Seamus Blake ja Sibis Alumni Big Band Savoy-teatterissa

Kuvat: Heikki Kasari

23.09.2018 15:47


Seamus Blake ja Sibis Alumni Big Band

Sibelius-Akatemian jazzosastolla on edelleen kyky tuoda raikkaita tuulahduksia kuultavaksemme New Yorkin jazzmaailmasta. Tällä kertaa vuorossa oli saksofonisti ja säveltäjä Seamus Blake.  Savoy-teatterin konserttiohjelmassa vilahtanut nimi tuntui heti tutulta.  Olimme kuulleet häntä jo vuosia sitten Mingus Bing Bandin fonisektiossa New Yorkin Jazz Standard-klubissa. Lisäksi jazzpäiväkirjamme kertoi hänen esiintyneen Helen Sung Groupin konsertissa samalla klubilla. Englannissa syntynyt mutta Kanadassa kasvanut Blake vakiinnutti asemansa eturivin solistina muutettuaan Bostonin opintojen jälkeen New Yorkiin.  Kaikilta se ei nimittäin onnistu.  Tunnemme tapauksia, joissa paluu kotimaahan on jäänyt ainoaksi vaihtoehdoksi muutaman New York- vuoden jälkeen.

Myös meriittiä kertyi vuosien varrella eikä kaikkea voi tässä luetella.  Käännekohtia olivat mahdollisuus levyttää jo 21- vuotiaana rumpali Victor Lewisin kanssa ja kansainvälisen Thelonius Monk Jazzsaksofonikilpailun voitto.

Nyt Blake, jota ei pidä sotkea Juilliardin opettajaan tenoristi Ron Blakeen, on lähtenyt luomaan omaa uraa säveltäjänä, sovittajana ja kapellimestarina.  Konsertin aluksi Blake kertoi, että kuultava ohjelmisto esitetään vasta kolmatta kertaa. Saatoimme olettaa, että kyse oli vielä ko. ohjelmiston hiomisesta suurempia estradeja varten.  Siltä alkoikin kuulostaa yhä enemmän konsertin edetessä.

Blake oli tehnyt rohkean ja usein tuhoon tuomitun yrityksen yhdistää jazziin iskelmämusiikkia.  Iskelmällisten jaksojen välissä oli jazzrupeamia, jotka toivat mieleen Bob Mintzerin Big Bandin takavuosilta: erilaisia asteikkopermutaatioita korkealta, kovaa ja mahdollisimman nopeasti. Koko konsertin ajan orkesterin volyymi oli ongelmallinen. Vaikka Blake käytti erillistä pick up -mikkiä fonissaan, nyanssit eivät kuuluneet (tai niitä ei ollut).

Ensimmäisen kappaleen nimi oli Subterfuge. Sampo Kasurinen pääsi reiluun sooloon heti Blaken jälkeen. Myös rummut saivat lyhyen soolo-osuuden.

Toinen biisi Gracia oli saanut nimensä Barcelonan kaupunginosan mukaan. Tämä balladina alkanut sävellys oli saanut vaikutteita pohjoismaisesta vuonojazzista. Orkesterin kitaristi sai soolon, samoin pianisti.

Diana Payton ja Seamus Blake

Kolmannessa sävellyksessä pääsi esille latvialainen laulaja Diana Payton. Nimi oli ehkä Reach The Door (?) Iskelmällisen lauluosuuden jälkeen Blake yritti parantaa lopputulosta omalla soolollaan.

Neljäs sävellys oli syntynyt nuorena kuolleen folk-laulaja Jeff Buckleyn muistoksi. See If What päättyi samaan kovaan meteliin, jota jatkossa kuultiin useaan kertaan kappaleiden lopussa.

Viides oli omistettu Mississipin varrella esitetylle musiikille. Emme huomanneet biisissä mitään erityistä paitsi loppua kohti yltyvän metelin voimakkaan kasvun.  Ehkä tarkoituksena oli kuvata ison joen suurta voimaa? Tässä vaiheessa tenorin alttomainen soundi alkoi ärsyttää, mikrofonikaan ei parantanut tilannetta. Ilman komppia esitetty loppukadenssi oli hauska. Blake yritti laulaa instrumenttinsa läpi, joskaan ei yhtä suurella menestyksellä kuin Roland Kirk aikoinaan.

Väliajan jälkeen konserttiohjelmisto muuttui siten, että Alumni Big Bandin jäsenet pääsivät enemmän esiin, tätä olimme hieman jo kaivanneetkin. Ensimmäisen biisinsä Blake oli omistanut hyvälle rumpalille Bill Stewartille. Monien pohdiskelujen jälkeen nimeksi tuli Way Out Willy.

Teemu Takanen esitti omannäköisensä alttosoolon. Tero Saarti teki takuuvarmaa työtä ja myös Blake pysähtyi kuuntelemaan soolon etenemistä.

Sitten tuli Kepler-186f , nimi tarkoittaa Kepler teleskoopin löytämää planeettaa, nyt Diana Payton oli solistina. Payton ja Blake lauloivat duettoa jonkinlaisen laulukoneen ja sähkösaksofonin avustamina. Se ei valitettavasti kuulostanut yhtä hyvältä kuin New Yorkissa kuulemamme saksalaisen Theo Bleckmannin vastaava konelauluesitys. Kaiken lisäksi lopussa esitetty ko. efektikoneen tekemä looppi oli aivan liian pitkä, siihen ehti kyllästyä.

Kolmantena esitettiin The Jupiter Line. Konsertin vetävimmän soolon esitti Alumni Ville Vannemaa altollaan.  Siinä oli rakennetta, vaihtelua ja myös teknistä osaamista. Hänen jälkeensä sooloili Blake ja yritti lyödä oman nopeusennätyksensä, ainakin soitto kuulosti siltä.

Vuorossa oli valssi Amos Bus, jossa Payton ja Blake lauloivat jälleen duettoa. Nimi oli todennäköisesti peräisin samannimisestä avaruuden satelliittibussista tai sitten tavallisesta bussista reitillä Montrealista Amokseen. Meille tuli mieleen Gilbert & Sullivanin musiikkiteatteriestys off-off- off- Broadwayllä: The Pirates of Penzance, jossa oli niin paljon tahatonta komiikkaa, että yleisön oli vaikea pidätellä naurunpyrähdyksiä. Jazzillisesta osuudesta vastasi Jukka Eskola sujuvalla flyygelitorvellaan.

Ylimääräisenä esitettiin The Song that Lives Inside. Kappaleen Blake oli säveltänyt Sue Mingusin kirjan Tonight at Noon pohjautuen, vokalistina Blake itse.  Tässä balladissa säestys oli ensimmäisen kerran alhaisella tasolla, jolloin laulu kuului liiankin selvästi.

Mitä konsertista voi yleisesti ottaen sanoa? Ei paljoa. Ehkä se liiteli raikkaana tuulahduksena liian kaukana stratosfäärissä yli ymmärryksemme tai sitten ikä alkaa jo painaa meitä poloisia.

 

 

 

 

Takaisin
Translate »