Jazzmuusikkojen taloudellinen asema – Pohdintaa New Yorkissa ja Suomessa

Kuvat: Heikki Kasari ja arkisto

29.05.2014 19:24


Jason Moran ja Gary Giddings

New Yorkin kaupunginyliopiston Graduate Centerissä järjestettiin seminaari otsikolla Jazz and New York: A Fragile Economy eli pärjääkö muusikko huonossa taloudellisessa suhdanteessa jazzia soittamalla. Keskustelijoina olivat Village Voicen pitkäaikainen jazzkriitikko (yli10 alan kirjaa) Gary Giddins, Suomessakin hiljattain käynyt ja Kennedy Centerin taiteelliseksi neuvonantajaksi valittu pianisti Jason Moran, Motema levy-yhtiön perustanut Jana Herzen ja Mary Schmidt Cambell, New York Universityn taideohjelman dekaani.

Teemaksi oli valittu New Yorkin huonontuvan talouden vaikutus kulttuuriin, erityisesti jazziin. Noin 200:n hengen auditorio täyttyi paikallisista keski-iän jo sivuuttaneista jazzin ammattilaisista ja harrastajista.

Aluksi muisteltiin menneitä hyviä aikoja. New Yorkin vuokrataso 1960-luvulla oli kohtuullinen, jopa halpa tietyillä alueilla. Niinpä muusikkojen oli helppo vuokrata konserttitiloikseen, studioikseen ja kodeikseen tyhjiä pienteollisuushalleja eli lofteja. Tästä huonosta taloustilanteesta oli silloin soittajille hyötyä.

Entä nyt? Osanottajat miettivät, olisiko loft-jazzille mitään taloudellisia edellytyksiä nykyisessä tilanteessa. Asiaa ei tarvinnut kauaa pohtia, kun huomattiin, että monet muusikot ovat äänestäneet jaloillaan ja muuttaneet pois kalliilta Manhattanilta. (Brooklynissä toimii nykyisin monia klubeja, kenties vanhoja lofteja.)

Koska asumiskustannukset ovat suuret, keskusteltiin mahdollisista tukimuodoista, mutta kun otetaan huomioon se valtava määrää muusikoita, jotka sitä tarvitsisivat, arveltiin sen tulevan liian kalliiksi ja siksi olevan mahdoton ajatus. Asiaa pitäisi kuitenkin selvittää. Ehkä New Yorkin uudella pormestarilla Bill de Blasiolla olisi edeltäjiään suopeampi suhtautuminen asiaan?

Jazz and New York A Fragile Economy

Jazz and New York A Fragile Economy

Jason Moran puolestaan väitti, että vaikka New York olisi kuinka kallis tahansa, siellä on pakko asua, sillä mikään muu paikka ei vedä sille vertoja. Harrasti mitä tahansa taidetta, New Yorkissa on asuttava maksoi mitä maksoi! Kaupungin monikulttuurinen ympäristö toimii energia- ja virikemyllynä, jollaista ei löydy muualta. Vaikka taloudellisen toimeentulon takia joutuu keikkailemaan maaseutukaupungeissa, New Yorkiin paluu on aina helpotus.

Monet valittivat kohtuuttomia klubimaksuja. Nyt niiden hinnoittelu on tehty japanilaisten ja saksalaisten turistien lompakon mukaan. Siispä ehdotettiinkin, että kaupungin tulisi järjestää enemmän kohtuuhintaisia tai ilmaisia jazztapahtumia nimenomaan paikallisia asukkaita varten.

Schmidt Cambell otti esille sen positiivisen tosiasian, että jazzin instituutionaalinen asema eli asema yhteiskunnassa on kuitenkin vahvistunut. Jazz on saanut arvostusta erityisesti Jazz at Lincoln Center-keskuksen (JALC,org) perustamisen myötä. Se on parantanut jazzin näkyvyyttä ja lisännyt suosiota nuorten keskuudessa.

Jana Herzenin puheenvuorot levy-yhtiönsä toiminnasta olivat paikoin mainosväritteisiä. Hänen mukaansa Motema pyrkii tukemaan uusia kehityskykyisiä artisteja (developing artists), vaikka heidän albumejaan myydään hyvin vähän, harvoin yli 300 kpl vuodessa. Tähän Moran totesi, ettei hän levy-yhtiöstä riippumatta muista saaneensa koskaan rahaa mistään tekemistään äänitteistä. Toimeentulo pitää ansaita muualta. Tämä kirvoitti hymyilyä yleisössä.

Lopuksi käsiteltiin kuuluisan vanhan Roseland Ballroomin kohtaloa. Siellä soittivat aikoinaan lähes kaikki tunnetut big bandit niin Count Basie kuin Duke Ellingtonkin. Rakennus puretaan ja tilalle tulee 59-kerroksinen asuintalo. Samoin on käynyt monille muillekin jazz-ja musiikkikiinteistöille. Nyt kuitenkin pormestari Bill de Blasio on herättänyt toivoa paremmasta, sillä suunnitteilla on pormestarin musiikkitoimiston perustaminen (Mayor’s Office of Music). Kaupungin kiinteistöpolitiikalla nimittäin voidaan vaikuttaa esiintymispaikkojen säilymiseen ja uusien saantiin. Tämän panostuksen arvellaan helpottavan myös jazzmuusikoiden toimeentuloa.

 

Keisha St. Joan

Keisha St. Joan

Justice for Jazz Artists

Oikeutta eläkkeisiin!

USA:n suurten ikäluokkien eläköityminen aivan kuten Suomenkin näkyy myös jazzin saralla. 312-miljoonaiseen väestöön mahtuu valtava määrä muusikkoja. Ajankohtainen kysymys onkin taistelu eläke-etujen puolesta. Rikkana rokassa on se, etteivät edes New Yorkin suurimmat ja tunnetuimmat jazzklubit ole maksaneet muusikkojen sosiaaliturvamaksuja. Vaikka asia koskee vain ko. klubeissa esiintyneitä, se on saanut paljon julkisuutta, koska nimenomaan nämä kalliit turistiklubit, joiden pitäisi toimia esimerkkinä muille, ovat toimineet leväperäisesti.

Muusikkojen palkkaus ja työehdot näyttävät siis olleen kautta aikojen enemmän tai vähemmän hunningolla myös muualla (eikä vain meillä). Nyt New Yorkin liitto Local 802, on päättänyt tehdä asialle jotakin. Se on ruvennut kampanjoimaan otsikolla ”Justice for Jazz Artists”, Oikeutta Jazztaiteilijoille”.

Havainto ei ole missään tapauksessa uusi, mutta nyt vääryydelle päätettiin panna piste. Local 802:n internet-sivuille on saatu tuhansia allekirjoituksia asiaa tukevilta ihmisiltä ja Facebookissa on jo ylitetty reilusti 50 000:n raja. Myös tärkeimmät alan lehdet ja radioasemat ovat ottaneet kantaa eläkkeiden puolesta.

Muusikkojen liiton jäsenmäärä on alkanut huveta entistä voimakkaammin ja eläke-etujen ajamisen uskotaan estävän pakoa ainakin pidemmällä tähtäimellä, joten Birdlandille, Blue Notelle, Dizzy’s Club Coca Colalle, Iridiumille, Jazz Standardille ja Village Vanguardille on nyt lähetetty lopullinen  vaatimus eläkemaksujen tilittämisestä muusikoille.

Asian tiimoilta on pidetty marsseja ja paneeleita jo parin viime vuoden ajan, sillä klubit ovat pysyneet sitkeästi kannassaan olla maksamatta ko. maksuja. Vuosi sitten seurasimme tilaisuutta, jossa olivat mukana basisti Bob Cranshaw, pianisti Bertha Hope, saksofonisti-säveltäjä Arun Luthra ja Vanguard Jazz Orchestran pasunisti John Mosca. Muusikkojen lisäksi paneelissa olivat Local 802:n tallennesasioista vastaava johtaja John O’Connor, kirjailija Tri Lewis Porter ja Ron Scott, joka toimii jazzkolumnistina New York Amsterdam News- lehdessä. Porter heilutti puheenjohtajan nuijaa ja moderaattorina toimi liiton Todd Bryant Weeks.

Keskustelu aaltoili asiasta toiseen. Bertha Hope huomautti, että nyt ajettiin vain harvojen muusikkojen etuja, niiden ”tähtien” jotka kiertävät vuodesta toiseen esiintymässä näissä turistiklubeissa. Useimmat muusikot soittavat pikkupaikoissa kaupungin laidoilla ja monesti palkkana on vain armollinen kolehti. Arun Luthra jatkoi olevansa muusikkojen keskuudessa harvinaisuus, hän kun on liiton jäsen ja on sitä kautta hankkinut itselleen sekä terveysvakuutuksen että eläkesuunnitelman. Monilla ei ole käsitystä liiton tarjoamista eduista eivätkä he olleet kiinnostuneita liittymään siihen. (Vaikka kysyin asiaa erikseen tilaisuuteen ilmoittautumisen yhteydessä, jäi epäselväksi saisinko itse eläkekertymää toimittuani muusikkona ja liiton jäsenenä New Yorkissa 1970-luvulla. Epäilen toki asiaa. Heikin kommentti)

Keisha St. Joan ja Lou Donaldson

Keisha St. Joan ja Lou Donaldson

Paneelikeskustelu sujui kohtalaisesti, mutta moni asia jäi uupumaan. Kaiken lisäksi yleisön osallistuminen oli vaimeaa, vaikka mukana olleet Jimmy Heath ja Jimmy Owens yrittivät parhaansa keskustelun ylläpitämiseksi.

Tilaisuuden päätteeksi esiintyi Lou Donaldsonin kvartetti solistinaan laulaja Keisha St. Joan.

Vielä 87-vuotiaanakin Donaldsonin soitto sujui mallikkaasti. Illan päätti kaikkien tuntema ”Cherokee” erittäin kiivaassa tempossa. Kun urkuri Akiko Tsuruga soitti sooloa, huilaili Donaldson katse taivaaseen suunnattuna kuin auvoisessa transsissa ikään, mutta kun hänen vuoronsa tuli, löysi saksofoni salamana huulille ja kipakka sävel täytti ilman. Kaveri on valloittava, luontainen humoristi, koominen jo pieneltä pyöreältä olemukseltaan ja hauska ronskeilla jutuillaan.

Keisha St. Joan on toiminut vuosia muusikkojen oikeuksien puolestapuhujana. Siksi oli ilo saada häneltä tieto hiljattain, että eläkeasiat ollaan vihdoin saamassa kuntoon, sillä New Yorkin kaupunginvaltuusto sekä puhemies Mark Viverito ja pormestari Bill de Blasio ovat liittyneet taitelijoiden tukijoiksi ja etsivät ratkaisua asiaan. Toivottavasti se löytyy pian.

Jazzmuusikkojen olosuhteissa parantamisen varaa myös Suomessa

Jazzmuusikkojen palkka- ja eläkeasioista ei meillä ole pidetty pahempaa mekkalaa ainakaan lehtien palstoilla. Pullat lienevät suhteellisen hyvin uunissa. Työnantajat ilmeisesti huolehtivat sosiaaliturvamaksuista varsin tunnollisesti, sillä kiinni jäämisen riski on suuri. Myös pimeät keikat ovat jäämässä historiaan. Jazzmuusikkojen ongelmaksi muodostuukin palkkioiden yleinen pienuus, joten rahaa on revittävä myös sävellys- ja opetustyöstä. Nykyisen korkean taiteellisen tason ja koulutuksen huomioon ottaen palkkioiden tulisi olla huomattavasti korkeampia.

Suomen Jazzliiton Maati Rehor vahvisti taannoin asioiden olevan mallillaan. On hyvä, että maamme tiukka verolainsäädäntö suojaa työtekijöitä. Työantajalla on ilmoitusvelvollisuus maksetuista palkoista ja palkkioista mukaan lukien sosiaaliturvamaksut. Sääntöjä noudatetaan varsin tiukasti, koska pienessä maassa kiinnijäämisen vaara on ilmeinen. Jazzliitto esimerkiksi maksaa aina keikkapalkkiot työnantajamaksuineen.

Lincoln Centerin Frederik P. Rose Hall, Home of Jazz

New Yorkin Lincoln Centerin Frederik P. Rose Hall, Home of Jazz

Vaikka palkka- ja eläkeasiat meillä ovatkin paremmalla tolalla kuin USA:ssa, jazzin asema suomalaisessa kulttuurikentässä on edelleen aliarvostettu. Ottolapsi jazz on koko elinaikansa taistellut olemassaolostaan. Jazzopetuksen aloittaminen maassamme nosti arvostusta, mutta verrattuna klassiseen tai oopperamusiikkiin, jazz on edelleen alistetussa asemassa. Vaikuttaa siltä, että varsinaisia jazzmuusikkoja arvostetaan vasta sitten, kun he, hassua kyllä, osoittavat kyntensä jollain tavalla klassisen musiikin puolella.

Yhteistyötä ja joukkovoimaa on jazzmuusikoilla ollut perinteisesti hyvin vähän, mikä johtuu osaltaan pienten avustusten ja apurahojen jakamisesta syntyneistä ongelmista. Rahaa kun ei yksinkertaisesti ole riittänyt kaikille.

Avainkysymykseksi nouseekin, mitä pitäisi tehdä alan kohentamiseksi. Apurahat ovat nykyisen taantuman johdosta entistä tiukemmassa. Pitäisikö muusikkojen aktivoitua enemmän puoluepolitiikassa ja pyrkiä sitä kautta edistämään asioitaan? (Monet muistelevat kaihoisasti aikaa, jolloin eduskunnassa istui kaksi jazzmuusikkoa.)

Korkeatasoisen jazzklubin perustaminen Helsingin keskustaan ja sen tukeminen julkisilla varoilla on jatkuvasti toivelistalla. Enemmän keikkoja ja parempia palkkioita! Miksei myös muusikkojen työllistämiseen voisi käyttää työllistämisvaroja? Agentuuritoiminnan puute vaivaa varsinkin kansainvälistä uraa hamuaville. Tässä ehdotuksia, joita asianosaiset ovat erilaisissa yhteyksissä tuoneet esille. Valtiovallan pitäisi nyt viimeistään oivaltaa, että jazzin paikka on oopperan ja klassisen musiikin rinnalla aivan niin kuin se on New Yorkin Lincoln Centerin musiikkikeskuksessa.

Pitäisi myös lisätä soittajan ja kuulijan vuorovaikutusta. Yleisömme on kansainvälisesti katsoen varautunutta ja osoittaa suosiotaan nihkeästi, vaikka pitääkin kuulemastaan. Kiitos soittajille keikan jälkeen olisi paikallaan. Kuitenkin esiintyjät katoavat nopeasti takahuoneisiin. Mikä ilo onkaan New Yorkissa käydä kiittämässä bändiä. Se on hyvä tapa. Näin solmitaan tuttavuus- ja ystävyyssuhteita sekä saadaan yhteystietoja (person to person campaign) sähköpostilistoille, joilla sitten tiedotetaan seuraavista keikoista ja joille uskolliset ystävät saapuvat kansoittamaan salit. Tästä tavasta hyötyvät kaikki sekä soittajat että yleisö. Tuttujen keikoille tullaan aina uudelleen ja uudelleen.

Takaisin
Translate »