SavoyJAZZ käynnisti konserttisyksyn

Kuvat: Mv-kuvat: Minna Hatinen

17.09.2018 10:21


Bändi

Savoy teatteri ja ravintola Presto halusivat käynnistää syksyn konserttikauden kutsumalla paikalle ystäviään ja kaikenlaista kulttuuriväkeä. Tuttuja kasvoja vilahteli niin Pertti Salolaisesta Mikko Karjalaiseen, Rosa Meriläisestä Matti Laipioon ja olihan paikalla myös Savoy-teatterin edellinen toiminnanjohtaja Tapani Närhikin.

Valtteri

– Silloin luotiin pohjaa nykyiselle toiminnalle, totesi Tapani, kun muistelimme Classic Jazz festivaalin konsertteja 90-luvun alkupuolella. Savoy-teatteri on erinomainen konserttipaikka niin omille, kuin muiden tahojen järjestämille tuotannoille. Savoyssa on seuraava omaa tuotantoa oleva jazztapahtuma ensi vuoden maaliskuussa järjestettävä Savoy Jazzfest, jolloin Billy Cobham saapuu vieraaksi.

UMO vierailee myös säännöllisesti niin ilta- kuin lounaskonserteissakin. Tarjolla on erinomainen mahdollisuus yhdistää konserttikokemus ja herkuttelu kertoivat teatterinjohtaja Päivi Loponen-Kyrönseppä ja ravintoloitsija Roshan Salwathura.

Valtteri Laurell Pöyhönen tunnetaan vetämistään kokoonpanoista Ricky-Tick Big Band ja Dalindeo. SavoyJAZZissa hänen nonettinsa esitti Pöyhösen tunnin mittaisen teoskokonaisuuden Tigers are better looking. Nonetti eli yhdeksän muusikon kokoonpano ei ole kovin yleinen jazzryhmä. Se on jotakin kvintetin ja big bandin väliltä.

Taitava säveltäjä/sovittaja saa soittimista irti hienoja sävyjä, kun mukana on kompin lisäksi viisi puhaltaja, jotka soittavat lisäksi vielä sopivia sivusoittimia. Kuuluisin nonetti taitaa olla Gill Evansin levyllä Birth of the Cool ja hyvää työtä on tehnyt myös Jussi Lampela omansa kanssa.

Blåsarit

Nyt nonetissa soittivat kitaristi Pöyhösen lisäksi Jukka Eskola (trumpetti), Petri Puolitaival (alttosaksofoni ja huilu), Jussi Kannaste (tenorisaksofoni), Antti Rissanen (pasuuna), Antti Sarpila (klarinetti), Ville Vannemaa (baritonisaksofoni ja bassoklarinetti), Ville Herrala (kontrabasso) sekä Jaska Lukkarinen (rummut).

Väliajalla joku sanoi, että nehän taitaa kaikki olla bändileadereita, joten taitoa ja osaamista tässä ryhmässä kyllä löytyi.

Valtteri Laurell Pöyhönen on selvästi hurahtanut kirjallisuuteen, eikä ihan mihin tahansa perusklassikoihin tai viihdekirjallisuuteen. Kyllähän niistäkin voi ammentaa aiheita sävellyksiin, mutta nyt kynnettiin varsin syvissä vesissä.

Jean Rhysin teokset eivät ole koskaan kuuluneet bestsellereihin.Rouvan taustalla on juuret sekä Skotlannista, että Walesista ja lapsuutensa hän vietti Dominican saarella. Kun hän sitten muutti Englantiin ja puhui äidinkieltään murteellisesti, tunsi hän itsensä ulkopuoliseksi, kuten myös kirjojensa vähät lukijansa.

Jussi ja Jukka

Valtteri taustoitti kappaleiden välillä kunkin teoksen syntyvaiheita ja se osaltaan avasi kuulijoille sitä maailmaa, josta sävellyskokonaisuus oli syntynyt. Oliko kyseessä oktetti ja solisti, vaiko nonetti jäi hämäräksi.

Solistina mainostetun Antti Sarpilan rooli oli tietysti merkittävä, mutta kaikilla muillakin oli hetkensä. Ehkä juuri klarinetti toi kappaleisiin sitä Karibian kaihoa, jota varmaan Rhysin kirjoissakin on.

Kappaleissa oli melodioita ja harmoniaa. Ehkäpä mistään teemasta ei tullut varsinaista korvamatoa, mutta solistien työskentelylle ne muodostivat mainiota alustaa. Tigers Are Better Looking kappaleen tiikerit olivat Antti ja Pope Puolitaival notkeilla sooloillaan.

At the Villa d´Or issa em. solistien väliin luritteli Jukka Eskola kultaisella trumpetillaan. Wide Sargasso Sea´n merikortti avasi väyliä Antti Rissaselle ja Valtterille itselleen.

Let Them Call it Jazz´in tarina vankilassa kuullusta laulusta ja sittemmin juhlissa vihelletystä kauniista melodiasta, joka pianistin käsittelyssä muuttui jazziksi, oli ehkä illan herkin hetki. Alun perin laulun esittänyt henkilö kuuli esityksen ja sanoi: eihän se ollut mitään jazzia, mutta: Let Them Call it Jazz. Antti ja Jukka tekivät siitä jazzia.

Jukka Eskolan ja Jussi Kannasten väkevä vuoropuhelu oli voimakasta tunnetta täynnä kappaleessa Till September Peronella. Kaseja ja nelosia, oivallus siitä että kun toinen lopettaa, niin toinen jatkaa, sai yleisön pidättelemään henkeään. Ville Herrala alusti kilvoittelua uudella bassollaan.

Valtteri ja Ville

Domican saari on ollut Englannin siirtomaa. Sata vuotta sitten sadekauden aikana kantaväestö joutui vain odottamaan uuden lomakauden alkua.

Temps Perdi, eli Menetetty Aika, kertoi iloisissa kreolitunnelmissa siitä, että sekin aika on elettävä, kun saarelta ei pääse pois. Toisin kuin vaikkapa Kreikan turistisaarilta nykyään, kun sesonki ja duunit loppuu talvikaudeksi.

Elegia Vapaalle Hengelle oli uusi sovitus Valtterin säveltämästä kappaleesta Otto Donnerin muistoksi. Alun perin sen soitti UMO. Täyteläiseltä se kuulosti nytkin. Ja loppuun ilottelua ex-tyttöystävän muistolle kappaleella Little Dirty Thoughts, jossa Ville Herrala räjäytti pankin lopullisesti.

Jaska Lukkarisen rumpujen soitto on aina ilahduttavaa ja elähdyttävää kuultavaa. Kevyttä ja teknistä, joka palvelee bändin muita muusikoita.

Kuullun ja koetun perusteella Savoyn syksy ja tuleva konserttikausi lupailee hyvää niin korvalle, kuin makuhermoillekin. Ja lopuksi, lukeminen kannattaa aina.

Takaisin
Translate »