Lasiseinä pieniä valoja tuikkivan New Yorkin Keskuspuiston suuntaan loi saman tunnelman kuin avoin tähtitaivas. Musiikkinautintoa paransi salin hyvä akustiikka. Kaikki rakennuksessa sijaitsevat Jazz at Lincoln Centerin tilat on suunniteltu nimenomaan jazzin esittämiseen.
Nyt oli paikalla vibrafonisti Joe Locke yhtyeineen. Yli 30-vuotisen uransa aikana Locke on soittanut monien tunnettujen muusikkojen kanssa. Jo kouluaikana hän pääsi Dizzy Gillespien, Pepper Adamsin ja Mongo Santamarian kokoonpanoihin. Myöhemmin hän esiintyi mm. Grover Washington Jr:n, Kenny Barronin, Bob Bergin, Randy Breckerin ja Dianne Reevesin kanssa.
Locken omaan bändiin lukeutuivat tällä kertaa pianisti Geoffrey Keezer, basisti George Mraz ja rumpali Clarence Penn. Vokalistivieraana oli Kenny Washington. Me tosin arvelimme alkukuulutuksen aikana, että rumpalin ja vokalistin nimet olivat menneet sekaisin kuuluttajan paperissa, koska meidän tietomme mukaan Kenny Washington oli rumpali. Tiesimme myös basisti Peter Washingtonin, joka oli mm. vuosia Art Blakeyn Jazz Messengereissä. Listaa jatkoimme vielä yllämainitulla jo edesmenneellä saksofonisti Grover Washington Jr:lla. ( Näitä jazzareita ei kuitenkaan kannata sekoittaa George Washingtoniin, joka ei tiettävästi soittanut jazzia. ) Kun siis bändin eteen ilmestyi kaveri, joka esiteltiin taas Kenny Washingtoniksi, oli pakko uskoa, että laulajahan hän oli.
Joe Locke ja Geoffrey Keezer osoittautuivat mainioksi aisapariksi, jotka täydensivät toisiaan loistavasti. Molemmilla oli nopeus ja tekniikka hallussa. Kun taitoihin yhdistyi vielä erehtymätön rytmi- ja tyylitaju sekä veijarimainen huumori, maukas jazzkeitos oli valmis.
Illan ohjelmistossa oli Locken ja Keezerin sävellysten lisäksi myös hauskoiksi uudistettuja standardeja, joissa Kenny Washingtonin naseva scat-laulu pääsi oikeuksiinsa. Ujon ja vaatimattoman tuntuinen, ruskeaan villapaitaan pukeutunut laulaja (ruskea väri soveltuu peltotöihin, opasti Eilaa vaatekonsultti) paljasti vasta loppuillasta kykynsä ja kyntensä. Lämmettyään ja päästyään vauhtiin ei poika meinannut lopettaa. Kuluneet rallit Moon River ja Pink Panther saivat kyytiä puheenvuoron kiertäessä esiintyjältä toiselle. Yhteissoitto oli saumatonta eikä yleisön riemuksi Pink Pantherista ollut tulla loppua!
Emme muistaneet Locken koskaan vierailleen Suomessa, joten lähdimme setin jälkeen kysymään asiaa häneltä itseltään. Hän vastasi lakonisesti, ettei Suomesta ole tullut kutsua. Maamme jäi ilmeisesti väliin Gunther Schullerin johtamalla Charles Mingusin sävellyksiä esittävällä kiertueella, jolla Lockekin oli mukana. Turnee oli varsin laaja käsittäen 30 Euroopan pääkaupunkia. ( Me satuimme kuulemaan ko. orkesteria St. Bartholomeos-kirkossa juuri ennen Suomeen lähtöämme. Palaamme tähän tilaisuuteen myöhemmin.)
Locken soitosta tuli mieleen meidän Severi Pyysalomme. Heillä on paljon yhteistä. Molemmat ovat instrumenttiensa mestareita. Jos kisaamaan ryhdytään ja otetaan huomioon Pyysalon suhteellisen nuori ikä, vaaka kallistuu hänen hyväkseen. Kysyimme maestrolta ovatko nämä kaksi tavanneet tai ehkä jopa soittaneet yhdessä. Eivät olleet soittaneet, mutta Locke kertoi keskustelleensa hiljattain Severin kanssa. Myös nuori vibrafonistimme Panu Savolainenkin oli käynyt Dizzyssä moikkaamassa Lockea.
George Mrazia, aivan upeaa basistia, on pakko kehua. Mehevä ja täyteläinen soundi ja hyvä tyylitaju ovat edelleen hänen tavaramerkkinsä. Ei ihme, että hän on esiintynyt niin lukemattomilla jazzäänitteillä vuosikymmenten varrella.
Locken ja Geoffrey Keezerin yhteistyö on ollut hedelmällistä ja tuottanut aivan uudenlaista musiikkia. Sen tajusi, kun kuunteli parivaljakon peliä Dizzyn lavalla. Vaikka tämän todennäköisesti maailman nopeakätisimmän kaksikon peli oli välillä ilmeisen hektistä, kaikki syötöt tulivat perille ja pallo pysyi hallussa!