Elegantti tanssi-ilta
Avajaisten teemana oli swing-tanssiaiset. 1940- ja 50-lukujen musikaalisävelmiin, evergreeneihin ja elokuvamusiikkiin perustuva ohjelmisto oli melodista, tasajakoista perusjazzia.
Tapio Leino Swing Band on pienimuotoinen, mutta monipuolinen ja laaja kokoelma jazzstandardeja on repertoaarissa – paljon muutakin kuin perinteistä swingiä, mutta kaikenhan voi esittää swinginä.
Jos vain on taitoa, ja sitä yhtyeellä on.
Juhani Markola on luonut nimensä iskelmälaulajana, mutta hän on kokeneiden laulajien tapaan perillä perinteisistä jazzlauluista. Tästä saattoi vakuuttua Hotelli Keiteleessä.
Markolan äänenkäyttö on kontrolloitua, mutta tulkintaakin tulee lauluun mukaan. Over the rainbow, Fly me to the moon ja muut irtosivat varmaotteisesti ja tärkeilemättä.
Hameenhelmat todella pistettiin Keiteleessä heilumaan – lavatanssien tavattoman suosion myötä tanssiva yleisö alkaa siis hiljalleen löytää jazzinkin.
Kaikesta saattoi nähdä, että tanssiaskeleet, pyörähdykset ja liikkeet on huolellisesti opeteltu kursseilla ja taitoja hiottu lavatansseissa.
Avajaiset olivat nyt sangen pienimuotoiset. Iloista menoa katsellessa tuli mieleen, että eikö tämä tanssi-idea olisi laajemminkin toteutettavissa?
Antti Sarpila ja muutkin tähdet käyvät mielellään paikallisten swing-yhtyeiden solisteina ja vetovoimaahan aina tarvitaan.
Toisaalta, tarvinneeko tuon tanssin rajautua pelkkään swingiin?
Ragtime, charleston ja dixieland tulevat ensinnä mieleen. Muutakin varmasti löytyy.
Miksi minä tällaisia mietin?
Siksi, että jazzin olisi aika murtautua ulos eksentrisestä, “omituisena” pidetystä kammaristaan ja lähestyttävä ns. suurta yleisöä nykyistä aktiivisemmin.
Toiseksi nuoria olisi saatava jatkossa enemmän mukaan jazzin ihmeelliseen maailmaan, ja tanssin kautta siihen olisi oivallinen väylä.
Ja vielä voisi sanoa, ettei jenkkien “ballroom” -tanssiperinne ole oikein koskaan lyönyt kipinää Suomessa. Nyt sille alkaisi olla edellytyksiä.
Entä kuinka käy rock and roll?
Keiteleen rock-rutistus oli tänäkin vuonna parhaasta päästä; takeena Happoradio, Popeda ja The Sweet.
Happoradio on yleisön suosikki mm. monien suomenkielisten hittiensä ansiosta; Olette kauniita, Kaunis minä jne. Nuorten suosikit vetävät paikalle yleisöä, jotka eivät lähtisi jazzjuhlille muutoin.
TV:ssä on pyörinyt pitkään sarja Täydelliset naiset. Jos tuosta “formaatista” tehdään suomenkielien versio – kuten epäilemättä tehdäänkin, koska TV-ihmisillä ei Suomessa ole omia ajatuksia – siihen on valmis sabloni jo olemassa.
Sarjan nimeksi tulee Täydelliset miehet, ja se kuvaa Popeda-yhtyeen miehiä ja elämää. Tunnariksi sopii parhaiten Kaasua, komisario Pepponen.
Menestys tulee olemaan taattu, onhan Popeda perustajansa Pate Mustajärven mukaan ollut vuoden yhtye jo 30 vuoden ajan.
Kuuma kesä, Matkalla Alabamaan, Sukset ja muut hitit kuvaavat vahvaa elämän makua ja ilmaisevat bändin hurttia huumoria.
Paten & Co:n vaihtoehdoton ja yleisöä kosiskelematon pöljäily lavalla toisinaan peittää sen tosiseikan, että kaverit ovat erittäin hyviä siinä, mitä he tekevät.
Costello Hautamäki lukeutuu edelleen kitaran vonguttajien eturiviin. Hänen soittonsa on hyvin kurinalaista ja täsmällistä.
Pate Mustajärven tavasta rääkätä ääntään on sanottava, että ihme sinänsä, kun mies kykenee vielä laulamaan ronskeja laulujaan.
Tai että hän yleensä saa käytettyä äänihuuliaan puheen ja laulun tuottamiseen.
Joka tapauksessa nostalgisia ja hauskoja hetkiä oli tarjolla kaverien seurassa.
Samaa voi sanoa The Sweet-yhtyeestä. 1970-luvun muotia Suomessa olivat “purkka ja jytä”, joissa Sweet kilpaili menestyksellisesti kummassakin.
Ulkomailla käytetyt termit taisivat olla “glitter and glam rock”, jotka kertovatkin täsmällisemmin, mistä on kyse.
Silloin ei oikein napannut, mutta nythän tämä oli lystikästä ja sukkelaa! Kiiltokuteet ovat bändillä vaihtuneet farkkuihin ja ote musiikkiinkin on tuhdimpaa ja monin verroin uskottavampaa kuin ennen.
Alkuperäinen kitaristi Andy Scott toi nykymuotoisen, eurooppalaisen Sweetin Suomeen. USA:ssa nykyisin asuva toinen originaalijäsen Steve Priest pyörittää omissa nimissään bändin jenkkiversiota.
Kaverit osoittautuivat todellisiksi viihteen ammattilaisiksi, osaavia ja työnsä vakavasti ottavia tyyppejä.
Kolmiääninen laulu käy kuin leikiten, joskin falsetilla tuotettu korkea miesääni hieman särähtää korvissa. Rock-yhtyeessä pitäisi olla tenorilaulajia, ja falsetti olisi vain satunnainen tehokeino.
Wigwam Bam, Ballroom Bliz, Hellraiser.. Hyvin kävi Keiteleellä rock and roll!