Bluesin luotettavalta fundamentilta Blue Stripkin on lähtenyt, joskin ammattilaisryhmä nykyisin on pikemmin roots-yhtye – ja sellaisena se lukeutuu alallaan maamme eturiviin. Huimaava drive syntyy kuin itsestään, ilman vähäisintäkään väkisin vääntämisen tuntua.
Musisointi ja ilottelu yhdistyvät bändin käsissä, mutta hallitusti. Arkikielellä ilmaistuna: “mopo ei karkaa käsistä”.
Kitaristi Ville “Lefty” Leppänen on kehittänyt taitojaan monipuolisesti, kuten saattoi todeta kesäkuussa Kerava Jazzissa. Pentatonisten bluesskaalojen lisäksi hän osaa herkullisen asteikon vierestä soittamisen taidon.
Soittoaan Leppänen värittää mm. yllätyksellisin taivutuksin (“bending the notes is the heart of the blues!”, kuten eräs musta blueskitaristi asian ilmaisi). Glissando-liu’utuksia monet kitaristit vierastavat ja ehkä syystäkin, muttei Leppänen – joko slide-putkea käyttäen tai sitä ilman mennään, mutta se ei ole holtitonta luisumista.
Vokalisti Micke Björklöf on nykyisin estradilla dynaamisempi kuin ennen; irtautunut olotila on vienyt vanhan jähmeyden tiehensä. Shout-äänenkäyttö on oloissamme verrattoman muhkeaa – kuka sanoi, että bluesia voi laulaa pelkästään raa’alla kurkkuäänellä?
Huuliharpistina Björklöf kuitenkin on entisensä; hän raastaa pienestä soittimestaan välillä niin riipovia ääniä, että harput menevät ilmeisesti vaihtoon joka keikan jälkeen. Muutoinhan ei hyvää tulekaan.
Duurihuuliharppuhan on aina viritetty yhteen sointuun, joten bluesmiehellä niitä pitäisi aina olla taskut täynnä. Tämä on kuuntelijankin kannalta huomaavaista, ettei synny junnaavaa vaikutelmaa biisien pyöriessä liikaa samoilla sävelkorkeuksilla.
Muistaakseni John Mayall ratkaisi Bluesbreakersien alkuvuosina asian sijoittamalla harput keikalla haulikon patruunavyöhön. Seitsemän duuriharppua perussointuihin, alennutut soinnut lisäksi ja vielä pari piccoloa kaupan päälle – siinä mallia, noin aluksi. Soitinvalikoimaa voisi halutessaan lisätä kromaattisen harpun avulla.
Blues Stripin uuden ohjelmiston ohella vanhat bravuurit – I take what I want, Caldonia jne. -kumauttivat toden teolla. Ja luonnollisesti kuultiin Björklöfin “tunnari”, niin voisi sanoa; Mellow down easy.
Blues Stripin rumpali Teemu Vuorela pitää uupumatta vireillä bändin hillitöntä tahtia. Hänen soittonsa on groovea poljentoa, jota ammattislangissa toisinaan kutsutaan nimellä “höyryjunasvengi”. Rullaava lyöntitekniikka muistuttaa hieman kantrilaukkaa, kun painolliset tahdinosat eivät korostukaan epäsymmetrisessä lyöntitekniikassa.
Nuorta energiaa, aitoja työkaluja
Illan avannut Jalava Sextet on kokeneen saksofonistin Martti Jalavan perustama ryhmä, todellinen kasvualusta nuorille muusikoille. Yhtye keskittyy pääasiassa 1960-luvun R & B- ja hard rock-klassikoihin. House of the Rising Sun ja All your loving ja muut aikansa hitit olivat saaneet massiiviset sovitusrakenteet. Basisti Felix Pappalardin ja kitaristi Leslie Westin monumentaalinen Mountain-yhtye edusti jotakin samaa.
Kyseessä on jotakin irreaalista ja silti totta todempaa voimaa, joka maanvyörynä työntää kaiken altaan. Enkä nyt puhu risuista ja männynkävyistä, vaan kaikesta. Pölyn laskeuduttua sitten voi ihmetellä, mitä oikein tapahtui.
Naisvokalistit olivat vielä täysin outo ilmiö 60-luvulla raskaan rockin maailmassa, eikä se ole kovin tavallista vieläkään. Tiina Ojaniemi on hyvä vokalistivalinta, koska useimmat raskassarjalaiset solistit ovat tenoreita ja monienkaan suomalaisten mieslaulajien ääniala ei yllä näihin äänikorkeuksiin.
Tyyliuskollisuuden yksi tärkeä osa Jalava Sextetillä on Hammond B3-urut Leslie-varustein. Jep. Nuori Carita-Maarit Jalava myös tuntee työkalunsa ja tietää mitä varten ne on tehty. Digileluosasto on nysvääjille. Nyt vain äänentoisto ei tahtonut täysin pysyä hollilla ja värisyttävää Hammond-soundia oli ajoin vaikea saada kiinni.
Perehtyminen alan jazzmestareihin (Jimmy Smith, Gary Versace, Joey DeFrancesco jne.) saattaisi avartaa nuoren urkurin musiikillisia näkemyksiä ja antaa uusia ideoita.
Esikuvansa, Dick Heckstall-Smithin tavoin Martti Jalava soittaa innostuessaan yhtäaikaisesti kahta saksofonia – ei tosin mallinsa lailla tenoria ja sopraanoa, vaan alttoa ja tenoria.
Maestro Jalavan oma Kruusian beat, jonka hän on myös itse sovittanut, huipensi uljaasti eksperimentaalisen setin.
Uusia tuulia
Vaasalainen Cotton Blues Band uudistuu, mitä todistaa myös uusi nimi ja levy, Cotton Rootsters. Viimesyksyisen Halloween Bluesin jälkeen yhtye on viettänyt hiljaiseloa ja luonut nahkaansa, jos näin saa sanoa.
Irtautuminen perinteisestä, 12-tahtisesta perusbluesista vie yhtyettä edemmäs juurimusiikin lähteille. Rootstersit kaiketi vielä hieman hakevat ominta aluettaan, ja myös lähestymistapoja ja niitä keinoja, joilla ilmentää omia ideoitaan.
Kuulosti siltä, että hyvin lähellä aletaan olla. Nelikko on otteissaan hyvin varma, lujaotteinen ja terveesti itsetietoinen. Kun on asiansa osaava, näin tuleekin olla, että otettaisiin vakavasti.
Kai Honkasen tapa imitoida Joe Cockerin syvää raspikurkkuääntä on kerrassaan oivallinen. “Viidakkorytmin” avulla bändi villitsee ihmiset sekopäisiksi.
Blue Stripin Lefty Leppänen on aina valmis heittämään itsensä peliin. Hänen mukaantulonsa Rock me- ja Let he good times roll -biisien ajaksi teki musisoinnista jo suorastaan fantastista.
Blues elää ja voi hyvin
Isokyröläinen Empson & Bluesroad oli tämänkertaisista Pukkilansaaren esiintyjistä pysynyt uskollisimpana bluesperinnölle ja lainkuuliaisena tyylilleen.
Ryhmä kehitti tavaramerkikseen 6/8-tahtisen adagio-mollibluesin. Se toimi erittäin hyvin, joskin ideoiden kehittelyssä ilmeni ajoittain turhaa verkkaisuutta.
Nyt, miehistönvaihdoksen ja soitinuudistuksen jälkeen, tilanne on toinen. Aivan uutta energiaa on löytynyt ja ilmaisu on vapautuneempaa; tempomerkinnöin voisi sanoa, että grave, raskaasti, muttei raskasmielisesti.
Kaksi kitaristia, Empson Heinonen ja nuoren polven Harri Risku, vuorottelivat taitavasti solistissa osuuksissa. Jos jotakin toivoa saa, niin takapotkufillejä ja kahden kitaran vuoropuhelua tekisi mieli lisää.
Myös saksofoni ja urut toivat uutta struktuuria musisoinnille.
Nuori laulusolisti Niina Jussila oli mukautunut erinomaisesti bluesin usein melko maskuliiniseen elämänpiiriin ja arvomaailmaan. Bluesiahan ei lauleta – sen avulla ilmaistaan jotakin elämästä.
Let’s work together , Pretty woman ja muut osoittivat perinneosaston toimivan. Jatkossa on luvassa uusi levy, ja sille myös on tiedossa bändin omaa musiikkia.
Äänentoistoon Pukkilansaaressa oltiin tyytyväisiä. Vaasalaisen Tommi Härmän organisoimana äänimaailman rakentaminen onnistui hyvin – tällehän matala ja leveä tanssilava asettaa aivan omat vaatimuksensa.
Pukkilansaari Blues lauantaina. Esiintyjinä: Jalava Sextet, Cotton Blues Band, Micke Björklöf & Blue Strip, Empson & Bluesroad.