UMO Helsinki Jazz Orchestra tulkitsi Teppo Mäkysen sävellyksiä

Kuvat: Heikki Kasari

10.04.2019 12:22


Jori Huhtala ja Teppo Mäkynen

Savoyn lounaskonsertit jatkuvat. Vaikuttaa siltä, että jazzinharrastajien määrä on moninkertaistunut, sillä konsertit ovat lähes poikkeuksetta loppuun buukattuja. Ilmaiset liput kannattaa hakea etukäteen, jotta varmistaa sisäänpääsyn. Kun muutama vuosi sitten konserttisarja polkaistiin käyntiin, saliin mahtui hyvin, mutta nyt on sana kiirinyt ja tulijoita riittää. Tämä maksuton konsertti näyttää saavan kansan liikkeelle ja on erinomainen tapa maamme muusikoille hypätä uusiin saappaisiin ja kokeilla rahkeitaan orkesterisäveltäjänä eli testata muitakin musiikillisia kykyjään kuin oman instrumentin hallintaa.

Todella uudenlaista musiikkia saimmekin tällä kertaa, omanlaista ja peräti oudon kiehtovaa. Sitä toi esitykseen live-elektroniikka, jota yhdistettiin ison jazzorkesterin sointiin. Rauhallista, taukoja hyvin edukseen käyttävää sointia myös sikäli, että rumpujen soittajalta sen kaltaista vähiten odotettiin. Lyömäsoittajien imago mahtimiesten temmellyskenttänä sai nyt kovan kolauksen, kun mestari Mäkynen, kansainvälisen tason huipputaituri, osoittautui vaatimattomaksi hiljaisuuden kunnioittajaksi –  hiljaiseksi mieheksi. ”Tää on sitä musiikkia, millanen mä oon”, tunnusti säveltäjä konsertin loppupuolella.

Mikko Hassinen ja UMO

Lähdetäänpä liikkeelle aivan esityksen alusta, joka alkoi live-elektroniikan efektein. Niitä jokainen voi tulkita omalla tavallaan, mutta minä sain korvani herkistymään, kun olin kuulevinani vauvan äänen, johon äiti kotvan kuluttua lempeästi vastasi. Olimme jossain etelämeren kaukaisella saarella, laineiden leppoisasti huuhtoessa rantaa. Kaukaa kuului ukkosen vaimea jyrähdys, kun elävät rummut tulivat kuvaan mukaan, mutta tunnelma oli kaikin puolin eteerinen ja seestynyt. Vain tuulen henkäys kävi palmun latvassa. Vaimea latinalainen musiikki kantautui matkan päästä ja hetken odotin Rita Hayworthin ilmestyvän jostakin kaislahamosessaan lumoamaan meidät tanssillaan. (Eilan tulkinta)

Sitten ison orkesterin eri instrumentit alkoivat tulla esiin pikkuhiljaa ja näin elektroniikka ja elävät soittajat olivat yhtyneet. Tarina alkoi vyöryä hieman ripeämmin ja lopuksi päädyttiin valtavaan äänimassaan, jossa elävä rumpali pääsi vihdoin osoittamaan taitonsa.

Olimme siis kuulleet sarjan Teppo Mäkysen sävellyksiä kapellimestari Mikko Hassisen tuoreina sovituksina. Lähes sama ohjelmisto oli esitetty vuosi sitten Vuotalossa ja löytyy YLE Areenasta tallenteena. Muuten meidän olisi pitänyt arvata konsertin luonne jo instrumenttien lavasijoittelussa. Jos kyseessä olisi ollut tunnetun rumpalin esiintyminen solistina, hänet olisi sijoitettu korokkeelle keskelle, josta hänen erikoiset temppunsa olisivat näkyneet yleisölle. Nyt Mäkynen istui hieman vaikeasti nähtävässä katveessa orkesterin takakeskiössä. Temppuilusta ei siis ollut kyse.

Tero Saarti

Sarjan ensimmäinen sävellys oli hienovarainen Unseen Beauty, jota efektit ja orkesteri ilmensivät loistavasti. Välittömästi seurasi toinen sävellys Model Two  ja kolmas Saviour. Ensimmäiset kolme kappaletta soitettiin tauotta. (Itse asiassa ainoastaan muottien plarauksesta saattoi päätellä, että kappale vaihtui.)

Konsertin aloitukselle oli tyypillistä rubato, hitaat rytmit ja pitkät äänet. Juuri sellaista, mitä svengaavalta jazzrumpali Mäkyseltä ei osannut odottaa. Tunnelma oli samankaltainen kuin Gary Burtonin ja Carla Blayn albumilla A Genuine Tong Funeral. Kuitenkin kaikki tämä hiljaisuus ja staattisuus ääniefekteineen panivat mielikuvituksen liikkeelle. Solisteina olivat Tero Saarti trumpetti ja Mikko Pettinen flyygelitorvi.

Seurasi neljäs sävellys Five New Dukes. Tämä ei ollut balladi ja rytmiäkin löytyi. Mieleen jäi brassin soitossa kokeiltu kaikuefekti. Viimeinen sävellys oli Universal Four. Mäkynen kertoi sen olevan peräisin 15 vuoden takaa, mutta nyt siitä oli tehty uusi sovitus. Tässä Olli Ojajärvi toimi useiden soolo-osuuksien esittäjänä.  Aluksi rubatoa tässäkin, lopussa enemmän volyymiä ja mukaan saatiin rumpujen jyskettä, jopa jazzillinen rumpusoolo.

Mikko Pettinen

Kun ajattelee kuultua musiikkia kokonaisuudessaan, ei voi muuta kuin sanoa, että se oli varsin omintakeista, erilaista, hyvinkin erilaista, ehkä uusi tie, johon visionääri Mäkynen on sitä etunenässä viemässä. Ehkä tässä oli vaatimattoman ja hiljaisen miehen toiveuni seestyneemmästä ja rauhallisemmasta maailmasta tai rumpalin pakoa ainaisesta, kiivaasta rytmin paukkeesta? Ehkä jotain syvällistä ja kaunista?  Ehkä joku ilkeämielinen kuittaisi konsertin tokaisemalla: ”Suutari pysyköön lestissään?” Mene ja tiedä. Meitä on moneksi ja hyvä niin.

Takaisin
Translate »