Pressikortti takasi hyvän kohtelun kaikkialla sekä levy-yhtiöissä että muusikkojen keskuudessa. Atlantis-yhtiöstä oli kehittynyt eräs jazzmusiikin päätuottaja, jonka artisteja olivat mm. John Coltrane, Ornette Coleman, Charlie Mingus ja Roland Kirk. Sitä johtivat Turkista kotoisin olevat veljekset Nesuhi ja Ahmet Ertegun. (Nuorempi Ahmet muuten kuoli pari vuotta sitten kompastuessaan Rolling Stonen New Yorkin konser tissa.) Päätin tutustua yhtiöön. Studiossa oli parhaillaan levyttämässä Count Basien pitkäaikainen laulusolisti Joe Williams, joka osoittautui rennoksi veikoksi ja tarjosi minulle jopa autokyydin keskustaan nauhoituksen jälkeen. Ertegunin veljekset halusivat kuitenkin ennen lähtöä esitellä minulle erään henkilön. Yllätys, yllätys – se oli suomalainen levypomo Johan Mosse Vikstedt, joka oli käymässä New Yorkissa. Suomalaisten rakkaus jazziin tuli todistettua nyt kahden henkilön voimin. Toinen yllätys oli se, että sain valtavan nipun LPlevyjä mukaani. Lahja yhtiöltä.
Tapaus Ellington
Olin osallistunut Duke Ellington and His Giants konsertteihin Helsingin Kulttuuritalolla vuosina1961 ja – 63 ja todennut orkesterin valtavan suosion. Myös New Yorkissa Dukesta puhuttiin ja kirjoitettiin yhtenään, ei kuin herttuasta vaan kuin kuninkaasta. Faneja oli aina hänen ympärillään. Siksi olikin hämmästyttävää, miten hän yhtäkkiä talvi-illan lähetessä keskiyötä ilmestyi jameihin, jotka oli järjestetty erään paikallisen muusikon lesken hyväksi ja joihin kutsu oli kulkenut pikemminkin suusta suuhun kuin virallisin ilmoituksin. Kyseessä ei ollut siis mikään iso tapahtuma. Tila oli pieni ja samoin kuulijoiden joukko. Huomasin, että joku tuli vaivihkaa
sisään ja istuutui pianon ääreen. Siinä kävi melkein niin, että vasta kun hän oli kappaleen soitettuaan kävelemässä ulos yhtä huomaamattomasti, tajusimme kuka hän on. Olikohan piisi ollut Satin Doll? Sittemmin kuuntelin häntä orkestereineen usein St. Petersin jazzkirkossa, jonka pastorin, John Genselin kanssa hän ystävystyi. Muuten Billy Strayhorn lahjoitti seurakunnalle flyygelinsä, jolla moni jazzin taituri ilahdutti kirkon väkeä vuosikausia.
Milesin ohari
Miles Davis oli erittäin kunnioitettu muusikko jo elinaikanaan. Hän vartioi tiukasti yksityisyyttään eikä häntä ollut helppo lähestyä. Hän vaikutti itsevarmalta ja oikukkaalta. Ensimmäisen kerran, kun menin kuuntelemaan häntä Village Vanguardiin, odotimme hänen ilmestyvän trionsa eteen. Odotimme ja odotimme, mitään tiedotuksia ei tullut. Vaikutti siltä, että muusikotkin olivat hämmästyneitä asiasta. Niin siinä kävi, että Milesin tilalle asteli tenoristi George Coleman! Miles ei tullut keikalle, ja meidän kaikkien pettymys oli suuri. Coleman, Wynton Kelly, Paul Chambers ja Jimmy Cobb yrittivät parhaansa, mutta tunnelma oli latistunut. Kuulin kyllä
Milesia hänen vakiokvintettinsä kanssa ( Wayne Shorter, Herbie Hancock, Ron Carter, Jimmy Cobb ) myöhemmin samassa paikassa, mutta muistiinpanoni eivät sisällä tarkempia merkintöjä.
Miles oli rikas
Kaikki muusikot tiesivät, että Miles oli varakas. Hän omisti kokonaisen kor ttelin Upper West Sidella. Koska hän ei hillunut muiden jazzmuusikkojen tapaan kollegojensa keikoilla, hänestä oli koko ajan liikkeellä mitä ihmeellisimpiä juttuja. Törmäsin hänen serkkuunsa, jolle mies oli lahjoittanut timanttinumeroisen kellon ja uuteen
vaimoon näyttelijä Cicely Tysoniin, joka tuli meilläkin tunnetuksi TV- sarjasta Juuret. ( Satuimme näet kumpikin istumaan vierekkäin elokuva-alan tapahtumassa hotelli Waldorf Astoriassa.) Itse coolin mestari leikki kuurupiiloa ja jäi meille monille henkilönä etäiseksi.
Cobb koputteli
Davisin soittokavereista monet ovat kuolleet ja kuopatut. Menneisydestä putkahti kuitenkin pari vuotta sitten esiin hänen monivuotinen rumpalinsa Cobb. Tapasin hänet IAJE (International Association for Jazz Education) konferenssissa New Yorkissa. Hän oli tekemässä come backiä uuden levyn myötä. Levy ei kuitenkaan innostanut minua ja rumputyöskentelykin oli kuin varjo vain verrattuna hänen nuoruusvuosiensa soittoon.
Kynä Dizzylle
Dizzy Gillespien tapaaminen oli yllätys. Hän istui huomaamattomana yleisön joukossa eräässä nuorille suunnatussa jazzkonsertissa. Vasta kun juontaja äkkäsi esitellä Dizzyn, ryntäsivät fanit hänen pakeilleen ohjelmalehtiset kourassa nimikirjoitusta anellen. Mutta tällaiseen ei kukaan ollut valmistautunut, sen enempää Dizzy kuin fanitkaan. Kellään ei nimittäin ollut kynää, kaikkein vähiten Dizzyllä. ( Muusikoilla ei kynä oikein pysy käsissä, mutta soittotaitoon ovat sormet notkistuneet.) Satuin istumaan Dizzyn lähettyvillä, joten hyppäsin pelastamaan tilanteen. Minulla oli aina kynä ja pikkulehtiö mukana paitsi muistiinpanojen tekemiseen myös uusien tuttavuuksien puhelinnumeroiden kirjaamiseen, joten ojensin oitis kynäni Dizzylle. Yritin myös vääntää jotain vitsiä hauskan miehen maineessa olevalle kaverille, joka kuitenkin sivuutti juttuni vaikenemalla nuivasti.
Hawkinsin lappunen
Sen sijaan Coleman Hawkins oli ystävällinen tyyppi. Five Spot-klubin keikallaan 1965 hän oli valitettavasti jo aika huonossa kunnossa. Ryyppääminen oli vienyt miehen. Hän horjahteli pari kertaa astuessaan lavalle. Soitto kuulosti väsähtäneeltä ja parin piisin jälkeen hän katosi pukuhuoneeseen. Pianisti Jackie Byard, rumpali Eddie Locke ja minulle tuntematon basisti jatkoivat settiä laihoin tuloksin hekin. Väliajalla Hawkins käveli pöytäni ohi, tervehti vieressäni istunutta tuttavaani, joka hetken mielijohteesta esitteli meidät. Hän istahtikin hetkeksi pöytäämme. Minä en ole nimikirjoitusten kerääjä, joten nolostuin hieman kun tuttavani pyysi Hawkinsin nimikirjoitusta minulle. Paperiksi kelpasi pöydällä ollut lappunen. Myöhemmin olen ollut ylpeä lappusesta. Tapasin Beanin, joksi häntä ystävät kutsuivat, myöhemmin uudelleen, kun Locke ja pianisti Roland Hanna veivät minut hänen kotiinsa Upper West Sidelle näyttämään filmikoulussa tekemääni lyhytkuvaa. Tenoristi oli kuulema paitsi musiikkihullu myös elokuvahullu. Filmi jäi katsomatta, koka Hawkinsin projektori oli melkein sata vuotta vanha, enkä halunnut repiä uutukaista kopiotani.
Markan savikiekko
Viehtymykseni tenoristeihin ilmenee Illinois Jacquetin tapauksessa. Ollessani teini-ikäinen ostin markalla alennusmyynnistä savikiekon, jolla olivat kappaleet One Night A Boogie ja Port Of Rico minulle silloin tuntemattoman Illinois Jacquetin tulkitsemina. Ihastuin levyyn, joka syöksi maukasta svengiä ja ehtymätöntä drivea. Jivesin, jivesin ja jivesin kotona tuntikaupalla – yksin levyn tahdissa. Kun Jacquet Big Bändeineen esiintyi vuosisadan vaihteessa New Yorkin Tavern On the Green ravintolassa, päätin talvisella New Yorkin matkallani mennä paikalle. Huomattuani bandleaderin ryntäsin heti innoissani moikkaamaan häntä ja kerroin miten levylautasellani oli pikku tyttönä pyörinyt One night a Boogie ja Port of Rico. Hämmästyksekseni kuulutti Jacquet setin alussa omistavansa seuraavan kappaleen ‘to a Finnish lady’ ja se oli One Night a Boogie!
Gordon Coronetissa
Dexter Gordon asui näihin aikoihin Euroopassa, joten New Yorkin keikat olivat harvinaisia. Onnistuin kuitenkin kuuntelemaan häntä Brooklynin syrjäisessä Coronet klubissa. Ilta oli hieno. Näin lukee muistiinpanoissani. Gordon on ollut aina eräs suosikeistani. Hänen melodisuutensa tuotti hämmästyttävän kaunista musiikkia. Pianoa soitti Walter Davis Jr. Valitettavasti basistin ja rumpalin nimeä en ole saanut kirjatuksi.
Kipakka Mingus
Charlie Mingus esiintyi 60-luvun puolessa välissä pitkään East Villagen Five S potisssa. Hänellä oli noihin aikoihin iso bändi, jossa soittivat mm. tenoristi Clifford Jordan, trumpetisti Johnny Coles ( myöhemmin hänen tilalleen tuli Lonnie Hillyer ), pianisti Jackie Byard ja rumpali Danny Richmond. Mingus oli kipakka kaveri. Useimmiten hän oli äkäinen, pukeutui kuin paikalliset pummit ja ruokailutottumuksetkin olivat omituiset. Klubissa hän söi kerran kilon möhkäleen juustoa, jota hän nautti pitkään ja hartaasti. Miten sellaista kestää kenenkään vatsa?
Babysitterina
Cliffordista tuli pian hyvä ystäväni ja hän palkkasikin minut nelivuotiaan Donna-tyttärensä babysitteriksi. Hänen vaimonsa Shirley taikoi minulle tummansinisen empiretyylisen samettiiltapuvun trendiputiikissaan roimalla alennuksella tietenkin. ( Mekossa kelpasi mennä filmimaailman tilaisuuksiin!) Cliff myös näytti harjoittelupaikkansa Manhattanin sillan alla. Siellä kuulemma harjoittelivat muutkin kuten Sonny Rollins silloin kun hän ei tööttäillyt parvekkeellaan. Monet sen ajan jazzmuusikot asuivat Brooklyn Hightsilla tai sen lähistöllä East Riverin tuntumassa.
Cliffin mersu
Jordanit eivät olleet köyhäilijöitä. Cliffillä oli komea Mersu, jolla kelpasi ajella. Muistan kerran, kun ystävättäreni ja Lonnie Hillyer olivat mukana matkalla, autosta puhkesi rengas keskellä Harlemia. Ei siinä Cliffin auttanut muu kuin r yhtyä sitä vaihtamaan. Vaaleat tytöt mustien poikien kanssa keräsivät katseita eikä vain ihailevia. Näihin aikoihin nimittäin rotulevottomuudet jylläsivät USA:n kaupungeissa. Suoraan sanoen lynkkausmieliala ympärillämme pelotti. ’Black is beautiful’, oli suosittu slogan. ’White bitch’ huudot tuntuivat loukkaavilta.
Kolme hyvää ystävää
Myöhemmin Cliff tuli keikalle Suomeen ja käväisi myös meillä Katajanokalla tanssittamassa kolmevuotista tytärtämme Melissaa, joka ei yhtään pelännyt mustaa murjaania. Ennen kuolemaansa v. 1993 Cliff johti maanantaisin mainiota big bändiä Manhattanin East 15 Streetillä. Menin kuuntelemaan orkesteria ja ennen kuin bändi aloitti, kuulutti kapelimestari mikrofoniin:’Haluan esitellä teille kolme hyvää ystävääni, jotka ovat täällä yleisön joukossa, nimittäin Art Farmerin, Martin Luther King III ja Eila Kaarresalo-Kasarin. Se oli suuri kunnia. Olin päässyt erittäin arvokkaaseen seuraan.
Agentti
Palattuani Suomeen 60-luvun lopulla minuun ottivat yhteyttä Cliffordin kehotuksesta useat muusikot kuten Randy Weston, joka kirjoitti Afrikan Tangerista, Art Farmer ja rumpali Art Taylor. He halusivat tulla Suomeen keikalle luullen, että olen paikallinen agentti. Näin ei suinkaa ollut, mutta istuin Suomen Jazzliiton hallituksessa, josta tiedot ja toiveet sitten menivät eteenpäin.
Minkkiturkki ja Mustang
Art Blakey’s Jazz Messengers ja Max Roach kavereineen tulivat syksyllä 1968 keikalle Helsinkiin eikä suikaan minun ansiostani. Roachin vein Stockmannille katsastamaan minkkiturkkia hänen rouvalleen Abby Lincolnille ja hiljattain edesmennyttä pianisti Ronnie Mathewsia muistan kyyditseeni rättitikattoisella avo-Mustangillani, joka oli erittäin kylmä ja vetoinen. Pelkäsin koko ajan auton jäävän tielle ja tämän lämpimään säähän tottuneen mustan miehen käsien kohmettuvan soittokyvyttömiksi. Charles Tolliver soitteli noihin aikoihin tenoristi Hank Mobleyn kvintetissä, rumpalina muistan olleen Billy Higginsin. Olimme Raution Iiriksen kanssa tutustuneet Hankiin. (Iris opiskeli laulua tuolloin New Yorkin Yliopistossa) Koska Hank ja minä olimme kumpikin syntyneet samana päivänä ( eri vuonna huom. ), tuntui kuin olisimme olleet sukulaissieluja. Seikkailuistamme Hankin matkassa on ollut tarinaa aikaisemmin, joten kerronkin muutaman sanan Tolliverista. Hän oli noihin aikoihin vielä ‘a strugling young musician’ , jonka taskuissa eivät kolikot helisseet ja joka asui pienessä loukossa Brooklynissä, mutta auto hänellä oli. Jos ei kynä pysy muusikoilla kädessä, on monella suuntavaistokin hakusessa. Minua harmitti, kun Charles tarjosi kyytiä vanhassa haisevassa kaarassaan tietämättä suurkaupungin hulinassa miten päästä paikasta toiseen. Bensan katkuisella autolla sitten pyörittiin loputtomiin.
Car 66
Tänä päivänä Tolliver on arvostettu muusikko, säveltäjä – sovittaja ja orkesterinjohtaja, mutta hän ajaa edelleen vanhalla autolla eikä löydä paikkoja. Saimme mieheni Heikin kanssa kyydin vuosi sitten New Yorkin matkallamme ja kysäisin Charlesilta leikilläni, että onko hänellä edelleen sama auto kuin vuonna 66. Charles ei vastannut, hymyili vain arvoituksellisesti. Että tuo kehtasikin vinoilla! saattoi hän tuumia. Kiireinen huippumuusikko ei jouda shoppailemaan. Sitä paitsi taiteilijalle on aina ja kaikessa sittenkin tärkeämpää sisältö kuin muoto.
Eila Kaarresalo-Kasari