Lontoo 21.11.2015
Francis Drake teki aikoinaan 1577–1580 The Golden Hinde -kaljuunalla matkan monenlaisten vaiheiden jälkeen lopulta ympäri maapallon ryöväten matkan aikana mm. yhden espanjalaisten aarrelaivan. Silloin ei laivalla taatusti soinut jazz, mutta 18 erilaista kanuunaa puhuivat omaa kieltään. Nyt laivalla soi jazz, ei kylläkään merellä, vaan Thamesin etelärannalla London Bridge -sillan kupeessa, missä laiva on alkuperäisessä loistossaan, koossaan ja rakenteiltaan samanmuotoisena museolaivana, tosin uudisrakenteena.
Kyseessä on tosiaan museo, mutta siellä voidaan kuulla säännöllisesti joka kuukauden viimeisenä torstaina livejazzia. Nyt ei ollut kuukauden viimeinen torstai, mutta London Jazz Festival oli käynnissä ja siellä järjestettiin yksi konserttisessio myös torstaina 19.11.
Jazz Nursery -nimeä kantava yhteisö tosiaan järjestää jazztapaamisia kerran kuukaudessa tässä erikoislaatuisessa paikassa, jota voitaneen kutsu yhteisön kotipesäksi. Soittamassa siellä käy yleensä nuoria taitavia muusikoita, jotka ovat nousseet esille ja alkaneet vakiinnuttaa omalla osaamisellaan paikkansa Lontoon jazzpiireissä. Paikka oli häkellyttävän erilainen ”jazzluola”, sinne laskeuduttiin kannelta kaksi kerrosta alaspäin jyrkähköjä rappusia pitkin ahtaiden oviaukkojen kautta, joissa itse löin pääni varmaan kolmesti ”yläripaan”.
Kulkutilat olivat todella ahtaat ja koko ajan sai varoa, ettei löisi päätään johonkin ylärakenteeseen. Esiintymistila oli ehkä noin 2,5 x 3 metriä, kun otetaan rumpusetin vaatima tila mukaan. Se taisi olla laivan ainoa tila, missä arviolta noin kaksimetrinen kitaristi Nick Costley-White saattoi seistä suorassa.
Siinä tilassa roudaus vaati myös omanlaisia akrobaattitemppuja, varsinkin kun parhaimmillaan lavalla oli seitsemän muusikkoa yhtäaikaa.
Olin ajoissa liikkeellä ja sain sisäänpääsylippuna olleen rannekkeen hyvissä ajoin ja olin ensimmäisten joukossa jonossa. Näin onnistuin saamaan paikan yhdeltä puiselta penkiltä aivan esiintymispaikan vierestä. Varsinaisia penkkejä ei koko tilassa tainnut olla kuin kaksi tai kolme, osa ”konttasi” yläkerran parvelle, missä mahtui juuri ja juuri istumaan ja loput jäivät seisomaan sinne missä tilaa oli.
En uskaltanut lähteä penkiltä mihinkään, sillä silloin todennäköisesti olisin menettänyt paikan välillä. Näin istuin kuin tatti paikallani kolmen setin ja roudaustaukojen ajan yhteensä noin 3 ja puoli tuntia. Takamus oli sinä aikana lujilla puisella kovalla penkillä.
Näytti siltä, että soittajien lisäksi paikan ovat ottaneet omakseen yleisönä nuori jazzsukupolvi, jotka jossain määrin tuntuivat olevan keskenään tuttuja. Jazz Nursery viittaa suomennettuna enemmänkin ”jazzlastentarhaan”, mutta ei sitä aivan pikkulasten temmellyskenttänä voida kuitenkaan pitää, joten käännetään se vaikka jazzin tyyssiaksi. Paikalla ei montaa tällaista jazzseniiliä itseni lisäksi näkynyt.
Ilmeisesti The Dixie Ticklers -yhtyeen klarinetistina ja keulahahmona tunnettu Dom James, toimii vakioiltojen isäntänä, sillä nyt kuulutuksia tehnyt henkilö sanoi, ”jos ihmettelette, miksei meidän ilopilleri ja koko systeemin alullepanija Dom ole paikalla kuuluttajana, niin voin sanoa, että hänestä on tullut muutama tunti sitten isä, joten yritän hoitaa tätä kuulutusta tänä iltana.” Kahdeksan aikaan illalla alkanut konsertti sisälsi kolme nuorista brittisoittajista koostuvaa kokoonpanoa, mitkä antoivat oman panoksensa jazzin alttarille osana festivaalikokonaisuutta.
Aloituksena standardipohjaista herkkää jazzia
Illan session aloitti tänä päivänä kiireinen freelance -saksofonisti Sam Braysherin johtama Quartet, jossa soittivat Barry Green, piano, Calum Gourlay, kontrabasso ja Josh Morrison rummut. Vuonna 2010 Sam Braysher Quartet voitti UK Jazz Radio Young Performers’ Award -palkinnon, mikä ilmeisesti on samantyylinen kilpailu, mitä meillä edustaa pohjoismainen YNJC-kilpailu.
Quartet soitti tuttua pehmeätä hieman alakuloisuuteen taipuvaa standardipohjaista jazzia aloittaen Victor Youngin kappaleella Golden Earrings, jonka pohjana Sam sanoi olleen Peggy Lee -version. Jatkossa soitettu medley sisälsi Erwin Berlinin tuotantoa, What’ll I do, Always ja Remember ja loppuun vielä omaa tuotantoa Coops ja balladi nimeltä Jim sekä Cole Porterin Love For Sale -kappaleeseen pohjautuvan oman oman versionsa Grace Day Paid.
Värikästä kitarasoinnuttelua
Kitaristi Nick Costley-White on nousemassa kovaa vauhtia Lontoon “jazzskenessä” kysyttyjen artistien joukkoon. Hän soitti torstai-illan aikana oma sekstettikokoonpanon rinnalla myös viimeisenä esiintyneessä The Dixie Ticklersissä. Nickin ryhmässä soittivat tenorisaksofonisti Tom Challenger, bassoklarinetisti Sam Rapley, pianisti Matt Robinson, kontrabasisti Conor Chaplin ja rumpali Dave Hamblet.
Yhtye esitti Nickin itse säveltämää ja sovittamaa musiikkia, joiden joukossa oli mm. kappale Cow, mikä Nickin sanoin on hänen suosikki lemmikkieläin. Soundi oli saanut vaikutteita selkeästi Pat Methenyn kaltaisten kitaristien käyttämästä maalailevasta tavasta luoda värikkäästi improvisoituja kuviointeja.
Nyt ison ryhmän kanssa hän antoi muille soittajille paljon tilaa heidän omille näkemyksille soolojen muodossa. Esityksessä jazzin perusominaisuudet tulivat hyvin esille ja rytminen syke säilyi pohjalla hyvin.
Kovaa kyytiä B.B Kingin musiikin parissa
The Dixie Ticklers -kvintetin soittaessa keväällä toukokuussa Dresdenin dixiefestivaalilla Dom James sanoi heidän soittavan alkuperäistä 1920-luvun musiikillista perinnettä kunnioittaen Jelly Roll Mortonin ja Louis Armstrongin hengessä, mutta pyrkivänsä tekemään omia sovituksia ja kappaleita omalla modernilla tyylillään, mikä jakoi voimakkaasti mielipiteitä, siitä saako dixielandia ”vääristellä”.
Torstai-illan hulinoissa vakiokokoonpano oli laajentunut septetiksi, sillä tänä vuonna yhtye on keskittynyt myös esittämään B.B. Kingin muistoa kunnioittaen tämän bluesmestarin musiikkia teemalla “I love aaall women…” The Dixie Ticklers play B.B. King. Dom Jamesia ei siis lavalla nähty, vaan yhtyeessä oli nyt kaksi trumpetistia, Will Rixonin ohella toisena trumpetistina soitti Miguel Gorodi, sekä kaksi kitaristia jo aikaisemmin esiintynyt Nick Costley-White, toisen kitaristin nimi oli Brad Smith, jos sen oikein kuulin. Ahnaan taustakomppauksen latasivat vakiomiehistöön kuuluvat basisti Tommy Antonio ja rumpali Daoud Merchant. Sen lisäksi laulusta ja huuliharpun soitosta vastasi Yhdysvalloista kotoisin oleva, mutta jo 1970-luvun alussa Englantiin tullut Johnny Mars.
Vauhdikas blues-kavalkadi tuttujen King-versioiden parissa, ”Every Day I Have the Blues, Whole Lotta’ Lovin’, Woke Up This Mornin’, Thrill Is Gone, Farther Up the Road, Hummingbird, Stormy Monday, Let the Good Times Roll”, sai yleisön vankkumattoman suosion ja riehakkaat huudahdukset vauhdittivat esityksen kulkua.
Kannattaa tutustua tämän vaihtelevissa kokoonpanoissa esiintyvän yhtyeen riemukkaaseen menoon. Muun muassa YouTube tarjoaa monenlaista esitystä myös perinnejazzista kiinnostuneille jazzin harrastajille.
London Jazz Festival 2015
Jazz Nursery, The Golden Hinde, torstai 19.11.2015
20.00 Sam Braysher Quartet
21.00 Nicholas Costley-White Sextet
22.00 The Dixie Ticklers