Pääasiassa suomalaisnimien varaan rakentunut pääkonsertti oli hilpeä, haikea, tasokas ja melodinen, muttei oikein onnistunut houkuttelemaan väkeä. Vaikka suomalainen jazz toki on tasokasta, ehkä ulkomainen vetonaula auttaisi tässä yleisömäärien kasvatuksessa. Joka tapauksessa Aili Ikone n& Ensemble teki erinomaista työtä, Gourmet hauskuutti velmuilla etnomuunnoksillaan, mutta lopullisesti yleisön niittasi päävieras, Raoul Björkenheim Time is Now & Senegal Drums. Mbalax-rummutuksen ja Björkenheim -trion ottaessa vallan kulttuurit kohtasivat. Riemastuttava yhteissoitto ei ollut törmäys, vaan todistus musiikin elähdyttävästä voimasta. Jazzin afrikkalaiset juuret avautuivat, ja yleisö innostui toden teolla, kieltäytyen poistumasta kellon käydessä jo pitkälle yli puolenyön. Mbalax-rytmijuhlaa oli siis jatkettava.
Björkenheimin laajennettua, suomalaista Triad-ryhmää oli täydennetty senegalilaisella perkussiokvartetilla. Lyömäsoittajat myös laulavat. Triad on rumpali Ilmari Heikinheimon ja Björkenheimin jo vuosien mittainen projekti. Jori Huhtala on tullut tutuksi eCsTaSy:sta, ja nyt Triadissa, tällä kertaa bassokitaran varressa.
Mukaan kutsutun Mikko Innasensaksofoni nosti tonaalisen ja miksei fyysisenkin elämyksen aivan uudelle tasolle. Innanen toi settiin kaivatun sävelmällisen ekstension. Raahen Rantajatseilla 2017 kuorma jäi yksin kitaralle; siinä oli tiettyä vaikeutta, mutta nyt kuvio toimi loistavasti.
Senegal Drums oli pitelemätöntä energiaa ja dynamiikkaa. Perustaltaan pääosin nelijakoiset – tai muutoin tasajakoiset – biisit saivat aivan uuden fiiliksen päälle lankeavasta neljän rumpalin iloisesta, polyrytmisestä ilotulituksesta.
Keskeinen solistinen lyömäsoitin oli tama, ”puhuva rumpu” – soittaja siis muuntelee lyöntiäänen sävelkorkeutta, vuoroin kiristämällä ja löysäämällä rumpunsa nyöritystä. Länsiafrikkalaisesta griottien musiikkiperinteestä periytyvä rumpu voidaan jäljittää aina 700-luvulle Ghanaan.
Mbalax -yhteistyö alkoi 1993, kun Björkenheimin Krakatau äänitti senegalilaisrumpalien kanssa musiikkia. Nyt jatketaan uusin kappalein ja tuoreesta näkökulmasta.
Mbalax jyrää
Mbalax -konseptia teki tunnetuksi jo Hasse Wallin johtama, senegalilainen Asamaan 80-luvulla (mm. Viva Africa, 1983), mutta aika ei ollut vielä kypsä. Toisaalta vanhana jazzmiehenä Wallin lähestymistapa oli sangen koukeroinen ja etnopohjaiset sävelmät kuuntelijoiden enemmistölle vaikeasti lähestyttävä.
Björkenheim on osannut jotenkin sopivasti yksinkertaistaa settiä. Osa biiseistä oli tuttuja ja drive syttyi vaivatta ja output avautuu länsimaalaiselle korvalle helpommin. Lähinnä tulee mieleen Osibisan Woyaya, 1971, tai The Souljazz Orchestran Resistance, 2015.
Siis suoraviivaisempi siirto afrorockin ja afrosoulin suuntaan. Edellistä tukivat Björkenheimin yksinkertaiset kitarariffit ja jälkimmäistä Innasen uskomattomat saksofoniosiot. Innanen kannusti jo läsnäolollaan koko porukan ylittämään itsensä.
Mongo Santamarian Afro Bluesvengasi järjettömän hyvin. Kehtolaulu perustui 12-kielisen kitaran kahden äänen vuorottelevaan sävelhokuun, kuten tuutulaulut yleensä. Afrokuoron ja saksofonin avulla siitä kehittyi koskettava tunnelma aikuisellekin, vaikka sanoja ei ymmärtänytkään.
Baritonisaksofoni ja bassokitara johdatti vielä bändin todellisiin rytmiorgioihin. Immigrant’s rappuhekuoron kanssa keskustellen wolofin kielellä, tai jollakin; pyörryttävä svengitälli. Unenomainen fantasiamatka, kuoroineen ja baritonisaksofonin sävyttämänä, oli encorena tyynnyttävä ja rauhoittava päätösakti ylikuumenneelle yleisölle.
Vaikuttavan lyöjäryhmän – Pape Sarr, Libasse Sall ja Ousseynou M’Baye– johtajana toimiva Yamar Thiam osoittautui myös hillittömäksi showmieheksi puhuvine rumpuineen. Mbalax-ryhmä Galaxy on piakkoin kolmekymppinen iältään, mikä on aistittavissa kommunikaatiosta. Wallin lisäksi ryhmä on musisoinut myös Eero Koivistoisen ja Seppo Kantosen kanssa.
Hulvatonta hauskuutta
Mikko Innasen ja kitaristi Esa Onttosen luotsaama musakulinaariklubi, kaikkea ryppyotsaisuutta kavahtava Gourmet esittää pääasiassa perustajiensa persoonallisia ja hullunkurisia sävellyksiä. Muut jäsenet ovat alusta (1997) asti mukana olleet pasunisti Ilmari Pohjola, hanuristi Veli Kujala, rumpali Mika Kallio ja 2003 joukkoon liittynyt tuubisti Petri Keskitalo. Naamat peruslukemilla vedetään posketonta parodiaa – ehkä voisi kutsua sitä ”jazzin Retuperän WBK:ksi.”
Tango Rakkauden riemua käynnisti räväkästi Gourmet session, Night Time Rag oli aivan hillitöntä riemukkuutta. Balkan jazz ja klezmer vaativat jo hanurin ja tuuban läsnäolon, ja ei kai siihen muita motiiveja tarvitakaan. Huumoria ja eleganssia samassa paketissa; musiikillisia vitsejä puvut päällä.
Musiikillinen perusta on jazzissa, mutta ennakkoluulottomat syöksyt muihin musalajeihin ovat toistuvia. Kesän kukkia kaipaan parodioi suomalaista humppaa, mutta mukana on myös juutalaista klezmeriä, tunnetasolla remakkaa, melankoliaa ja kaukokaipuuta. Jatkossa tuli lisää tangoa, valssia, iskelmää, ragtimeä ja jopa hautajaismusiikkia. Yleensä peräjälkeen, mutta saattoi olla välillä myös simultaanisesti, varsinkin Mikon innostuessa atonaalisiin improvisaatioihin. Topi Sorsakoski ja hiphop saivat yltäkylläisyydestä myös osansa.
SuPokin sai ilottelussa osansa. Esan Ratakatu 12 (Suojelupoliisin päämaja) oli hengeltään kuin parhaimpaan film noir -tyyliin tehty sound track johonkin paranoidiin salaliittoteorian filmatisointiin.
Useimmille jazzrumpaleille epätyypillisesti Mika Kallio pystyy lyömään myös tasatahtista lyöntiä ja säilyttää samalla kappaleen luontaisen beatin ja svengin, tekemättä siitä jazzia.
Mikko siirtyi vaivihkaa pikkulavalle ja sieltä yleisön sekaan soittamaan Mekong-Mississippi -joen tribuutilla. Asiaankuuluvat bluesfiilikset veti New Orleans -tyyliin kitaristi ja sitten koko bändi.
Mikon “käärmeenlumoojasoolot” vai miksi noita kutsuisi, olivat hillitön mauste Balkan -fiiliksiin.
Encore, Järviradiota kuuntelen, oli tangoparodiaa laulaen. Ivamukaelman tahallinen epävireisyys kruunasi lopullisesti projektin. Olen sataprosenttisen varma, ettei tuo vanhoillislestadiolaisten seuroja raportoiva media milloinkaan ole soittanut Gourmetia. Konstailussa on silti riskinsäkin, nyt Pink Came lalkoi jo mennä överiksi. Mutta tosikkomaisuus pois, myös jazzissa.
Aili Ikonen – eleganssia ja svengiä
Aili Ikonen esitti pienimuotoisen Ensemblen tukemana laajan kattauksen artistin tuotannosta (Laulan,Piirrä minut). Asetelma ei ollut aivan otollisin herkälle ja lyyriselle tyylisuunnalle, koska jazztelttakonsertin avausaktin aikana väkeä vasta valui alueelle. Uljaasti epäkiitollinen tehtävä kuitenkin vietiin läpi.
Vähempäähän häneltä ei voisi odottaakaan.Aili Ikonen on tulkitsijana uskomaton, artistinen venymiskyky ei lakkaa hämmästyttämästä. Jousien puuttumista ei täysin korvannut Ailin viulunsoitto. Sen puhtaus oli tyydyttävää, muttei aivan yltänyt laulun rohkeisiin sfääreihin. Osansa onnistumisessa oli myös Ailin myötämielisessä ja iloisessa tavassa kohdata yleisönsä.
Äänen instrumentaalisessa käytössä hänellä on mestarillista taitoa ja charmia ja siitä saatiin jälleen nauttia. Ensemble on hioutunut Ailin musiikillisiin visioihin, mutta särmä on tallella, siitä svengin takuumiehenä rumpali Mikko Arlin. Saksofoni ja trumpetti loivat kaunista harmoniaa laulun tueksi. Sointi sopi erinomaisesti pitkine kaarineen Ailin hieman melankoliseen sävelmaisemaan.
Suomenkielinen jazzlaulu toimi erinomaisesti, pseudosaamelainen joiku taas ei niin hyvin. Naissolisteilla on toisinaan hiukan “Barbra Streisand vaivaa” –todistaa, miten alas ja ylös pääsee äänellään. Oikeastaan Ailin kaliiberin solisti ei enää kaipaisi näitä näytön paikkoja.
Laulujen lyriikka edustaa tunnelmarunoutta parhaimmillaan, niiden tarinat ja modaalisen jazzin kytkentä ilmentää syvällistä näkemystä niin musiikkiin kuin laulurunouteenkin. Konsertin loppuosassa Aili hätisti soittajat lavalta ja rakenteli biisinsä ilman muusikoita luupperin avulla pala palalta soolosetin.
Nauhakaikulaitteita (englannin looper) ovat käyttäneet jo Pink Floyd ja Beatles, mutta digitaalitekniikka on syrjäyttänyt magneettinauhasilmukat. Äänien samplaminen ja luuppaaminen elektronisesti on helppoa ja nopeaa, sen voi tosiaan tehdä yksin ja estradilla. Jos osaa.
Soolonumero sisälsi luupperin avulla livenä taltioituja melodioita eri korkeuksilta, jolloin muodostui häkellyttäviä harmonioita. Hyvin harva kykenee livenä tähän muutamassa minuutissa, ja ilman virheitä tai uusintaottoja.
Teknologian voi siis hienosti yhdistää mitä herkimpiin lauluihin. Ekova teki tätä Tampere Jazz Happeningissa 2002 ja Kadri Voorand Keravalla viime keväänä. Hienoa, että Aili Ikonen on omaksunut saman teknologian.
***
Paljon hyviä kokemuksia ja erinomainen fiilis, jälleen. Pääestradin lisäksi Keitelejazzilla oli myös pikkulava, jossa musisoitiin ennen konsertteja ja roudaustauoilla. Idea oli hyvä, jos kohta toimijoiden ja ehkä sisältöjenkin suhteen voisi olla hiukan kriittisempi.
Parasta settiä tauoilla olivat Antti Lähdesmäen pianoimprovisaatiot, joilla mielellään olisi voinut korvata monia viihdyttäjiä. Hän jäi vielä pikkulavalle soittamaan lauantaina aamuyöllä, poistuvalle yleisölle lähtömusaa, vaikka mikään ei häntä enää siihen olisi velvoittanutkaan – merkki työmoraalista sekin.
Festarin ohjelmalehti oli anniltaan kovin vaisu, koostuen lähinnä suomalaistoimijoiden kevyistä lausumista. Toki hyvä, että talkooväkeä nostetaan esiin, mutta lehden lukijaa ei sanottavasti ilahduta tieto, että artistitiedot löytyvät netistä.
Keitelejazz Jazzteltta la 27.7.2019
Aili Ikonen, Gourmet, Raoul Björkenheim Time is Now & Senegal Drums
Pikkulavalla klo 18 ja roudaustauoilla Antti Lähdesmäki, piano