Nallen unohtumattomia keikkoja

Kuvat: DDT arkisto, Martti Koljonen

02.07.2013 19:33


"DDT Music Ambassadors" Kööpenhaminassa, yhteistyökumppani Bo Lång (vas.) ja rva Lång (oik.)

Syksyllä 1979 Reykjavikissa Islannissa vietettiin Suomi-viikko. DDT Jazzband oli silloin ”Finland´s Music Ambassadors” ja valittiin viikon viihdyttäjäksi. Nalle Nyman muisteli ikimuistoista matkaa Satujen saarille yhtyeen 50-vuotishistoriikissä:

Matka alkoi Kööpenhaminasta, jossa oli yhden illan esiintyminen kutsuvierasjoukolle Hotel Østerportissa. Keflavikiin lennettiin seuraavana päivänä. Olimme saaneet kokeneelta matkailijalta vihjeen Islannin alkoholilainsäädännön kiemuroista. Saarellahan on oluen myynti ja valmistus kielletty. Sen vuoksi ulkomaiset laatuoluet ovat siellä haluttua tavaraa.

 Olimme varautuneet viemään kunnon lastin hotellimme johtajalle, joka oli antaumuksellinen oluen ystävä. Mies olikin lähes kyyneliin asti liikuttunut, kun sai parinkymmenen hengen tuliaiset kullankeltaista vaahtoavaa…Ja palvelu oli sen mukaista.ddt-tuoppi

 Ensimmäinen esiintyminen hotelli Loftleidirin yökerhossa oli eräs merkillisimpiä, mitä bändi on kokenut. Soitettuamme gaalapukuiselle yleisölle puoli kahteentoista saakka, emme olleet saaneet minkäänlaista palautetta yleisöltämme. Olimme varmoja siitä, että koko esiintyminen oli täysi fiasko, ja että viikosta tulee tosi raskas.

 Sen kyllä havaitsimme, että islantilaisten väkijuomankäyttö oli kunnioitettavaa tasoa, jopa suomalaisittainkin mitattuna. Mutta sitten! Yhtäkkiä yleisö riehaantui täysin ja viimeinen tunti olikin pelkkää juhlaa. Tarvittiin siis runsaat kolme tuntia kostuttelua estojen poistamiseen! Illan päättyessä yleisö ei halunnut millään päästää orkesteria lavalta…

 Sama toistui sitten illasta toiseen. Alussa ei taputuksia, ei suosionosoituksia, vain totisia ilmeitä ja vakavamielistä, keskittynyttä juomista. No, nythän tiesimme kuinka mekanismi toimi, joten saatoimme vain soittaa kaikessa rauhassa odotellessamme tuota maagista hetkeä, jolloin rieha remahtaisi.

 Huhu kuitenkin levisi kaupungilla ja Islannin televisio ilmaantui paikalle. Teimmekin sitten heille runsaan puolen tunnin ohjelman, joka näytettiin vasta orkesterimme lähdettyä maasta. TV-ohjelman nähneitä oli sitten runsas joukko, joka pahoitteli, ettei ollut päässyt kuuntelemaan DDT:tä livenä.

 Ainoana vapaapäivänämme saimme tilaisuuden tehdä kiertoajelun saarella. Todella uskomaton elämys, laavaa, lumipeitteisiä vuoria, harva kasvillisuus, puolitoista miljoonaa lammasta (joista varmasti näimme puolet), kuumia rikiltä haisevia lähteitä ja valtava Gullfossin jäätävän kylmä jäätikkökoski.

 

Pekka Mesimäki (vas.), Rick Wahlstein, Nalle, Christian Schwindt ja Fred Andersson legendaarisessa Groovyssa 1980

Pekka Mesimäki (vas.), Rick Wahlstein, Nalle, Christian Schwindt ja Fred Andersson legendaarisessa Groovyssa 1980

Itse kaupungissa nautimme maauimalan istuma-altaiden 40 – 45 asteen lämpöisestä vedestä. On melko omalaatuinen tunne istua kaulaa myöten tulikuumassa vedessä ulkosalla viimassa ja räntäsateessa. Islannin kulinaristinen erikoisuus, mädätetty hainliha, jäi kuitenkin kokematta, paitsi Rikke Wahlsteinilta, joka toivoi, että hänkin olisi jättänyt kokeilun väliin…

 Toinen unohtumaton Nallen ”keikka” on vuodelta 1974:

Osallistuimme Uumajan Jazz Festivaaleille. Siellä oli myös suuri jazzin voimahahmo Duke Ellington yhtyeineen. Minä jatkoin festareiden jälkeen työni takia Uumajasta Tukholmaan, kun muu DDT:n joukko palasi takaisin Suomeen.

 

nalle-duke– Näin aamulla lentokentällä Ellingtonin ja rohkenin mennä pyytämään hänen nimikirjoituksensa. En löytänyt muuta paperia, kuin ryppyisen käyntikorttini. Siihen ”Herttua” kirjoitti nimeni päälle omansa sekä ”Good luck”. Kortti on edelleen minulla tallella.

 – Koneessa hän huomasi minut ja tuli viereeni. Ellington oli myös menossa Tukholmaan konsertoimaan Alice Babsin kanssa. Keskustelimme sitten runsaan tunnin kestävän matkan ajan vilkkaasti kaikesta mahdollisesta, jazzista, taiteesta, politiikasta ja filosofiasta. Tämä ainutlaatuinen kokemus maestron seurassa ei unohdu koskaan.

 DDT:stä pysyvä koti
Carl Gustav ”Nalle” Nyman (s. 1934) aloitti soittamisen vuonna 1950 isänsä amerikanmatkalta tuomalla soittimella nimeltään ”Sweetwind”. Se oli nokkahuilun kokoinen musta pilli, jossa oli valkoinen suukappale.

– Siitä syntyi tietenkin klarinetti-into ja monivuotisen jankutuksen jälkeen isäni antoi periksi ja toi oikean klarinetin Ruotsista. Hän heitti soittimen minulle todeten: ”Ei siitä kuitenkaan mitään tule. Olen yrittänyt koko laivamatkan saada tuosta ääntä, eikä kuulu kuin pihinää.” Olin kuitenkin päässyt kokeilemaan kaverin klarinettia ja soitin isäni hämmästykseksi muutaman kappaleen.

 Sittemmin Nalle kokosi kavereittensa kanssa kvartetin, jonka nimeksi annettiin Mustard Moonshiners. Bändi toimi Nallen armeijaan menoon saakka.

Eddie Mortensen otti minuun yhteyttä vuonna 1955. Hän oli aiemmin perustanut yhtyeen Eddie´s Feetwarmers ja pyysi mukaan. Yhtye tunnettiin tasokkaasta dixielandista. Soittelin siinä kolme vuotta. Tanskalainen Mortensen oli lahjakas kaveri ja soitti trumpettia. Hän sai sittemmin houkuttelevan työtarjouksen Kööpenhaminasta, muutti Tanskaan pysyvästi ja jäin ”kodittomaksi”.

DDT:n klarinettisoundi 1959 alkaen Nalle Nyman (vas.) ja Fred Andersson

DDT:n klarinettisoundi 1959 alkaen Nalle Nyman (vas.) ja Fred Andersson

DDT:llä oli tiedossa joku isompi konsertti Fredrikinkadulla Työnväen opistossa ja sinne tarvittiin klarinetistia Fred Anderssonin pariksi. Silloinen toinen klarinetisti Christian Lindelöf oli armeijassa. Niin Nallesta tuli vuonna 1959 DDT:n klarinetti-soundin toinen puolikas. Aluksi hän osallistui harjoituksiin ja sitten myös keikoille.

Uskon, että parhaimmillani olin 1960 -luvun loppupuolella. Minulla oli tilava asunto Kaivopuistossa vanhassa puutalossa. Järjestin sieltä musiikkihuoneen itselleni, sain melskata vapaasti. Harjoittelin kaksi kolme tuntia joka päivä. Nauhoitin soittoani mankoille ja kuuntelin. Soittelin sitten stemmaa itseni kanssa. Mankka on hirveän ankara ja lahjomaton opettaja. Sitä luulee välillä soittavansa hyvin, mutta kun kuuntelee, niin virheet kyllä huomaa. Tällä kuuntelutekniikalla voi oikoa toistuvia virheitään.

Nalle ei pidä soittotekniikkaansa niin hyvänä, että kykenisi soittamaan ja improvisoimaan sitä mitä pää sanoo. – Se ottaa kyllä pannuun. Varsin usein joudun oikaisemaan. Saksofoni on vähän helpompi. Sillä pystyy hiukan bluffaamaan. Klarinetti on jalompi soitin, se vakiinnutti asemansa jo 1700 -luvulla. Saksofoni tuli 150 vuotta myöhemmin.

Nalle 2011 Tuusulan brasseilla

Nalle 2011 Tuusulan brasseilla

Musiikin teoriaopiskelut jäivät minulta aika vähiin. Helsingin kaupungin orkesterin kakkosklarinetisti antoi soittotunteja. Hän oli äksy gubbe, joka löi näpeille, jos soitin väärin. Hän ei myöskään hyväksynyt mitään vibraattoa. Kävin seitsemän kertaa hänen tunneillaan ja sitten kyllästyin. Enkä ole koskaan oppinut kunnolla lukemaan nuotteja.

Perinteinen jazz on se musiikki, mitä Nalle on pääasiassa soittanut. Hän soitti dixietä myös Jan Lindènin orkesterissa ennen DDT:hen tuloaan. – Olisin ollut kyllä kiinnostunut modernimmastakin, mutta tekniikka ei ole riittänyt. Bebop´ia olisin soittanut hirveän mielelläni, ihailin Dizzy Gillespietä kovasti jossain vaiheessa. Kun mennään freejazzin puolelle, sitä en oikein  ymmärrä. En tiedä voiko sitä kutsuakaan jazziksi. Perinteisesti jazzia on pidetty rytmimusiikkina, rikottu rytmi lähinnä hermostuttaa minua.

Ammattimuusikoksi?  – Eddie´s Feetwarmers sai kerran tarjouksen Düsseldorfiin johonkin kerhoon. Se olisi ottanut meidät kuukaudeksi. Ihan täysiä työpäiviä olisi ollut kuusi keikkaa viikossa. Silloin mä löin jarrut päälle. Tää on kiva harrastus, mutta en mä halua tätä ammatiksi. Olin silloin yliopistossa ja luin juridiikkaa, onneksi en valmistunut koskaan. Musta olisi tullut surkea juristi.

Nalle ei viihtynyt oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Hän pääsi kesätöihin mainostoimistoon ja ala alkoi kiinnostaa. – Kirjoittelin ruotsinkielisiä mainostekstejä, käänsin aineistoa suomesta ruotsiksi ja tein kaikenlaista. Ensimmäinen työpaikkani vuonna 1958 oli pieni toimisto Myyntimainonta. Nallen pitkä mainosammattilaisen ura jatkui sitten aina vuoteen 1999 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle. Tutuiksi tulivat monet maineikkaat toimistot kuten Erva-Latvala, SEK ja Viherjuuri.

DDT:n 55-vuotinen ajanjakso on kyllä ihme sinällään. Periaatteessa me soitetaan siksi, että se on hauskaa. Kyllä se usein onkin näin, ei toki aina. DDT:n kaverit ovat läheisempiä, kuin entiset työtoverit mainostoimistoissa tai edes vanhat luokkatoverit kouluista.

Kaksi Kanaa 2012 ja Nallen bravuuri "Eh La Bas", Jartsa Karvonen (vas.), Nalle, Pentti Mutikainen, Christer Sandell ja Pekka Mesimäki

Kaksi Kanaa 2012 ja Nallen bravuuri ”Eh La Bas”, Jartsa Karvonen (vas.), Nalle, Pentti Mutikainen, Christer Sandell ja Pekka Mesimäki

– DDT:ssä oloaikani olen kokenut kuten Duke Ellington. Kysyin häneltä tavatessamme, miten sä jaksat vielä tuon ikäisenä. Hän sanoi, ”ellen mä tätä harrastaisi, niin olisin jo kuollut”. En juuri jaksa käydä kuuntelemassa muita orkestereita, yritän pysytellä hengissä ainakin meidän 55-vuotisjuhlakonserttiimme saakka.

***

DDT Jazzband juhlii 55-vuotista taivaltaan Savoy-teatterissa 12.10.2013 klo 19.00 ” From Eddie Condon to Duke Ellington”. Konsertissa vierailijoina Antti Sarpila, Joonatan Rautio ja Nina Lindroos 

Liput alk. 35/20 €, 80/65 € (Show & Dinner).

Lippupalvelu:http://www.lippupalvelu.fi/event/ddt-jazzband-55v-juhlakonsertti-lippuja/108327

Takaisin
Translate »