Bändin nimeä ei kuulemma pidä sekoittaa USA:n yleiseen hälytysnumeroon 911 vaan nimi viittaa New Yorkin syyskuun 11. päivänä tapahtuneeseen terroristihyökkäykseen (“nine-eleven”).
Viisinkertainen Grammy-voittaja oli päättänyt 70-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi lähteä Euroopan kiertueelle ja Suomikin mahtui keikkakalenteriin. Pitkä uransa aikana Dr. John – oikealta nimeltään Mac Rebennack – on ehtinyt olla monessa mukana ja edennyt popin, bluesin, R & B:n ja funkin kautta myös kohti jazzia ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Dr._John ). Suunta on harvinainen ja päinvastainen esim. Miles Davisiin verrattuna, joka loppuvuosinaan eteni hyvin kauas siitä mitä jazzilla yleensä ymmärretään. Dr. Johnin 1980-luvun lopulla julkaistu albumi “In a Sentimental Mood” sisälsi Duke Ellingtonin sävellyksiä aivan uusina funk-sovituksina. Itse asiassa juuri tämän albumin myötä mielenkiintoni heräsi hänen musiikkiinsa. Omilla soittokeikoillani olenkin ‘kiusannut’ suomalaisia jazzmuusikkoja innostamalla heitä soittamaan funkkina mm. Perdidon – mieluiten Dr. John-versiona!
Luettuani konserttiarvion All about Jazz-sivuilta Dr. John & The Lower 9-11 Bandin esiintymisestä New Yorkissa oletin, että varsinainen kovempaa ja samalla jazzillisempaa menoa olisi tarjolla toisen setin aikana, mutta Tavastialla toista settiä ei tullut lainkaan. Lisäksi taiteellista kokonaisvaikutelmaa köyhdytti albumeilla esiintyvän puhallinsektion puuttuminen. Niinpä groovaavat fonisoolot jäivät kuulematta. Eri puolilta Suomea saapunut yleisö sai tyytyä Dr. Johnin viime vuosien hittikavalkadiin …. jonkinlaisena nostatuksena tosin toimi hänen paljon aplodeja saanut kitarasoolonsa kappaleessa “Let the Good Times Roll”. Alkuaanhan Rabennack oli kitaristi, mutta tarinan mukaan joutui siirtymään kitarasta pianoon ja keyboardeihin menetettyään sormenpäänsä takahuoneen ampumavälikohtauksessa. Laulamista onnettomuus ei onneksi haitannut ja ilman kitaran hylkäämistä emme olisi kuulleet loistavaa boogie woogie pianistia! Tavastian hallittu ja rutinoitu “tourist show” palveli kyllä hyvin tarkoitustaan, olihan suurin osa yleisöstä tullut paikalle juuri listahittien innoittamana. Neuvoteltuani järjestäjän kanssa kuvausluvan ensimmäisten kolmen biisin ajaksi huomasin, että Tavastialla oli otettu käyttöön samantyyppiset himmeät punaiset valot, jotka vaikeuttavat kuvausta tehokkaasti New Yorkin klubeissa. Kun salamakuvaus on kielletty, kuvista tulee punertavia ja hämäriä. Niinpä yhtään julkaisukelpoista kuvaa ei syntynyt!
New Orleansin funk-lähettilästä ei juurikaan tunneta ansioistaan jazzin saralla, vaikka hänen albumilistaltaan löytyy Ellington CD:n ohella myös Lontoon Ronnie Scott’s -klubilla tehty jazzillinen äänite Trippin’ Live, jolla oli mukana mm. tunnettu baritonisti Ronnie Cuber.
Louisianassa 1800-luvulla vaikuttaneen woodoo-tohtorin mukaan itselleen stage-nimen ottaneen Rebennackin ura alkoi studiomuusikkona monien 1960- ja 1970-lukujen tähtien kuten Sonny & Cher ääniraidoilla ja jatkossa äänitteitä syntyi myös Eric Claptonin ja Mick Jaggerin kanssa. Sooloalbumeja pelkkänä pianistia löytyy äänitelistalta peräti kaksi. Jazzia sivusi Harry Connick Jr:n kanssa tehty “Do You Know What It Means To Miss New Orleans”. Esiintyminen myös elokuvien ääniradoilla alkoi jo 1970-luvulla ja nämä mm. “Blues Brothers 2000” auttoivat samoin kuin lukuisat TV-esiintymiset – Grammy-palkintojen keräämisessä. “City that Care Forgot” sai v. 2008 Grammyn sarjassa Best Contemporary Blues Album. Dr. John halusi muistuttaa bluesin voimin New Orleansin katastrofin kehnosta hoidosta.
http://www.allaboutjazz.com/php/article.php?id=36960
Muutaman vuosi sitten olin sattumalta ruudun ääressä, kun USA:n vuoden katsotuin ohjelma Super Bowl alkoi vakiintuneen tavan mukaan kansallislaululla. Aretha Franklinin takana vilahti tutunnäköinen valkoinen hattu ja tajusin, että tällä kertaa National Anthemin esittäjäksi oli valittu myös Dr. John. Tulkinta oli ainutlaatuinen, bluesin keinoin tästäkin yksinkertaisesta sävellyksestä voi saada paljon irti. Juuri monipuolisuus onkin Dr. Johnin tavaramerkki. Ei turhaan puhutakaan hänen monisävyisestä ja joittenkin mielestä jopa liian kirjavasta musiikkiryijystään (musical tapestry). Ehkä ensi kerralla myös Ellington on mukana?