Ei ole New Orleansissa poliisien soittokuntaa

Kuvat: Matti Korhonen

23.08.2018 19:14


Leroy Jones (vas.) Sami Ruusuvuori ja Aili Ikonen

Kun lukee Ella Fitzgeraldin ja Louis Armstrongin elämänkertoja huomaa, että molemmilla on elämänsä alkumetreillä ollut pieniä näkemyseroja virkavallan ja poliisien kanssa. Molemmat viettivät muutamia vuosia nuoruudessaan kasvatuslaitoksissa ja onneksi ottivat niistä opikseen. Sekä Ellan että Satchmon tarinat osoittavat, että riittävän ajoissa asioihin puuttuminen ja välittäminen ohjaavat nuoria oikeille poluille elämässä ja kun se polku sitten löytyy, on kaikki itsestä kiinni. Vain taivas on rajana.

Lahden Sibelius-talossa oli paikalla myös virkavaltaa, olihan kyseessä Lahden uuden poliisitalon, Hennalan Leijonan, avajaiskonsertti. Helsingin Poliisisoittokunta, 42 muusikon vahvuudella, kapellimestarina Sami Ruusuvuori ja solisteina Aili Ikonen ja Leroy Jones olivat harjoitelleet konserttikokonaisuuden, jonka teemana oli Tribute to Ella & Louis. Kahden setin konsertti piti sisällään 16 kappaletta ja ylimääräisen, siis virkavallan ohjauksessa tämäkin.

Sami Ruusuvuori on kotonaan niin klassisessa, kuin rytmimusiikissakin. – Olisi tosi kiva soittaa pasuunaa, jossakin dixie bandissa, mutta valitettavasti aika ei tällä hetkellä oikein riitä. Pasuunaa hän kuitenkin soittaa Helsinki Brass Quartetissa ja Solistiseitsikko Imperialissa tenoritorvea. Olin vuosi sitten käymässä New Orleansissa ja tapasin siellä Leroy Jonesin ja aloitimme neuvottelut miten ja missä voisimme toteuttaa yhteisen projektin. Minuun oli jo silloin tehnyt vaikutuksen vahvoilla Ella-tulkinnoillaan Aili Ikonen. Sitten vaan asiat alkoivat loksahdella ja kahden keikan ympärille rakentui ohjelmisto, johon ehdittiin tehdä vielä alkuperäissovituksiakin. Eihän näiden artistien soolonumeroista levytyksiä suuren puhallinorkesterin kanssa ole aikanaan edes tehty.

Sami Ruusuvuori johtaa

Sami Ruusuvuoren ryhdikästä ja tilanteen niin vaatiessa svengaavaa johtamista on hauska seurata. Big bandien kapellimestarit aikanaan pitivät huolen, että sivuprofiili näkyi yleisölle varsinkin silloin kun solistilla oli sanottavaa.

Orkesterihan on oppinsa saanut harjoituksissa ja konsertissa on tietysti kinkkiset paikat johdettava tarkasti, mutta sitten on hetkiä, jolloin voi seurata vaikkapa yleisön reaktioita tai kannustaa solistia. Tämä tuli taas mieleen kun seurasi Esa-Pekka Salosen synttärikeikkaa. Kun partituuri sen sallii voi kääntyä sivuttain ykköspulttiin, oli se sitten huilu tai viulu.

Kummankin setin alkuun suuret orkesterinumerot säveltäjinä Gerschwin ja Copland. Kuubalaista ja meksikolaista meininkiä ja haastavaa soitettavaa. Cuban Overtutre ja El Salon Mexico on sävelletty parin viikon loman päätteeksi ja vaikutteita oli imetty kaksin käsin paikallisissa huvihuoneistoissa iloisella 30-luvulla. Riemastuttavaa kuultavaa ja itselleni molemmat ensimmäistä kertaa. Sovituksissa soitinryhmät kukin vuorollaan saivat hetkensä.

Onko 42 muusikon orkesteri vain ylisuuri big band? Sovituksen pohjana voi olla tietysti alkuperäinen sovitus 16 miehelle, mutta kyllä hyvässä puhallinorkesterisovituksessa hyödynnetään soitinkirjoa ja eri sektioiden vaihtelua. Käyrätorvet, baritonit antavat pasuunoille lisää syvyyttä ja huilut ja klarinetit värittävät fonisektiota ja tietysti tuubaa yhdessä narubasson kanssa ja päälle kunnon lyömäsoitinporukka. Niin ja piccolo tuplaa ksylofonin tai pianon.

Sovittajanimistä tutuimpia olivat Timo Forsström ja Esko Heikkinen. Forsströmillä on kyky kirjoittaa ja käyttää puhallinorkesteria maalailevasti ja mahtavasti. Itsekin käyrätorven soittajana hän tietää milloin cornoille kirjoitetaan ”kellot ylös” ja sillä ei todellakaan tarkoiteta rantarolexeja. Esko Heikkiselle big band tausta aina UMO:a myöden on tuttu ja se on antanut työkaluja sovittamiseen.

Juha Salminen (dr) ja Onni Lonka (gt)

Varsinkin Caravan toi tätä puolta esiin. Caravan oli myös pitkälti kitaristi Onni Lonkan ja rumpali Juha Salmisen vuoropuhelua. Hieno Brian Setzer -vaikutteinen esitys. Valtaosan uusista sovituksista oli laatinut Juuso Wallin, myös Poliisisoittokunnan apulaiskapellimestarina toiminut cornonsoittaja.

Kotisivuillaan hän toteaa: – Laita viestiä ja kerro mille kokoonpanolle sovitusta etsit – saat soitettavaa tarvittaessa jo seuraavaksi päiväksi. Nytkin sekä Basin Street Blues ja Someday You´ll Be Sorry olivat syntyneet Leroyn ideoista, jotka Juuso oli siirtänyt 42 muusikon eteen nuottilapuiksi.

Ilmeisesti samalla periaatteella oli tehty myös sovitukset Ailille kappaleisiin Pick Myself Up ja How High The Moon. Ilta oli siis osaltaan myös todellista ammattisovittajien juhlaa, johon myös Arto Paju osallistui kahdella arrilla.

Aili Ikosen Tribute to Ella-albumi oli viimeistään se suuri läpimurto. Amerikkalaisen laulukirjan tarkkaan tutkineen Ellan ohjelmistoa yleisö vain rakastaa ja kun siitä poimitaan mitä tahansa niin aina löytyy kultajyviä, jotka ei ole niitä kaikkein tutuimpia, mutta silti herkkupaloja. Mainitut Juuson sovitukset ja Night and Day muodostivat ensimmäiseen settiin kokonaisuuden, joka lupasi että lisää herkkua on tulossa.

Kun toisen setin avausnumero alkoi, The Man I Loven ensi akordit ja laulajattaren ääni kuuluivat, mutta hahmoa ei vielä näkynyt, niin jopa alkoi päät kääntyillä. Sibeliustalon loistavan akustiikan ja tekniikan ansioista pysyi Esko Heikkisen sovitus hienosti kasassa, vaikka Aili Ikonen saapui salin takaosasta esiintymislavan suuntaan.

Viralliseen ohjelman viimeinen Ailin numero oli Something´s Gotta Give, joka oli taas niitä harvemmin kuultuja Ellan lauluja. Biisin lopussa leadtrumpetisti kiekaisi korkean C:n juuri sopivasti pitkäksi.

Toisessa setissä käytiin kahden kappaleen ajan myötä myös Leroyn kotiklubilla Preservation Hallissa, jossa normaalikokoonpano on trumppa-klara-pasuuna-piano-basso-rummut-kitara. Pikkubändin eturivissä soittivat Lauri Kilpinen pasuunaa ja huilisti Jarmo Rouvinen klarinettia todella rohkeasti, niinkuin juuri New Orleansissa tehdäänkin.

Silloin kun saa tilaisuuden, pitää puhaltaa, eikä pihistellä. Riskiä pitää ottaa ja aina kannattaa muistaa, ettei jazzsoolonsoitossa vääriä ääniä ole, vaan seuraava ääni ratkaisee…ja ainakin sitä seuraava. Pianisti Heikki Elo löysi myös hienoja kulkuja, jotka johdattivat orkesteria kohti seuraavaa sointua.

Big band -tyyppisiin sovituksiin muutaman maukkaan soolon soittivat Pauli Leppänen klarinetilla, Heikki Summanen tenorifonilla ja Pasi Lackman barskalla. Kaiken kaikkiaan solistivoimaa löytyi omista riveistä todella paljon.

Leroy Wonderful World

Aili Ikonen ja Leroy Jones ovat kumpikin ottaneet esikuvakseen jazzin suurnimen. Kyseessä ei ole kopiointi, vaan alkuperäisesityksistä on poimittu vaikutteita ja perintöä (heritage), joka vaatii kuuntelua ja ymmärtämistä, opiskelua ja omaksumista.

Konsertti oli hieno osoitus hetkessä elämisestä ja vankasta ammattitaidosta ja harjoittelusta. Hatunnoston ansaitsee Poliisisoittokunta, joka seurasi kapellimestaria kun oli sen hetki ja sitten taas nautti solistien tulkinnoista, kun itsellä ei ollut soittamista.

Leroyn soitto Forsströmin sovittamassa What A Wonderful Worldissa toi hyvin esiin sen maailmanluokan muusikon ja trumpetistin, josta on pakko sanoa. –Helpoin trumpetisti jonka kanssa olen saanut soittaa ilman kirjoitettuja arreja. Tässä esityksessä Leroyn pudottelemat trumpetin äänet väliosaan ja loppuun olivat kuin pieniä tähdenlentoja. Joukkoon puiden hienot obligaatot ja piccolon leikittely.

Aili ja Summertime

Ai niin, se ylimääräinen. Se oli tietenkin Summertime. Legendaarisen levytyksen sovituksen teki vuonna 1958 Russel Garcia ja siinä jouset olivat tärkeässä osassa.

Nyt kuullun version oli kirjoittanut Timo Forsström. Sovituksessa oli omaa ja lainattua ja solistit lisäsivät siihen blue noteja. Lopputulos oli yksinkertaisesti huikea.

PS: Saman konsertin voi kuulla Helsingin Rautatientorilla 25.8.2018 klo 12.00

 

Takaisin
Translate »