Jazzkavalkadi New Yorkissa

Kuvat: Heikki Kasari

04.08.2014 21:38


Helen Sung ja Paquito D'Rivera

Jazz Standard

Jazz Standard mielletään usein New Yorkin viihtyisimmäksi klubiksi. Ruoka siellä on ainakin hyvää, koska se tulee yläkerran Blue Smoke Barbecue-ravintolasta. Helen Sung Group oli nyt vuorossa solistinaan tunnettu kuubalaissyntyinen Paquito D’Rivera (cl,as). Muut puhaltajat olivat Ingrid Jensen (tr) ja Seamus Blake (ts, ss). Nuori komppi koostui basisti Reuben Rodgersista, rumpali Obed Clavairesta ja lyömäsoittaja Samuel Torresista. Pianisti Helen Sung luotsasi joukkoa. Ensimmäiset kappaleet olivat Sungin uudelta albumilta “Anthem for a New Day”.

Vanha tuttu “Willow Weep for Me” johdatti D’Riveran taitavaan, maalailevaan sooloon. Viimeisena soitettu ”Going Express” päästi irti vauhti-ilottelun, jossa eritoten nuori komppi kunnostautui. Afroamerikkalaisella kolmikolla tuntui olevan rytmi veressä.

Bändin balanssi oli loistava ja nyanssit erottuivat selvästi. Sovitukset olivat huolellisesti harjoiteltu ja yllättävää oli, miten D’Rivera pystyi soittamaan yhtä vikkelästi kuin nuorena. Huumoria syntyi, kun hän vaihtoi nelosia pianistin kanssa. Ms.Sung oli miellyttävä esiintyjä, jonka kuulutuksetkin olivat selkeitä, mikä ei ole suinkaan itsestäänselvyys, kun on kyse muusikosta. Nimittäin monen soittajan mutinasta ei yleisö saa mitään tolkkua, vaikka oma instrumentti soi lempeästi kuin taivainen sävel.

Meillä oli tilaisuus keskustella herra Paquiton kanssa pari minuuttia keikan jälkeen. Kättelijöiden jono oli pitkä, koska Amerikassa on tapana tulla kiittelemään artisteja hyvästä työstä. Hän muisteli aikaa Suomessa UMO:n solistina Esko Linnavallin toimiessa kapellimestarina.(Linnavalli on jäänytkin monille vanhoille mestareille mieleen; aina kun tapaamme tenoristi Jimmy Heathin, tämä mainitsee Linnavallin.) Jätimme hyvästit vilkkaalle kuubalaiselle ja toivotimme hänet tervetulleeksi jälleen Suomeen.

Jerry Weldon, Antonio Ciaccia, Richie Vitale

Jerry Weldon, Antonio Ciaccia, Richie Vitale

Measure

Hotelli Langhamin aulassa viidennellä avenuella oli meneillään Benny Golson festivaali ohjelmistona Golsonin sävellyksiä ja solistina tenoristi Jerry Weldon. Täällä päinvastoin kuin Jazz Standardissa kukaan ei juontanut tapahtumaa eikä muusikkojakaan esitelty. Italialainen pianisti Antonio Ciaccia, joka toimii tämän uuden Measure-klubin isäntänä, ei hievahtanutkaan pianopallilta selostamaan kuulijoille mitä tuleman pitää. Tosin yleisö oli ilmeisesti Happy Hour-porukkaa, joka ei musiikkia näyttänyt kaipaavan. Päinvastoin soitto häiritsisi keskustelua.

Tapahtumaa oli mainostanut New York City Jazz Record- julkaisu. Koska tiesimme Weldonin hyväksi saksofonistiksi, päätimme mennä paikalle. Saimme vasta väliajalla muusikoilta itseltään selville keitä he olivat: siis Weldon (ts), Richie Vitale (tr), Ciaccia (p), Mike Karn (b) ja Aaron Kimmel (dr).

Jerry Weldon väläytti aika ajoin nopeaa ja sujuvaa improvisointitaitoaan. Muutamissa balladeissa jopa golsonmainen pehmeys ja lyyrisyys pääsi esiin. Benny Golsonin sävellyksiä pitääkin kehua jälleen kerran. Voi, että niissä on tunnetta!

Weldonin taustaryhmästä ei ollut paljoa tukea. Komppi soitti laiskasti ja piano tuskin kuului,

mutta koska pojat selvästi innostuivat meidän suomalaisreporttereiden läsnäolosta, emme hennoneet poistua ennen kuin toinen setti päättyi.

 

Mark Gross Iquanassa

Mark Gross Iquanassa

Vandojam Iguanassa

Joka matkallamme pistäydymme ravintola Iguanan kellarijameissa Manhattanin turistialueella. Altisti Marc Gross oli koonnut jälleen housebändin näihin joka kuukauden maanantaijameihin. Komppi pysyi lähes koko illan samana, mutta puhaltajia oli liikkeellä reippaanlaisesti.

Pianisteja löytyi vain kolme. Ensimmäinen oli David Berkman, toista emme tunteneet ja kolmas oli yllätys, yllätys suomalainen Tuomo Uusitalo, joka reissaa paljon Euroopan ja USA:n väliä. Olimme tuoneet mukanamme erään suomalaisen pariskunnan. Koska yleisöä oli vain nimeksi, muodostimme me suomalaiset nyt varsinaisen kuulijakunnan. Laulaja Keisha St.Joan ja jazzkriitikko Matthew Kassell liittyivät seuraamme ja tunnelma oli tuttujen kesken varsin kotoinen. Kun Keisha vielä innostui laulamaan, oli ilta saanut pisteen iin päälle.

Juilliard Jazz- Paul Hall

Toisin kuin Iguanassa Juilliard Jazz Artist Diploma Ensemblen esityksessä ei ollut kyse jameista, vaan niiden vastakohdasta, maailmankuulun jazzkoulun kovasti harjoitellusta ja huolitellusta konsertista. Paul Hallissa soittaneeseen ryhmään kuuluivat itävaltalainen Lukas Gabric ( ts), kanadalainen Greg Duncan (g), pianisti Reuben Allen Chicagosta, italialainen basisti Paolo Benedettini ja rumpali Jordan Young Detroitista. Opettajina olivat toimineet Kenny Barron ja Rodney Jones.

Ohjelmalehtisen mukaan kaikilla muusikoilla oli jo reilusti kokemusta. Monet olivat soittaneet tunnettujen muusikkojen kanssa: Young trumpetisti Marcus Belgraven ja Suomessakin monesti käyneen James Carterin kanssa ja Gabric puolestaan George Colemanin, Harold Mabernin, Paquito D’Riveran ja Wycliffe Gordonin kanssa. Esiintymiskokemuksen ohella kaikki lavalla olleet muusikot olivat myös kunnostautuneet akateemisella uralla. Teoria oli siis hallinnassa.

Tuomo Uusitalo ja Keisha St. Joan

Tuomo Uusitalo ja Keisha St. Joan

Ohjelmisto koostui soittajien omista sävellyksistä. Se oli harjoiteltu hyvin. Erona moniin vastaaviin suomalaisiin konserttitapahtumiin oli se, että kaikki sovitukset osattiin ulkoa, nuotteja ei tarvittu, mikä antoi menevän ja reippaan leiman. Silti soitossa oli paljon samankaltaisuuksia kuin Sibelius-Akatemian jazzosaston esityksissä Musiikkitalossa. Ehkä pedagogien kansainvälisen vaihdon avulla on kyetty luomaan kansainvälinen, yhtenevä jazzin kieli?

Konsertti oli suunniteltu kunnianhimoisesti. Sooloissa oli enemmän peräkkäisiä ääniä ja nopeita sävelkulkuja kuin Parkerilla kerrassaan. Mutta jotain jäi puuttumaan ja jazzin kyseessä ollen sen mukana kaikki. Eikö svengi kuulunut opetukseen? Tai sen puute johtui jostakin aivan muusta?

Illan mittaan yritimme analysoida miten svengin saa pysymään poissa. Tässä pari havaintoa. Rumpali soitti useimmiten aivan liian lujaa, joten balanssia ei syntynyt muun kompin kanssa. Vaikka basistilla oli hyvä, kuulas ja läpitunkeva soundi, äänet eivät lähteneet svegin kannalta oikeaan aikaan vaan hieman myöhässä. (Voi olla, että hän olisi soittanutkin mieluummin kitaraa, basso-opinnot kun alkoivat vasta 19 vuoden iässä.) Pianisti näytti pärjäävän parhaiten ja yritti pelastaa sen mitä pelastettavissa oli. Hänen kohdallaan Kenny Barronin opit olivat kantaneet hedelmää. Sooloissa oli sisäistä kehitystä ja rytmistä vaihtelua. Rumpali ja basisti eivät kuitenkaan kyenneet pysymään mukana. Voi jopa olla, että muutamat ohjelmistossa olleet kappaleet olisivat kuulostaneet paremmilta pelkkänä soolopianona.

Saksofonisti oli teknisesti taitava, mutta sortui tyhjänpäiväisiin lurituksiin. Soolo ei kehittynyt eikä innostanut muita muusikkoja parantamaan suoritustaan. Interaktiota ei syntynyt. Kaiken lisäksi tenorissa oli aivan liian kirkas alttomainen soundi.

Mitä tästä opimme? Jazzissa ei tekniikka yksinomaan riitä. Tarvitaan musikaalista lahjakkuutta ja mielikuvitusta, aitoa tulkintaa, joka saa kuulijan rakastumaan kuulemaansa, mystillistä luomiskykyä, joka erottaa armotta jyvät akanoista. Tulee myös mieleen, missä ovat mustat luonnonlahjakkuudet? Käymme eri jazzkoulujen esityksissä säännöllisesti ja vuosi vuodelta joudumme ihmettelemään, missä ovat mustat opiskelijat? Lähes kaikki nuoret ovat olleet valkoisia. Tuleeko jazzista korkeakouluopetuksen myötä kokonaan valkoista?

Takaisin
Translate »