Hillittömyyttä ja tunteilua – Mikko Innanen & UMO Savoyssa

Kuvat: Heikki Kasari

15.10.2018 19:21


Mikko Innanen

UMO:n suositut lounaskonsertit jatkuvat. Nyt oli vuorossa saksofonisti Mikko Innanen, joka on arvostettu korkealle kansainvälisillä areenoilla ja valittu mm. DownBeat-lehden kriitikkoäänestyksessä jo neljä kertaa peräkkäin Rising Star-listalle. Odotimme jännittyneenä mitä tämä ideanikkari ja loistava instrumentalisti tänään toisi tullessaan.

Konsertti oli kantaesitys, joka käsitti Innasen viisi sävellystä ja sovitusta käsittävän sarjan Five for Ferlinghetti. Se pohjautui amerikkalaista beat-sukupolvea edustavan runoilijan Laurence Ferlinghettin teksteihin. Runoilijan filosofia oli tehdä taiteesta helpommin lähestyttävää, epävirallisempaa, spontaanisempaa, idearikkaampaa ja jopa anarkistisempaa. Sopii mainiosti myös Innasen taiteeseen. Kun olemme seuranneet fonistin uraa melkein teinipojasta lähtien, olemme todenneet hänen kykenevän uudestisyntymiseen lähes joka konsertissaan.  Toisena solistina eli tekstien tulkitsijana toimi Sanni Orasmaa ja kapellimestarina Mikko Hassinen.

Ensimmäisenä oli vuorossa That ’Sensual Phosphorescence. Biisi alkoi brassilla ilman komppia. Melodia vaikutti iskelmälliseltä, mutta siinä oli silti iskelmään sopimattomia outoja intervalleja. Orasmaan aloittaessa lauluosuuden myös komppi tuli mukaan. Sitten jatkettiin Innasen omalla alttosoololla, trumpetisti Tero Saarti sooloili ja viimeisenä Seppo Kantonen näytti pianolla, että tyylitaju on edelleen kunnossa. Vaikka balanssi oli periaatteessa hyvä, biisin loppua kohti meteliä alkoi olla liikaa, joten laulu ei enää kuulunut selvästi.

Seppo Kantonen

Looking for Love oli balladi, joka alkoi Antti Lötjösen (UMO debyytti) bassointrolla. Sitten mukaan tulivat laulu ja komppi. Hetken luulimme istuvamme operettiyleisön joukossa – ei jazzkonsertissa – mutta oopperamusiikkiin verrattuna Innasen tyyliin kuuluva brassin epävireisyys säilytti etäisyyden ns. vakavampaan musiikkiin. Sitten kaikki hiljeni ja alkoi Innasen baritonisoolo verkkaisen lempeästi polkuaan edeten soittajan osoittaessa kykynsä runolliseen baritoni-ilmaisuun.

Jazz & Poultry sisälsi aluksi pitkän englanninkielisen lausuntajakson, mutta yhtäkkiä Minguksen henki valtasi salin. Yhdistelmä, jossa baritoni soitti pasuunasektion säestyksellä ja hetkeä myöhemmin seuraan liittyi särisevä, sordinoitu soolopasuuna, kuulosti rytmisine aksentteineen aivan Mingus Big Bändin esitykseltä. Mika Kallion lyhyen rumpusoolon jälkeen pääsi esille Innasen kiertohengitystekniikka. Sama ääni taisi jatkua parisen minuuttia, joka sitten purkautui baritonin raisuun free-sooloon. Lopussa Mingus soundin jälleen palatessa Heikki Tuhkanen yllätti solistina. Sordinoitu pasuuna kuulosti aivan Ku-umba Frank Lacyltä, kunnioitettava saavutus.

Olli Ojajärvi

Cast Up! alkoi strait-ahead jazzilla. Lauluosuudessa ja sen scat-osiossa pääsi Orasmaa osoittamaan improvisointikykynsä. Sitä seurannut Innasen alttosoolo osui nappiin ja kertoi, ettei hän ole unohtanut juuriaan. Free-pohjainen soolo sisälsi juuri oikeassa suhteessa kanan kotkotusta ja asteikkoharjoituksia. Olli Ojajärvi pääsi myös sooloilemaan tenorillaan, eikä jäänyt kovin kauas Innasen freestä. Mutta eipä aikaakaan, kun Seppo Kantonen pani vielä paremmaksi. Hänen osuutensa päättyi honki-tonk-harjoitukseen ja sen jälkeen koko orkesteri pääsi vauhtiin loppukadenssissa.

Tämä oli vallan mainio esitys ja meille mieleen. Kaikki elementit olivat kohdallaan eikä seos koskaan puuroutunut meteliksi. Tässä hauskuuteltiin instrumenteilla organisoidun tyylikkäästi, ei huutoa tai repimistä vaan vallatonta menoa ja järjestäytynyttä anarkiaa. Eikä eräs jazzin tärkeimpiä ominaisuuksia, sen syke, päässyt unohtumaan, siitä piti ”walking bass” huolen.

Viimeisenä esitettiin Among the Lolly Flowers. Orasmaa aloitti matalalla profiililla, hiljaa lausuen. Poljento kuulosti jonkinlaiselta marssilta. Koko orkesteri tuli nyt mukaan ja volyymi luonnollisesti kohosi. Kantonen pääsi pianon sisälle nuijimaan kieliä, reilua koko orkesterin volyymirikasta soittoa, kunnes lopussa palattiin uudelleen tekstiin Lötjösen jousibasson säestämänä.

Sanni Orasmaa ja Mikko Innanen

Konsertti oli kokonaisuudessaan hyvin jäsennelty. Herkät ja hurjat jaksot vaihtelivat. (Entisenä avantgardistina olisin jaksanut kuulla vielä enemmän raakaa anarkiaa. Eilan kommentti). Yleensä pitänee paikkansa, että kun ikää tulee lisää, mieli seestyy ja rauhoittuu. Ehkä näin on käynyt myös Innaselle? Mieleemme muistuu hänen esiintymisensä Jazz-Espassa erinäisiä vuosia sitten. Konsertin alkaessa kaikki istuimet olivat varattuja, mutta sen edetessä väkeä alkoi poistua pikkuhiljaa aivan kuten aikoinaan Ornette Colemanin keikoilla. Nyt Savoyn täpötäydestä salista ei poistunut kukaan. Onko artisti tulossa vanhaksi vai onko jazzin ymmärrys kasvanut? Sitä sopii arvuutella.

 

 

 

Takaisin
Translate »