Tämänvuotinen 30. Jazzkaar 19. – 28.4. Tallinassa tarjoili Telliskiven Vaba Lavalla ja Punane Majassa yhteensä 35 konserttia sekä pääkonserttinsa Bobby McFerrin toimesta 1800 hengen Alexela Konserdimajassa (2005-14 Nokia ja 2014-2018 Nordea-konsedimaja). Näiden lisäksi Tallinnassa oli seitsemän kotikonserttia, kymmenittäin ilmaiskonsertteja ympäri kaupunkia sekä kahdeksassa muussa eestiläisessä kaupungissa soitetut parikymmentä konserttia. Lisäksi oli tarjolla erilaisia tiedotus- ja keskustelufoorumeita. Ja ehkäpä vielä jotain muutakin jazziin liittyvää… joka tapauksessa kyseessä on Baltian tai olisiko oikeammin sanoa Itämeren maiden suurin jazzfestivaali.
Muhkea, yli 110 -sivuinen A5 – kokoinen eestin- / englanninkielinen käsiohjelma oli sisällöltään kattava ja helpotti varmastikin monia myös konserttien valinnassa. Sitä täydensivät ohuemmat, hyvin toteutetut taitetut esitteet, joita oli saatavilla myös pelkästään englanninkielisinä ympäri kaupunkia. Myös esiintymispaikat oli somistettu Jazzkaaren tunnuksin. Myös oheistuote valikoima oli hyvä ja näkyvä, pääteemana: Kuula jazzi! (Kuuntele jazzia!).
Kun katsoo yhteistyökumppaneiden listaa, niin eestiläisten kuin kansainvälistenkin, niin ei voi kuin kumartaa Anne Ermin johtamalle Jazzkaar -organisaatiolle. Hienoa työtä, joka näkyy myös ohjelmiston kansainvälisyydessä. Monet esiintyjänimet olivat allekirjoittaneille etukäteen täysin tuntemattomia, mutta osoittautuivat upeiksi artisteiksi… vain suomalaiset jazzarit puuttuivat estradeilta…ainoana maatamme edusti Joonatan Rautio, Joel Remmelin Trion vieraana… kannattaisiko meidän katsoa peiliin?
Kadri Voorand & Mihkel Mälgand Duo
Tiistaina 23.4. klo 18.00 Vaba Lava
Illan ensimmäinen esiintyjä oli eestiläinen huippukaksikko, joka tunnetaan hyvin Eestin ulkopuolellakin, myös Suomessa. Äänitaiteilija – multi-instrumentaalikko lienee sopiva nimitys laulaja Kadri Voorandille, jonka ääniala repertoaareineen on käsittämömän laaja. Hänen esiintymistapansa on luonnollisen rento ja läheinen yleisölle.
Hänen parinsa Mihkel Mälgand on paksukielisen mestarillinen hallitsija, joka oivasti aisti ja tuki Kadrin musiikillisia oivalluksia. Välillä Mihkel heittäytyi akustisen bassokitaran syleilijäksi, mutta iso kontra oli kuitenkin sormien ja jouhen paras ystävä. Todella hienoa yhteityötä, joka nousi myös taiteelliselta arvosanaltaan hyvin korkealle.
Huippujuttu kaikkinensa omassa tyylisarjassaa. Täysi Vaba Lavan sali antoi suosiotaan seisoaltaan ja sai vaatimansa encoren.
Rosario Giuliani & Luciano Blondini (IT)
Tiistaina 23.4. klo 19.45 Punane Maja
Kasvonsa täysin pesseestä Punane Majasta oli sukeunut siisti ja upea konserttisali, jossa yleisö istui lavan kolmella sivulla ja Revalin kahvila tarvoili mm. hervokkaan maukkaita Gipsy -jazzleivoksia. Saapasmaan saksofonisti Rosario Giuliani ja haitaristi Luciano Biondini aloittivat settinsä laiskan letkeästi, ikäänkuin viritellen jotain suurempaa. Ja sitähän tuli maittavasti setin edetessä. Ei niinkään vanhakantaisena, vaan kulkevan modernina. Ikäänkuin pikku-fiiusta olisi hypätty Ferrarin rasttiin. No ei aivan, mutta kutakuinkin jazzin messevämpään tuoreusasteeseen.
Suomalaisille hieman oudompi kokoonpano iski jazzillista hekumaa etelä-eurooppalaisella tatsilla. Ja kansa tykkäsi kovasti. Valitettavasti meillä tällaista herkkua tarjoilee vain pari-kolme paljetaiteilijaa. Onneksi myös Charles Gilin vapaat äänet -projektit ovat tarjoilleet sitä edes jonkinverran. Hyvä ohjelmallinen “välipala” ennen Vaba Lavan amerikkalaismyllytystä.
Judith Hill (US)
Tiistaina 23.4. klo 21.00 Vaba Lava
Seuraavana oli vuorossa amerikkalainen perhejuttu. Laulajatar – kitaristi -kiipparisti Judith Hill on perheen tyttö, jonka taustalla soittavat koskettimia hänen äitinsä, japanilainen Michiko Hill ja bassoa isänsä, afroamerikkalainen Robert Hill. Judith (s. 1984) on ollut monessa mukana lapsesta lähtien ja hänen meriittilistallaan on yhteistyötä mm. Michael Jacksonin ja Stevie Wonderin kanssa. Hän on voittanut Grammy -palkinnon Best Music Filmista. Perheen lisäksi illan kokoonpanossa soittivat kitaristi Gregory Moore ja rumpali Michael White.
Ja sitten mentiin r&b:n, gospelin, funkin, rockin ym amerikkalaisuuskimalluksen myötä. Judith otti heti lavan haltuunsa massivisesti. Hänen mustana kiiltävä asunsa lötkyine housuineen, käärmeennahkaiset puolibootsit, suuri pörröinen tukka ja valkoinen kitara sekä voimakas laulunsa saivat ihailijansa välittömästi ekstaasiin. Hän hallitsi upeasti kaikki amerikkalaisen shown elementit ja käytti niitä sumeilematta. Ja mikäs käyttäessä, sillä myös laulu toimi hyvin… aivan perusjenkkityyliin,
Muutama gospelveto sai herkimmät ilmeisesti kyynelehtimään ja raa’an rastavat menobiisien vetäisyt karjujen puntitkin vapisemaan. Siis täydellistä jenkkitoteutusta. Hallitusti ja täysillä. Me eturivin aatamoiset hieman pitkästyimme ja leipiinnyimme tähän menoon, olisimme odottaneet enemmän tilaa esimerkiksi Mooren kitaroinnille. Nyt ukko soitti lähes pimennossa kokoa ajan, saaden muutaman pienen sooloarmopalan. Mutta rivisoittaja on rivisoittaja tähden takana.
Totuuden nimissä on sanottava, että kyllä jenkit osaavat omalla tavallaan. Hyvin ja näyttävästi. Mutta ainakin osalle yleisöstä tylsästi ja samalla kaavalla. Vaikka Judith yrittikin lavakoreografiallaan parhaansa, niin se jäi teennäiseksi kliseeksi ja näin ollen ei tukenut laulamista, vaan jätti sen monin osin vain mekaaniseksi suoritteeksi.
No, saimme kuitenkin oivan näytteen amerikkalaisesti showmaailmasta. Sieltä, missä kimallus, ulkokullaisuus ja raha ratkaisee. Kaikesta huolimatta toivotan Judithille menestystä ja mammonaa, sillä kyllä tytössä on ainesta ja näköä, kunhan hän oppii vielä olemaan willi ja vapaa, niin eihän sitä tiedä, kuinka mekin silloin riehaannumme.
Captain Kirke & The Klingons (EE-LT- FR)
Keskiviikko 24.4. klo19.45 Punane Maja
Ennakkoon odotettu konsertti, jossa väkevän nuoren eestiläisen pianisti Kirke Karjan monikansallisessa yhtyeessä oli soittamassa myös liettualainen “voiman pesä” saksofonisti Liudas Mockūnas sekä ranskalaiset saksofonisti Pierre Lapprand että basisti Etienne Renard ja rumpuosastossa eestiläinen Hans Kurvits.
Eikä odotus ollut turhaa, sillä niin väkevällä otteella Karja laumaansa johdatti. Eturivin puhaltajat ottivat odotetusti ohjat käsiinsä ja nimen omaa Mockūnas näytti muille kaapin paikan. Hänen soittoparinsa Lapprandkin oli melkoinen puhaltaja, mutta liettualaisen pitempi kokemus ja ememmän syödyt yöpalat antoivat tukevamman soittovoiman hänelle. Tätä edellä mainittua yöpala traditiota hän piti yllä myös konsertin jälkeen, jolloin hän istui Telliskiven kommuunin grillivaunun lähellä rotvallilla syöden “varhaisaamiaista”.
Orkesterin soitto liikkui freesin jazzin raiteilla, jopa hieman freetakin kosketellen. Karja antoi paljon tilaa muille soittajille ja etenkin puhaltajien työskentely oli erittäin antoisaa kuunneltavaa. Hieno monikansallinen koostuma, jonka musiikillinen anti oli herkullisen monisyinen, mutta hyvin kasassa pysyvä ja melodinen.
Félix Lajkó Trio (HU)
Keskiviikko 24.4. klo 21.00 Vaba Lava
Nyt oli luvassa… siis mitä? Unkarilainen kokoonpano Félix Lajkó viulu, Attila Sidoo kitara ja József Horvàth rummut ei antanut mitään odotuksia… czardasta tai muuta mustalaismusiikkia? Mutta heti ensimmäisistä jousen vedoista lähtien selvisi, että nyt oli tulossa todellinen erikoisjytky. Jytky, jossa viukua käsiteltäisiin uskomattoman hienolla pieteetillä, mutta myös jazzillisia elementtejä sisällään pitäen.
Yhtyeen primas Lajkó äityi käsittämättömän upeaan jousitteluun ja hillittömän nopeaan sormitteluun viulun kaulalla. Silmät ummessa ja suu avoinna hän “kiemurteli” soittonsa myötä pitkin lavaa. Mikään ei tuntunut häiritsevän tai hidastuttavan herran soitantoa, Hän oli ikäänkuin transsissa. Sekin oli kai harhaa, sillä väliin hän kuitenkin heitti hymyn soittokavereilleen.
Vaikka on kokemuksia mustalaisorkestereista livenä, oli tämä jotain ainut kertaista. Suorastaan fantastista. Kuinka joku voi / osaa käsitellä viulua moisella tavalla. Kuinka käsittämättömän hienosti tahdin vaihdot ja viulun kielten asemointimuutokset jousella onnistuivat. Aikoinaan eräät huipputaikurit opastivat, että älkää miettikö, kuinka temput tehdään, vaan nauttikaa ja ihmetelkää niiden suorituksista… se ohje toimi nytkin.
Ainoa kysymymysmerkki oli, että puutuisiko kuulemaansa ennen loppuvihellystä? Ei puutunut, vaikka senkin ainekset oli olemassa. Onnekseen Lajkó antoi tilaa niin kitaristi Sidoolle kuin kuin basisti Horvàthille. Eivätkä kyseiset herrat pettäneetkään, vaan trion soitanto jatkui koko ajan tasapainoisena ja sopivan vaihtelevana.
Hurjan hieno kokemus… mutta vieläkin ihmetyttää, kuinka Lajkón jaksoi ja pystyi moiseen suoritukseen.