustelin Jerronin kanssa lähes tunnin. Tuolloin hän kertoili mm. omista musiikillisista lähtökohdistaan. Los Angelesin Wattissa varttunut mies oli jo lapsesta lähtien poikkeava nuori, sillä viehtymys vanhaan musiikkiin alkoi jo 12-vuotiaana. Tuolloin hänen hankkimansa ensimmäisen cd:n artisteina olivat valkoisen old-time-musiikin 20-luvun tähti Uncle Dave Macon ja varhaisen Mississippi-bluesin myyttinen hahmo Charlie Patton.

Keskustelun kuluessa tuli selväksi hänen mahtava, suorastaan ensyklopedinen tietämyksensä ja osaamisensa monenlaisesta amerikkalaisesta musiikista. Vaikka hän konserttiensa tarinoissa mielellään korostaa louisianalaisilta isovanhemmiltaan saamaansa musiikillista perintöä, niin hän myönsi tärkeimmiksi vaikutteidensa lähteiksi äänilevyt, joita kuulema on karttunut melkoinen määrä.

Monien soittimiensa hallinnan hän on pääasiassa hankkinut itseopiskelulla, sillä hänen kokemuksensa opiskelusta oppilaitoksesa ovat lähinnä traumaattisia.
Hän kertoi näet menneensä suurin toivein New Yorkin maineikkaaseen New Schooliin tarkoituksenaan opiskella ensisijassa pianonsoittoa.

Tämä mies tietää todella paljon amerikkalaisesta juurimusiikista. (M. Laipio)

Hän oli toivonut saavansa opettajakseen ragtimesta lähtien varhaisiin pianotyyleihin syvällisesti perehtyneen Dick Hymanin, mutta paljastuikin, että Hyman olikin ehtinyt muuttaa Floridaan eikä koulussa kukaan Paxtonin kertoman mukaan pystynyt opettamaan muuta kuin modernia jazzia, josta hän ei ollut ihmeemmin kiinnostunut. Siksi hän kertoo lähteneensä koulusta turhautuneena parin vuoden jälkeen.

Jerron suhtautuu edelleenkin hyvin kriittisesti New Schooliin väittäen, että koulussa vähätellään vanhempaa jazzia. Hänen mukaansa siellä on useamman vuoden opiskelleita, jotka eivät ole edes kuulleet Duke Ellingtonista.

Ilman muodollista musiikkikoulutustakin mies on kuitenkin pärjännyt varsin hyvin, sillä hänestä tullut kysytty artisti musiikillisen laaja-alaisuutensa takia hyvinkin monenlaisiin musiikkitapahtumiin. Hän kertoo esiintyneensä blues- ja jazzfestivaalien lisäksi myös folk-, kantri- ja bluegrass-tapahtumissa.

Tuo musiikillinen moniulottuvuus kuului myös Malmitalon konsertissa, jossa kitara- ja huuliharppu-bluesien lisäksi kuultiin pianonumeroina mm. viime vuosisadan alun newyorkilaista stridea, Jelly Roll Mortonin Michigan water blues, Fats Wallerin tyylisesti esitetty 1930-alussa sävelletty The very thought of you ja sitä pari vuosikymmentä vanhempi I ain’t got nobody. Näiden urbaanimpien kappaleiden vastapainona oli mm. bluegrass-henkistä viulusoittoa, Appalakien vuoristolaisilta peräisin olevia old-time-tyylisiä banjokappaleita sekä 1950-luvun alun gospel-laulu How I got over.

Tällainen tyylikirjavuus saattaa kuulostaa sekamelskalta, mutta taitavuutensa ansiosta Paxton pystyi luomaan jokaisesta numerostaan vakuuttavan tulkinnan. Uskoisin myös, että pelkästään bluesia kuulemaan tulleet eivät hekään pettyneet saatuaan mittavan annoksen Americanaa livenä.

 

Takaisin
Translate »