Fuusiojazzin virtuoosi yllätti Tampere-talossa – Stanley Clarken yhtyekonsepti tenhosi

Kuvat:

21.04.2019 20:21


Stanley Clarke

Basisti Stanley Clarken sekstetti konsertoi Tampere-talon pienessä konserttisalissa tiistaina 16.4.. Tämänhetkinen bändikonsepti oli livenä yllättävän toimiva. Clarken fuusiotaustaa vasten se vaikutti hyvin world music -orientaatiolta, mutta ylsi vauhtiin päästyään ajoin jo samankaltaisiin hurmiotiloihin kuin mihin vaikkapa Shakti ja Mahavishnu Orchestra aikanaan. Musiikin sisältö oli iloinen yllätys varsinkin sen kaupallisen pop- ja diskotuotannon jälkeen, mitä hän on tehnyt tavan takaa viime vuosina.

Suhteessa pitkään uraan tämä oli hyvin uudentyylistä Clarkea. Ikä (67) ei maestroa paina, eli sormien käsittämätön nopeus on tallella. Nyt hän oli siirtänyt ilmaisun painopistettä yhtyeen suuntaan. Häikäisevien soolosuoritusten – joista hän on tähän asti vastannut yksin – lisäksi myös soitannan dialogisuutta oli vahvistettu.

Chick Corean Return to Forever -yhtyeestä 1970-luvulla raketin lailla pinnalle noussut basisti on todellinen soittimiensa superlahjakkuus, mutta hän on pitänyt distanssia perinteiseen jazzgenreen ja kulkenut omia teitään. Viululla aloittanut muusikko kimposi bassoillaan esikuvaksi ja idoliksi nopeasti kuin ohjus.

Soittimista on todella puhuttava monikossa: Clarke on sekä bassokitaran että kontrabasson armoitettu mestari. Harvat yltävät molempiin, mutta niinpä hän onkin faktinen bassonsoiton suunnannäyttäjä ja polunraivaaja.

Stanley Clarke sähköbassoineen

Clarke on liioittelematta sanoen yksi niitä muusikoita, joiden ansiosta basso nousi säestysinstrumentista yhdenvertaiseksi melodia- ja soolosoittimeksi. Alembic on tehnyt hänelle oman signature model -mallin ja soittimensa ylärekisterissä viihtyvä muusikkona hän on laventanut perinteistä bassoilmaisua enemmän baritonin ääniasteelle.

Nykyinen bändi on yllätys jopa Clarken uraa tiiviisti seuranneelle. Sähköviulu ja tablat kytkevät hänet löysästi maailmanmusiikin suuntaan. Yhtäaikaisesti perinnetietoinen ja toisaalta ajassa tiiviisti kiinni – konsertin sävelmällinen osio oli parasta Clarkea aikoihin. Impulsseja, aineksia ja stimulusta oli haettu laajalti ja eklektinen kombinaatio toimi hyvin kiinteästi.

Kaksi yhteistä nimittäjää tuntui nyt olevan: soittimensa ehdoton hallinta ja salamannopea soittokyky. Tämä pätee myös lyömäsoittajiin. Clarke on tunnetusti laventanut fuusiojazzin lähestymistapaa ja sen ainesosia pop- ja diskomusaan – nyt suunta on vakavahenkisempi.

Viesti ylempää

Clarken viime kesänä ilmestynyt soololevy on nimeltään The Message, viesti. Ehkä siinä voi halutessaan nähdä hieman symboliikkaakin: musiikki voi olla yhdistävä tekijä eri kulttuurien välillä ja yhdessä voidaan luoda jotakin, mihin kukaan yksin ja pelkästään omista lähtökohdistaan ei yllä.

Bändiensä suhteen maestro on pitänyt laajaa skaalaa. Alansa huippujen (kitaristit Jeff BeckAllan Holdsworthin, keyboardisti George Duke, The Police -rumpali Stewart Copeland, vain muutamia mainiten) lisäksi bändeissä on vuosien saatossa soittaneet musiikkiopistotason nuorukaiset. Tuotosten taso on ailahdellut ja jälkimmäisten osalta jäänyt varsin epämääräiseksi tai indifferentiksi.

Bändin virtuositeetti oli huikean korkea koko monikulttuurisessa ryhmässä. Salar Naderin henkeäsalpaavat tablakuviot yllättivät  ja tablakytkentä perinteiseen rumpusettiin Shariq Tuckerin kanssa toimi erinomaisesti. Viulisti Evan Garroli samoin korkealla taituruusasteikolla. Molemmat antoivat myös vahvan sykkeen bändisoiton dialogisuuteen.

Stanleyn Clarke peukku soinnittelua

Yhtyeen kaksi kosketinsoittajaa, Beka Gochiashvili ja Cameron Graves  osoittivat vahvaa teknistä osaamista, mikä kulminoitui korvan erottelukykyä koettelevilla, ehkä hieman itseriittoisilla salamajuoksutuksilla. Dialogisuuteen pääsy oli vaatimattomampaa, mutta toisaalta Clarke ei bändiliiderinä oikein antanut sille sijaakaan.

Kontrabasson rehabilitointi

Suomessa Clarke on käynyt monesti. Kuulin häntä Kulttuuritalolla Helsingissä 80-luvun puolivälissä. Tuolloin oli tilaisuus pieneen keskusteluunkin, jossa hän pohti suhdettaan akustiseen kontrabassoon ja aivan erityisesti jousella soittoon.

I wanna play for you-levyllä on kappale Blues for Mingus, jonka hän omisti jazzbasson suurelle mestarille. Sitten kontrabasso katosi tyystin hänen levyiltään.

– En vain jotenkin halunnut tehdä sitä enää, muut asiat kiinnostavat minua enemmän, hän totesi.

Kaikeksi onneksi tunne oli vain väliaikainen; hän on pitänyt akustisen soittimensa kunniassa ja kehittänyt bassoilmaisua myös jousella. Pitkä a cappella -soolo kontrabassolla hiljensi salintäyteisen katsomon. Myös jousikäsi soitti varmasti ja tarkasti vaikeissakin kohdissa.

Ja paluu sähköön: Clarke oli ensimmäisiä slap-tekniikkaa hyödyntäviä bassokitaristeja jazz-rock -genressä, ja väläytteli Tampereella näitäkin taitoja. Monet varmaan muistavat vielä SMV-bassotrion (Clarke-Victor Wooten-Marcus Miller) vierailun Porissa 2009. Laulun sanoin olisi voinut sanoa: ”harvoin oli lystiä niin kuin oli siellä.” Mutta lystiä riitti Tampereellakin.

***

Soolotuotantonsa ohella Clarke on tehnyt myös elokuvasävellyksiä. Tunnustuksiakin on sadellut (moninkertainen Grammy-voittaja ja Emmy-ehdokas, Rolling Stone -lehden historian ensimmäinen Jazzman of the Year -tunnustus). Soolotuotantoon on helppo tutustua vaikkapa netin välityksellä.

Stanley Clarke yhtyeineen Tampere-talo tiistaina 16.4.

Stanley Clarke bassokitara, kontrabasso; Salar Nader tablat; Beka Gochiashvili piano;Cameron Graves keys; Shariq Tucker rummut; Evan Garr viulu

Takaisin
Translate »