M’Boom ja neljä saksofonia Birdlandissä

Kuvat: Heikki Kasari

01.03.2010 11:59

M'Boom ja The World Saxophone Quartet Birdlandissa

Harvinaisesta tilaisuudesta oli paljon ennakkomainontaa ja sisälle pääsy Birdlandiin edellytti varhaista ennakkovarausta.  Pöytä löytyi hyvältä kuulo- ja näköetäisyydeltä.   Huomasin heti, että valokuvaaminen oli tehty lähes mahdottomaksi tavanomaista himmeämmillä ja punertavilla valoilla.  Salamakuvaus oli luonnollisesti täysin kielletty.

Alkuaan Max Rouchin jo 1970-luvulla perustaman M’Boomin tavoitteena oli tuoda esille lyömäsoittimien melodisia ja solistisia puolia.  Jotta mahdollisimman monentyyppiset rummut olisivat edustettuina, yhtyeen normaalivahvuus on viisi rumpalia.    Tällä kertaa Joe Chambers tosin viihtyi koko illan marimban ääressä, joten varsinaisina rumpaleina toimivat Ray Mantilla, Warren Smith, Eli Fountain ja Steve Berrios.   Heistä alkuperäiskokoonpanossa olivat mukana timbalin ja bongo-rumpujen erikoismies Ray Mantilla  ja hänen kollegansa Warren Smith.   The World Saxophone Quartet esiintyi lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan, uutta verta edusti vain James Carter.  Neljä tunnettua saksofonistia David Murray, James Carter, Oliver Lake ja Hamiet Bluiett takasivat luonnollisesti klubille täyden salin, eiväthän Murray ja Carter soita kovin usein samassa kokoonpanossa.  Itse asiassa tämä oli itselläni suurin syy valita juuri tämä klubi-ilta New Yorkin suuresta tapahtumavirrasta.

Tähtikaartin yhteissoitto ei ole kuitenkaan aina saumatonta, ei ollut nytkään. Moneen otteeseen illan aikana tuli mieleen, miten hyvä idea itse asiassa on palkata jazzbändiin myös basisti ja käyttää vain yhtä rumpalia!   Juuri basson puute romutti useimmat illan mittaan tehdyt yritykset saada svengiä aikaan.   Suuri rumpaleiden määrä taas aiheutti toisen ongelman.   Jokainen lyömäsoittaja yritti saada oman soittonsa kuulumaan jo entuudestaan tsunamimaiseksi kasvaneen äänivyöryn yli eikä tälle tielle lähdettäessä yleensä seuraa mitään hyvää.  Jopa kovasta ja kuuluvasta fonisoundistaan tunnettu David Murray joutui yhtenään antamaan rumpaleille hiljennysmerkkejä, saksofoni kun tahtoi hukkua rumpujen armottomaan pieksäntään.  James Carter löysi toisen ratkaisun ja soitti enimmäkseen sopraanolla.  Sen äänihän soi korkeammalta kuin rumpujen äänimassa. Carterin soolot olivatkin illan huippuhetkiä, sanotaanhan, että hän aloittaa soittamisen siitä mihin monet muut lopettavat.  Ylimääräinen vaihde löytyi takuuvarmasti tälläkin kertaa.  Ikävä kyllä hänen teknisesti loisteliasta altonsoittoaan ei tällä kertaa ollut mahdollista kuulla yhdestä yrityksestä huolimatta.  Kaikki nopeammat kuviot hukkuivat rumpujen äänivyöryyn!

Ensimmäisen setin jälkeisellä tauolla David Murray tunnisti meidät heti, vaikka edellisestä tapaamisesta oli ehtinyt kulua yli vuosi.  Hän suhtautui Birdland-esiintymiseen vain yhtenä keikkana monien muiden joukossa.  Euroopassa asuvana hän oli hankkinut Portugalista kesäasunnon, jonne hän toivotti meidätkin tervetulleiksi.   Klubin ihmisvilinässä tuli vastaan aivan sattumalta Jazzrytmien kolumnistina toiminut Howard Mandel, joka lähetti lukijoille terveisiä.

Jos viiden lyömäsoittajan ja neljän saksofonin yhdistämisen ideana oli se, että rumpalit varmasti pitäisivät fonistit kurissa, niin tässä ainakin onnistuttiin.  Suureksi ongelmaksi vain tuli illan edetessä rumpalien pitäminen nuhteessa.   Tilanteen pelastamiseksi ohjelmistoon oli otettu muutama hiljaisempi soolobiisi, joissa vain 1-2 lyömäsoitintaiteilijaa oli kerrallaan äänessä.   Niinpä oli mahdollista kuulla Joe Chambersin marimban soittoa sentään yhden kappaleen ajan.   Jos solistit ovat keskinkertaisia tai huonompia kuten jameissa voi olla laita, ei haittaa, vaikkei kaikkea kuulekaan.  Nyt tilanne oli toinen ja jäi harmittamaan, että paljon todennäköisesti hyvää jäi kuulematta.  Birdlandin tila ei ehkä sittenkään ole riittävä näin suurelle äänimassalle.  Toisissa olosuhteissa – ehkä jossakin ulkoilmafestarilla – kaikki olisi ollut toisin.

Takaisin
Translate »