Keitele Jazz 2009 – Sibeliuksesta Pohjolaan ja bailausmusiikkiin

Kuvat:

29.07.2009 06:14

Iiro Rantala New TRio

Elementteinä ovat akustinen piano, sähkökitara (Marzi Nyman), ja ”beatbox”; puhe- ja suhuääntein tuotettu rumpukoneimitaatio (Felix Zenger).

Ryhmän aikaansaannos on kahden vuoden aikana jäsentynyt ja jäntevöitynyt melkoisesti.

Lähes runollinen Aino on akustisen pianon ja delay-kitaran loistelias kombinaatio. Pianistista löytyy siis herkempi puolensa, minkä Sibeliuksen vaimovainaalle omistettu kaunis sävelmäkin osoittaa.

Samaan kategoriaan on luettava George Gershwinin Liza (All the Clouds’ll Roll Away), elegantisti svengaava instrumentaaliversio Show Girl -musikaalin romanttisesta laulusta.

Trion omien biisien nimistö on kieltämättä hieman erikoinen; Shit Catapult, Chick from Etelä-Korea ja sitä rataa.

Encorena kuultu Elmo lienee saanut inspiraation Juhani Peltosen samannimisestä kirjasta; muistattehan uskomattoman urheilun moniottelijan, joka oli ylittämätön kaikissa lajeissa?

Pianistin aiempi, asiaton pelleily lavalla on vaihtunut hieman varttuneempaan ilkamointiin ja musiikillisiin metkuihin. Vieläkin tosin olisi parantamisen varaa.

Säestyksessä Rantala joutuu paikkaamaan poisjääneen kontrabasson, joten suora, tasatahtinen hakkaaminen vasemmalla kädellä stride -tyyliin ei mitenkään riittäisi.

Ehkä pyrkimys täyteläiseen sointiin toi pianonsoittoon ajoin jo vähän liikaakin paisutusta. Minusta esim. oktaavisoiton tulisi olla lähinnä tehokeino eikä jatkuva olotila.

Zengerin ”oraalinen rumpusetti”, vai miten sitä kutsuisi, ei ole varsin foneettinen; ääntämisen ja kirjoittamisen välillä on melko vaikea suhde – jos sitä on alkuunkaan.

Yleensähän ajatellaan, että musiikki täytyy kirjoittaa jollain tapaa ylös, jolloin puhutaan notaatiosta.

Yleisölle kyllä pidettiin artistin aloitteesta lyhytmuotoinen ”beatbox-kurssi”, mutta kyllä minun on ainakin hakeutuminen jatkokoulutukseen.

Hi-hat-äänteen luomisessa onnistuin mielestäni aika hyvin – pöytäseurueeni ei tosin jakanut tätä käsitystä, mitä pidän pelkkänä kateuden merkkinä.

Lyhyet konsonanttirytmiäänteet eivät ole suomalaiselle vokaalikansalle ylivoimaisia ja niiden käyttö on hyvin samantapaisia kuin kielemme sanojen osissa. Mutta siihen helppous loppuukin.

Zenger on varmasti nähnyt ”turparumpunsa” eteen paljon vaivaa, mikä ei tarkoita, etteikö menetelmää voisi edelleen hioa.

Vaikka beatboxilla melko helposti saavuttaa ymmärrettävän ääntämisen, niin musiikin painotukset, rytmitys ja intonaatio saattavat tuottaa vaikeuksia. Ainakin kuuntelijalle, ja meitä varten tuotos kaiketi tehdään?

Nyman on kitaristina kehittynyt hurjasti. Hän priorisoi mieluummin arpeggioita tai stemmasta soittoa kuin perinteistä sointutyöskentelyä.

Sävy- ja värivalikoima on kasvanut ja soiton tekninen hallinta käy kuin itsestään vaikeissakin kuvioissa ja rytmisissä jaoissa.

Kitaristi pistää nykyisin aiempaa enemmän myös tunnetta sooloihinsa, samoin lavatyöskentelyynsä. Ehkä hänen soittonsa oli takavuosina enemmän teknisesti painottunutta, mutta nyt tunne on ohittanut tekniikan.

Nyman on aina soittanut hyvin dynaamisesti. Pianon ja kitaran kuulakka vuoropuhelu teki illasta nautinnollisen.

Pohjola – liikaa nuotteja?

HusbandKitaristi Varre Vartiainen on johtanut Husband-yhtyettä Keiteleellä ennenkin. Nyt bändi paneutui Pekka Pohjolan musiikkiin.

Ruotsalaisten bluesylpeys Clas Yngström lausuu: ”Tääl’ on liikaa nuotteja ja liikaa meteliä. Liian monta lelua liian monelle pojalle” (Hold that note).

Tuo kuvaa minusta myös suurta osaa Pohjolan musiikista. Hyvien, osin nerokkaidenkin oivallusten lomaan sisältyy paljon itseriittoisia tiluttelujaksoja, jotka sortuvat pikkunäppäryyteen ja edustavat lähinnä päähänpälkähdyksiä.

Basistina maineensa luonut Pohjola (1952-2008) teki kieltämättä omailmeistä musiikkia. Hänen tyylinsä, ”heavy jazz”, yhdisti raskaaseen otteeseen absurdin teatterin musiikkia ja jopa tivolimusiikin aineksia.

Siitä voi löytää halutessaan Kurt Weill -vaikutteita, vaikkei Pohjola juuri säveltänytkään laulumusiikkia.

Pohjola ei suinkaan ollut yksin; maailmalla Weillista inspiroituivat mm. The Doors, Lou Reed, Todd Rundgren ja John Zorn.

Husband soitti eksaktisti ja Pohjolan musiikille uskollisena. Kuultiin mm. Tehdasmusiikkia, No way out, Space waltz ja tietenkin Heavy Jazz.

Imppu’s tangoa olisin mielelläni kuullut ja ehkä ohjelmistoa olisi vielä voinut varioida hieman enemmän – pieneltä toistonomaisuudelta ei voinut välttyä.

Pohjolan orkestraatioideoiden tulkinta kahden kitaran ja sähkövibrafonin (Arttu Takalo) keinoin on tietenkin aikamoinen haaste.

Pohjolan tiheäjakoinen instrumentaalimusiikki on vaativaa. Basisti Harri Rantanen suoriutui loistavasti urakastaan nimekkään virkaveljensä tulkkina.

Kitaristi Seppo Tyni teki aikoinaan fantastista työtä Pohjolan luottomuusikkona.

Vartiainen ja Marzi Nyman tekivät kovasti töitä päästäkseen kahden samaan. Ajoin se onnistuikin, mutta matalan e-kielen mouruaminen jäi kuulematta.

Sen pitää nimittäin mouruta tällaisessa musiikissa. Salamannopea tiluttelu ylärekisterissä ei pelasta, jos pohja jää ontoksi. Nyman tuki silti merkittävällä panoksella yhteistä aikaansaannosta.

Pienenä show-numerona intouduttiin soittamaan jopa samaa kitaraa kahteen pekkaan, mikä sekin sujui hallitusti.

Jojo Mayer vauhdissa

Jojo MayerRumpali Jojo Mayer (46) on varsinkin nuorten nykyrumpaleiden idoli. Mayerin Nerve-yhtye oli yksi Keiteleen tämänvuotisia piristysruiskeita.

Sveitsiläissyntyinen, nykyisin New Yorkissa asuva rumpali nitoo taiten yhteen konemusiikkia, diskoa, drum and bassia, viidakkorytmejä – ja mukana on myös hieman jazzia.

Mayerin nopeus ja erehtymätön tekniikka olivat suorastaan ällistyttäviä. Hänen rannetekniikkaansa oli ihailtavan joustavaa ja soitto kulki kuin mieletön.

Ilmeisesti Sanford A. Möllerin alun perin kehittämä lyöntitekniikka fokusoi voimakkaasti virvelin tehokkaaseen käyttöön; nopeutta ja voimaa hiotaan jatkuvasti aksentointia helpottaen.

New Yorkin underground-kuvioissa Mayer on ilmeisesti jo eräänlainen ikoni. Tietty surrealistinen lataus olikin voimakkaasti läsnä musisoinnissa.

Basisti John Davisin ja keyboard-mies Tacuya Nakamuran oli lähinnä tässä setissä omaksuttava tukea antava rooli, minkä he hoitivat sinänsä raffinoituun ja varmaan tyyliin.

Nakamuran todellisesta soittopotentiaalista ei nyt muodostunut tarkkaa kuvaa. Hänen sävelmaalailunsa kaatuili toistuvasti kaavamaisiin maneereihin.

Roli Mosimann antoi suomalaisille oppitunnin miksauksesta. Noin se menee.

Nerven kaltainen musiikki toimii parhaiten juuri live-tilanteissa. Vaikuttava kokemus.

Takaisin
Translate »