Esitys oli tosiaan yhtyeen ensimmäinen yhteinen esiintyminen. Tätä ennen he ovat vain olleet Tommyn maatilalla harjoittelemassa ja kehittelemässä uutta ohjelmistoa.
Soiton pariin Tommyn rohkaisi hänen isäpuolensa, joka oli kova jazzharrastaja ja piti erityisesti Gene Krupan esittämästä jazztyylistä. Näin hänen saksofonisti uransa sai alkunsa 12 vuotiaana. Hänen kykynsä havaittiin varsin nopeasti, kun hän teini-ikäisenä esiintyi ensimmäisiä kertoja Edinburghin jazz piireissä. Hän äänitti ensimmäisen levynsä jo kuusitoistavuotiaana vuonna 1983 triokokoonpanossa. Tommy Smith omaksui soittotaidon nopeasti ja oli mukana keikkailemassa jo muutaman vuoden harjoittelun jälkeen. Tie johti Berkleen kuuluisaan musiikkikouluun Bostoniin. Chick Corean suosituksesta, Gary Burton otti hänet yhtyeeseensä vain 18 vuotiaana, mikä ei ollut kovin tavallista, sillä Garyn yhtyeessä ei saksofonisteja perinteisesti ole ollut.
Viime vuoden festivaaleilla hänet palkittiin “Scottish Jazz Expo” palkinnolla, mikä myönnetään artisteille, joilla on ollut merkittävä osa skotlantilaisen jazzin esiintuojana. Hänen sooloilunsa on syvältä puhuvaa, siinä ei ole mitään ylimääräistä konstailua, vaan se on kaikessa yksinkertaisuudessaan puhdasta ja luonnollista, hyvinkin mehevää kuunneltavaa.
Eilinen konsertti Hubissa vahvisti vain sitä luontaista vetovoimaisuutta mitä Tommy Smithin saksofonin käsittelyssä on. Se on sielukasta ja maanläheistä, raikkaan ilmavaa, mikä uppoaa hyvällä sykkeellä kuuntelijan kuin kuuntelijan ajatuksen syövereihin. Ei tarvitse olla edes jazzin harrastaja, niin hänen puhalluksensa tehoaa ja tenhoaa kuulijan. Uusi ohjelmisto tuntui olevan hyvin modernia groovea, missä rytmi näytteli suurta osaa. “Who Are You” kappaleessa oli vahva syke. Heti perään Kevin Glaskow avasi tunteellisesti bassolla Tommyn jatkaessa soinnukkaasti tenorin matalilla alarekistereillä saattaen Steven Hamiltonin pianon muhkean sielukkaaseen vuoropuheluun. “Son” vai oliko se “Sun” alkoi erikoisella puupuhaltimella, joka loi itämaisen etno tunnelman, vihaista tuulen viimaa, mikä katkesi nopeasti rankalla tempon muutoksella pianon kautta. Se jatkui Alynin rumpujen ja Tommyn tenorin tukevalla ryntäyksellä päättyen Stevenin pianon melodiseen leikittelyyn. Konsertti oli kerrassaan mahtavaa kuunneltavaa. Ainoa seikka, mikä hieman häiritsi, oli mielestäni rumpali Alyn Coskerin liian voimakas “tykitys”. En tiedä oliko rummut miksattu tarkoituksella “voimapesäksi”, mutta niiden ääni ylitti paikoin muut soittimet ja se häiritsi kokonaisuutta. Tämä tuli erityisesti esille kappaleessa “Good Deed” ja viimeisessä kappaleessa, joka alkoi pitkällä rumpusoololla. Siinä rumpalin rytmi tahtoi sekoilla ja katosi johonkin välillä kokonaan.
Tommy Smith on näköjään nopeiden käänteiden mies, hän lensi tunnelmasta toiseen soinnukkaan romanttisesta harmoniasta nopeasti rytmikkääseen grooveen, jota vielä täydensivät välillä lattaripohjaiset soinnutukset ja itämainen värinä. Tätä kelpasi kuunnella ja ilmeisesti pian tätä uutta yhtyettä voidaan kuunnella myös äänitteellä, sillä jo tänään he ovat Tommyn sanojen mukaan studiolla työskentelemässä.