Trioformaattiin mieltynyt Abercrombie (65) teki ensiluokkaisen paluun neljän vuoden takaiseen Keiteleen vierailuunsa. Hieman väsähtänyt ulkoinen olemus vei harhaan – soitto oli täyttä ruutia.
Abercromibien musisoinnissa dynaamisesti erikoiset painotukset tukevat hänen hienoa melodiantajuaan saaden bebop-standarditkin kuulostamaan tuoreilta (I hear a rhapsody).
Joutuisat juoksutukset syntyvät oikean käden peukalolla, aivan kuin harjoituksissa oltaisiin. Peukalon käyttö luo soundiin myös hyvin miellyttävän, pehmeän soinnin.
Billy Cobhamin ajoista 1970-luvulta mestarin soitto on seestynyt ja tullut levolliseksi. Uudempaa ECM-tuotantoa edustava Nice Idea oli vaikuttava kerroksellisessa sävelkielessään.
Kitaristi sai verratonta vetoapua bassokitaristi Jeff Berlinistä. Berlin soitti paitsi hienoja kuvioita ja juoksutuksia myös kauniita ja tarttuvia harmonioita.
Isokokoisen basistin sormiekstensio on huomattavan suuri, joten oktaavirajat on helppo ylittää. Kovin helpolta se ainakin näytti.
Vasarointitekniikka, trillit ja muut tehokeinot eivät ole tyhjää taidolla brassailua, vaan palvelevat jatkuvasti yhteisen tuotoksen tukemista.
Alun perin keikalle kiinnitetty Bob Moses vaihtui loppusuoralla Adam Nussbaumiin, joka valloitti kertaheitolla yleisön ensiluokkaisella svengillään.
Nussbaum osoittautui myös merkille pantavaksi säveltäjäksi, kuten kaunis balladi We three vahvisti.
Hieno paluu, mestari on yhä voimissaan!
Vihainen Marc puuttuu peliin
Kitaristi Marc Ducretin musiikki on mielenkiintoinen sekoitus Jimi Hendrixiä ja lastenlauluja – ja melko paljon siltä väliltä. Tämä oli jo kolmas Suomen vierailu, ja nimi alkaa vakiintua jazzpiireissä.
Vihaisen nuoren miehen toi Suomeen Ranskan Vapaiden Äänien Esitaistelija Charles Gil, mitä jo sinänsä on totuttu pitämään laadun takeena.
Pariisissa syntynyt Ducret (52) on todellinen kitaran innovaattori; hän soittaa sitä sorminäppäilytekniikalla, slap-lyönnein kitaran kaulan kummaltakin puolen, tallan väärältä puolelta, viritinkoneistosta jne. Tulisiko teillä vielä jokin mahdollinen tekniikka mieleen?
Enimmäkseen Ducret kuitenkin soitti sitä varsin tavalliseen tapaa plektralla. Hän repi kitarastaan hyvin ihmeellisiä soundeja; soitto on hyvin fyysistä, aggressiivista ja perkurssiivista.
Basisti Bruno Chevillon ja rumpali Eric Emhampard ovat soittaneet yhdessä jo 14 vuotta, joten tiivis kontakti soittajien välillä on yhteissoiton laadullinen elementti.
Trion hellittämätön ja ponteva ote teki vaikutuksen; erityisesti jousella loihditut spesiaaliefektit olivat vaikuttavia – ajoin hyytävän sävähdyttäviä.
Boleron pyörteissä
Larry Coryell (66) osoitti olevansa edelleen virtuoosi erityisesti akustisen kitaran soitossa.
Maurice Ravelin Bolero mykisti akustisena kitaraversiona Keiteleen yleisön ja syystäkin: teoshan on yksiosainen, asteittain paisuva teos, johon sinfoniaorkesterin soitinryhmät asteittain liittyvät.
Tuon kaiken voi siis soittaa akustisella kitaralla. Enimmäkseen yhden oktaavin sisällä liikkuva johtomelodia tenhoaa vastustamatta.
Tracey-vaimolleen maestro on usein omistanut kauniita akustisia tulkintoja (kuten Ira Gershwinin Our love is here to stay), eikä Keitele ollut poikkeus. Lumoavia elämyksiä!
Keiteleellä supertrio koostui maestro Coryellin lisäksi urkuri Joey DeFrancescosta ja rumpali Alphonse Mouzonista.
Kolme supermuusikkoa kävi todellista musiikkidialogia kuin puoliksi leikillään. DeFrancescon alaspäin kulkeva kromaattiset laskut ja erehtymätön basson kuljetus polkimin oli herkullista.
Rumpali Mouzon on svengimies Jumalan armosta, ja vaikka hän ajoittain oli ehkä hieman irti tästä kuviosta, hän ei antanut sen häiritä hyvää tuultaan. Hymy oli herkässä ja suunsoitto entisensä.
Trio pisteli standarditkin uuteen uskoon. Bart Howardin Fly me to the moon ja George Gershwinin Embraceable you olivat oivallista tunnelmointia ja jälkimmäinen samalla DeFrancescon ilkikurista musiikillista pilailua.
Ylimääräisenä kuultu Work Song oli aivan huimaa jammailua.