Kauan eläköön UMO!

Kuvat: Heikki Kasari

02.11.2018 17:10


Eero Koivistoinen ja Vintage-UMO

UMO:n tukijat täyttivät Finlandia-talon lähes viimeistä istuinta myöten joukkorahoituskampanjan lähestyessä loppuaan. Marraskuun alku oli ”deadline” varainkeruuseen, jonka järjestäminen oli välttämätöntä orkesterin toiminnan turvaamiseksi, sillä Helsingin kaupunki oli ilmoittanut vähentävänsä tukeaan. Konsertissa haastateltu UMO-säätiön hallituksen puheenjohtaja Toni Paussu ilmoitti kaupunginhallituksen konsernijaoston käsittelevän asiaa 12.11, jolloin päätettäisiin monista UMO:a koskevista kysymyksistä. Parantaakseen toimintaansa orkesteri etsii uutta taiteellista johtajaa, lisää yhteistyötä Muusikkojen liiton G-livelabin kanssa ja panostaa striimauksiin netissä.

Mutta mennäänpä itse konserttiin. Sali oli yleisöä pullollaan, joten lehdistön edustajat joutuivat kömpimään parvelle. Siellä akustiikka kyllä toimi hyvin, mutta näköyhteys esiintymislavalle oli aika ajoin huono. Hiilihapposavun ja värivalojen sokaisemana oli vaikeaa tunnistaa muusikkoja. Solistit tosin erottuivat selvemmin astuessaan lavan etureunalle. Oli varsin mielenkiintoista kuulla nykyisen kokoonpanon lisäksi myös orkesterin konkarien ”Vintage-UMO:a”. Monet sen jäsenistä olivat myös UMO:n perustajajäseniä.

Kapellimestareina toimivat Mikko Hassinen, Eero Koivistoinen, Kirmo Lintinen, Antti Rissanen ja Ville Vannemaa. Konsertin loppupuolella esiintynyt Higher Grounds Vocals – kuoro kannattaa myös mainita. Sitä johti Hanna-Maria Helenius. Esiintyminen voi olla sikäli historiallinen, että kerrankin kuorolaulu kuului riittävän hyvin Finlandia talossa. Parinkymmenen vuoden kokemukseni siellä pidetyistä RSO:n konserteista nimittäin on se, että kuoroilla on yleensä suuria vaikeuksia isossa konserttisalissa. UMO hoiti hommansa hiotulla taidollaan. Juontajana toimi Jay Kortehisto.

Pekka Sarmanto, Jarno Kukkonen, Eero Koivistoinen ja Jukkis Uotila

Suurta yleisöä varten oli jazzohjelmistoa kevennetty populäärillä musiikilla ottamalla mukaan alan suosikkeja kuten Anna Puu ja Paleface. Muut laulusolistit olivat Sami Pitkämö, Aija Puurtinen ja Sami Saari. Yllätyksenä voi pitää Kirmo Lintisen säveltämää viulukonserttoa, jossa Jaakko Kuusisto pääsi esittämään osaamistaan, siitä näyttivät innostuvan erityisesti klassisen ihailijat.

Tunnettu blues Everyday (I have the Blues) aloitti konsertin. Thad Jonesin sovitus istui UMO:lle hyvin. Laulusolistina toimi Sami Pitkämö, jota aika ajoin orkesterin Sampo Kasurinen myötäili tenorillaan. Blues-klassikkojen kohdalla ainakin vanhemmalle yleisölle tulee mieleen niiden alkuperäiset versiot. Päästyäni kotiin konsertin jälkeen valitsin monien joukosta (kuten Joe Williams, B.B. King, Ray Charles) Jimmy Rushingin sydäntä särkevän version. Silmät kostuivat meillä molemmilla, sekä vaimollani Eilalla että minulla. Pitkämöllä on vielä pitkä matka.

Tensions oli Jukka Eskolan ja Teppo Mäkysen sävellys. Osittain rubatona kulkenut esitys antoi Eskolalle hyvän tilaisuuden esittää balladiosaamistaan. Koko orkesterin liittyessä mukaan tahtoivat rummut saavan yliotteen. Paljolti pelkkään näköhavaintoon perustuen päättelin, että myös Jouni Järvelä pääsi sooloilemaan.

Painetun ohjelmalehtisen ansiosta ehdin jo odottaa Herbie Hancockin biisin The Eye of the Hurricane alkamista.  Siihen oli tehnyt sovituksen Bob Mintzer. Juontaja Kortehisto kertoi Mel Lewisin big band- versiosta, jolla suomalainen trumpetisti Simo Salminen aikoinaan esiintyi.  Kun Jukkis Uotila tarttui rumpukapuloihin, ainakin omat ennakko-odotukseni täyttyivät, koko orkesteri sai dynaamisesta rumputyöskentelystä lisää käyttövoimaa. Aika ajon, ehkä Finlandia-talon akustiikan ohella ja myös Mintzerin sovituksesta johtuen, orkesterin volyymi nousi äärimmilleen. Hiljaisin hetki taisi olla Jukkiksen rumpusoolon aikana. Muista soolo-osuuksista vastasivat Olli Ojajärvi ja Mikko Pettinen.

Suomen eeppisin jazzbiisi oli nimensä mukainen, jos tarkoitetaan kertomuksen omaista ja polveilevan runsasta ja pitkää kuvausta. (On harmillista, että sana on muodissa ja sitä käytetään jopa jääkiekko-ottelujen yhteydessä, jolloin sen merkitys hämärtyy.) Musiikillinen lopputulos tässä kappaleessa kertoi, miksi säveltäjiä on useimmiten enintään kolme. Tällä kertaa heitä oli kuusi: Hassinen, Kasurinen, Lampela, Lintinen, Rönkä ja Vannemaa. Jouni Järvelän atonaalinen alttosoolo täydensi esityksen.

Seuraavana esitetty Deism oli Verneri Pohjolan sävellys, sovittajana Rich Shemaria. Surumielinen, hautajaisiin hyvin sopiva, pitkiä melodisia linjoja hyödyntänyt sävellys olisi jäänyt ontoksi ilman Juhani Aaltosen täydellisyyttä hipovia huiluosuuksia. Junnu todisti jälleen kerran, ettei ikä ole soittamisen esteenä. Dominoivan trumpettiosuuden soitti säveltäjä itse.

Crooked Room oli Kerkko Koskisen säveltuotantoa ja sovitus Mikko Hassisen.  Tässäkin pääsolistina toimi säveltäjä itse. Turkkilaisvaikutteista rytmiä täydensi perkussionisti Antti Lehtinen.

UMO harrastaa nykyisin yhteistyötä eri oppilaitosten kanssa. Tästä esimerkkinä oli Musatehtaan eli Laajasalon peruskoulun 9. luokan oppilaiden esitys juuri ennen väliaikaa.  Laulajien lisäksi ryhmään kuului muutama tanssija. Noora Sepposen (säv.) ja Wilma Molinin (san.) Inside Out Beautiful oli rakenteeltaan iskelmällinen ja samalla melodinen. Toiseen kappaleeseen Move on up  (säv. Curtis Mayfield)  koulun oppilaat olivat tehneet suomenkieliset sanat. Instrumenttisoolosta vastasi Max Zenger.  Soul-menoa täydensi lavalle ilmestynyt Paleface, joka sai kannustettua yleisön reiluun ’hand clappiin’.

Väliajan jälkeen tuli Vintage-UMO:n vuoro, kapellimestarina Kirmo Lintinen. Ensimmäisenä kuultiin Koivistoisen espanjalaisvaikutteinen El Viejo Almacen, soolo-osuuksista vastasivat Koivistoinen ja pasunisti Jari Hongisto. Heti aluksi huomioni kiinnittyi koko orkesterin hyvään dynamiikkaan ja balanssiin. Oli ilmeistä, että nämä muusikot olivat soittaneet yhdessä ennenkin!  Myös näyttämön valaistus parani, ehkä vintage-herrat eivät nähneet nuottejaan muuten?  Joka tapauksessa valokuvaus helpottui. Toisen kappaleen Päivänsäde ja Menninkäinen jälkeen Petri Juutilainen kehui nostalgista tunnelmaa, joka osittain syntyi myös siitä, että nyt käytetyt nuotit olivat aikoinaan Esko Linnanvallin erään bussimatkan aikana kirjoittamat. Lastenlaulun tulkitsivat Sami Pitkämö ja Pentti Lahti sopraanosoolollaan.

Seuraavan kappaleen nimi Kalpeaakin kalpeampaa osoittautui enteeksi. Laulusolistit Anna Puu ja Paleface tekivät parhaansa, mutta tulkinnan kalpeudesta ei päästy eroon. Tosin verevyyttä sai hiukan lisättyä trumpetisti Tero Saarti soolollaan. Vasta lopussa kuullusta orkesteriosuudesta saattoi parvellakin istuessa tunnistaa, että oli kyse aikoinaan suuresta listahitistä A Whiter Shade of Pale.

Trumpcard oli Jimi Tenorin sävellys, jonka säveltäjä tulkitsi itse. Osa jäi kuulematta hänen huilunsa peittyessä orkesterin korkeaan yleisvolyymiin. Ei myöskään selvinnyt, oliko ajankohtaisella nimivalinnalla jotain tekemistä presidentti Donald Trumpin kanssa.

Kuten on usein laita Stevie Wonderin tuotannon kohdalla Love’s in Need of Love oli esiintyjille haasteellinen. Muistan tilanteen v. 1972 New Yorkissa, jossa kuulin säveltäjän nimen ensimmäisen kerran soittaessani Bobby Wood Orchestrassa. Band leader intti, että You are the Sunshine of My Life, USA:n silloinen listaykkönen, oli heti otettava ohjelmistoon. Vaikka nuotit olivat selkokielisiä, hellävaraisen ja sykähdyttävän tulkinnan tekeminen oli vaikeaa. Bändin valkoinen naisvokalisti jäi valovuoden päähän alkuperäisestä. Pelkäsin saman tapahtuvan nyt UMO:n konsertissa. Pessimismiin ei tällä kertaa ollut aihetta. Sami Saari selvisi hyvin yhdessä Higher Ground Vocalsin kanssa, vaikka välillä kuulostikin siltä, että liikuttiin aivan äärirajoilla. Suoritusta täydensi Seppo Kantosen sähköpiano, joka kuulosti erehdyttävän paljon Wonderilta.

Kirmo Lintisen Puistokokemuksia, osa III: “Huvi”johdatti nopeasti pois Motown-maailmasta.  Monien klassisen musiikin säveltäjien suosima galoppirytmi sai UMO:n kuulostamaan hieman erikoiselta. Jaakko Kuusiston säihkyvä viulunkäsittely sai yleisöltä ehkä illan kuuluvimmat aplodit. Lieneekö orkesteriosuus ollut vaikea, koska fonisektioon ilmestyi yllättäen Ville Vannemaa.

 

Jukka Perko ja Teemu Viinikainen

Vellu Halkosalmen sovitus Toivo Kärjen iskelmästä Hiljainen kylätie osoittautui monipuoliseksi ja vaihtelevaksi sekä rytmiltään että volyymiltaan. Solisteiksi saapuivat Jukka Perko ja Teemu Viinikainen, voimakaksikko, jonka pelkkä näkeminen saa soiton kuulostamaan jazzilta. Mikä parasta, esitys voimistui, tiivistyi ja svengasi loppua kohti, erityisesti saksofonin ja kitaran vaihtamien nelosten aikana. Hauska yksityiskohta oli pätkä honky-tonk-pianoa, jossa Seppo Kantonen pääsi jälleen esittämään erehtymätöntä tyylitajuaan. Raikuvat aplodit tulivat palkintona.

Viimeinen biisi Arlanda oli Jay Kortehiston ja Pope Puolitaipaleen sävellys. Solisteina Kortehisto (laulu) ja Eskola (tr) yhdessä Higher Grounds Vocalsin kanssa. Lopputulos oli sekava, mutta ehkä sellaista oli ollut Arlandan lentokentällä? Onneksi viimeinen ei ollut viimeinen. Encoreksi oli valittu Smokey Robinsonin Cruisin’, suomeksi Ajellaan kahden. Laulusolistit Sami Saari ja Anna Puu hallitsivat kokonaisuuden hienosti. Menoa täydensi loistavasti kitaravirtuoosi Marzi Nyman. Aplodit jatkuivat pitkään.

Jälleen kerran UMO osoittautui kaikkeen taipuvaksi ja monipuoliseksi orkesteriksi ilahduttamaan suomalaista musiikkimaailmaa. Haluamme Eilan kanssa tuoda esiin myös orkesterin loistavan maineen kansainvälisillä kentillä. Jokainen New Yorkissa tapaamamme jazzin suuri tähti mainitsee ensimmäiseksi Suomesta puhuttaessa UMO:n, jonka ammattitaito on suoranaista rautaa ja pienen maan ollessa kyseessä lähes uskomatonta. Sibelius ei ole enää ainoa nimi. Sen rinnalle kuuluu myös toinen –  UMO.

Vintage-UMO

 

 

Takaisin
Translate »