Jeff Parker ja New Breed Helsingin G-livelabissa

Kuvat: Heikki Kasari

15.02.2020 19:30


Jeff Parker ja Josh Johnson

Meillä hieman tuntematon beat-muusikko Jeff Parker oli lähtenyt kiertueelle Eurooppaan uuden levynsä julkistamisen merkeissä ja tie kulki myös Suomeen. Jo 52 vuoden ikään ehtinyt kitaristi Parker on seikkaillut jazzin, post-rockin ja kokeellisen musiikin rajapinnoilla. Nämä seikkailut saavat helposti jazziin harrastajan kysymään, missä eri tyylisuuntien rajat kulkevat. Onko kaikki sellainen musiikki jazzia, johon sisältyy improvisoituja osuuksia?  Joidenkin mielestä on, mutta monien pitkään jazzia harrastaneiden keskuudessa nostetaan esille lisäkriteerit, svengaako komppi ja musiikki ylipäätään ja noudatetaanko siinä jazzin traditioita soolojen rakentamisen suhteen? Näitä mekin jouduimme miettimään konsertin aikana.

Jeff Parker

Nuorelta vaikuttaneessa New Breed – kokoonpanossa soittivat Parkerin (kitara ja laulu) lisäksi  Josh Johnson (alttosaksofoni ja sähköpiano), Paul Brian (bassokitara) ja Jamire Williams (rummut). Rumpalia lukuun ottamatta kaikki näpelöivät illan aikana erilaisia efektilaitteita. Vaikka Jamire Williams asuu Jeff Parkerin tavoin nykyisin Los Angelesissa, hän opiskeli aikoinaan New Yorkin New Schoolissa. Siltä ajalta hän oli meille tuttu nuorukainen, jonka lahjat panimme  merkille jo koulun penkillä. Niinpä hänen kanssaan tarjoutuikin tilaisuus jutustella konsertin päätyttyä.

Sali oli täynnä ja ihmiset odottivat bändin saapumista lavalle. Setti alkoi rummuilla ja yleisö keskittyi kuuntelemaan hitaasti vyöryvää äänimassaa. Pöydissä erottautui monta kitaristia, sen sijaan saksofonisteja ei näkynyt. Heitä ei todennäköisesti ollut. Tämä tulisi olemaan ilmeisesti kitaran juhlaa.

Jouduimme heti alkuun pohtimaan jazzin olemusta. Sävelmassa sai musiikin kuulostamaan rockilta, funkilta tai hip-hopilta tai ei miltään niistä. Rockiin viittasi erityisesti instrumenttien balanssi.  Sähkösoittimet (basso, keys ja efektilaitteet) olivat aivan liian lujaa.

Kun sekä kitara että rummut eivät soittaneet kovalla volyymillä, poukkoilevaa balanssia ei voinut välttää. Säestykseksi siis tarkoitetut taustaäänet dominoivat, eikä solisteja ollut helppoa kuulla. Erityisesti saksofoni hukkui taustahuminaan. Svengiä ei oikein ollut eivätkä solistit rakentaneet soolojaan jazzin traditioiden mukaisesti. Tätä emme tosin odottaneetkaan, sillä jo bändin nimikin viittasi johonkin uuteen.

Josh Johnson

Verrattuna moniin muihin bändeihin suuri ero oli siinä, että rumpali ei soittanut liian lujaa. Kun kysyimme Jamirelta, miten rumpali pystyy soittamaan hiljaa, hän sanoi, että kyseessä on ”touch” eli käsien kosketuksen on oltava joustava, ei liian äkkinäinen ja kulmikas.

Monet illan aika kuulluista sävellyksistä olivat Jeff Parkerin äidin mukaan nimetyltä uudelta albumilta Suite for Max Brown.  (Maxine Brown oli äidin tyttönimi. New Breed-nimi puolestaan viittaa Parkerin isän omistamaan vaatekauppaan.) Toimittuaan pitkään rivimuusikkona Parker on vasta viime vuosina panostanut omaan musiikkinsa ja sen esittämiseen omalla kokoonpanolla, jolloin albumejakin on ilmestynyt.

Tasaisen äänimassan vyörytys alkoi kappaleella Executive Life. Seuraaavana kuultiin Bobby Hutchersonin sävellys Linger Lane  (?) Tässäkin oli johtavana ajatuksena pysähtyneen sävelmassan pitkäaikainen toisto. Kieltämättä musiikki loi rauhallisen, odottavan tunnelman ja se puoltaisi paikkaansa esim. elokuvan ääniraidalla. Piristävä lisä oli Go Away, joka oli omistettu Donald Trumpille. Reipas medium tempo, rumpalilla oli tasapainoinen beat, mutta basso oli liian lujaa. Lopuksi ennen väliaikaa kuultiin tököttävä ääniaihio luuppikoneesta, joka muuttui vähitellen normaaliksi beatiksi. Pitkä alttosoolo vaikutti mielenkiintoiselta, mutta jäi suurelta osin kuulematta huonon balanssin takia.

Jamire Williams

Paul Brian

Väliajan jälkeen kuultiin lähinnä musiikkia äidin mukaan nimetyltä albumilta. Yksittäisten biisien nimiä ei kuitenkaan enää kuulutettu, joten ne jäivät hämärän peittoon. Kuulimme erilaisia hälyääniä, välillä kiertoa kattokovaäänisten kautta, mutta toisinaan kitaran ja alton vuorottelu solisteina kuulosti jazzilta.

 

Myös kertaalleen kuultiin aivan normaali 4/4 suora mediumtempoinen jakso. Rytmivaihtelua täydensi myös ¾-valssinomainen jakso. Yllättävä Sidewinder-tyyppinen komppi nosti odotukset korkealle myös soolojen osalta, mutta hyvin alkaneet soolot peittyivät samplerin luomiin hälyääniin. Lopuksi kuultiin basistin sormiolla soittama yksinkertainen iskelmä ja tämä saikin yleisön vaatimaan encorea voimakkain taputuksin. Ylimääräisenä kuullun hitaan ja rauhallisen biisin nimi jäi hämärän peittoon.

Konserttitilan akustiikan pitäisi olla ainakin teoriassa hyvän, paljolti Genelecin kovaäänisten ja salin takaosassa olevan miksauspöydän ansiosta. Ilmeisesti on kuitenkin niin, että jos bändi soittaa liian lujaa, mitään ei ole tehtävissä? Marcus Stricklandin keikalla samassa paikassa kävi samoin, muusikon korvatulpat (aina taskussa) hädin tuskin riittivät. Istumapaikalla salissa on myös merkitystä. Kattokovaäänisessä on ajoittain kiertoa ja brummia. Kun siirryimme pöytäosaston vasemmalle puolelle, akustiikka parani huomattavasti. Jopa kitara kuului hyvin.

EILAN LISÄYS:

Minä sen sijaan puolikuurona nautin tästä hieman omituisesta ja hitaasti vyöryvästä musiikista, joka kuulosti välillä surumarssilta, hyvin alakuloiselta ja melodisen kauniilta. Vaikka musiikin kaaret olivat pitkät, rytmi pysyi kuitenkin mukana (Suomessa vastaavassa tilanteessa rytmiä ei useinkaan ole). Tätä musiikkia voisin kuunnella yksinäisessä vankisellissä, sillä se hypnotisoi ja vei mielen mukanaan johonkin kauas pois, johonkin avaraan ja tuntemattomaan. (Valitan, etten ehtinyt tämän jutun pariin aikaisemmin, sillä muistelmani Jazztytön tekstin viimeinen tarkistus kuvasuunniteluineen osui juuri tähän ajankohtaan.)

Takaisin
Translate »