Kokeellisen musiikin Himera-festivaali

Kuvat: Olli Sulin

15.10.2019 21:40


Perjantain esityksiä seurasi salintäyteinen yleisö.

Kahden illan ja yhden iltapäivän konserttikokonaisuuden käsittänyt kokeellisen musiikin Himera-festivaali pidettiin 11.–12.10.2019 Turussa. Konserttipaikkoina olivat uuden tanssin ja esitystaiteen näyttämönä profiloitunut nykytaidetila Kutomo, missä järjestettiin viiden erillisen konsertin iltasessiot, https://www.facebook.com/kutomoturku/ https://www.ehka.net/kutomo/. Kutomo sijaitsee kävelymatkan päässä Turun keskustasta ja sen läheisyyteen pääsee helposti myös satamaan menevällä bussilla no.1 (Veistämöntorin pysäkki).

Toinen konserttipaikka oli Sibelius-museo, missä pidettiin lauantain iltapäiväkonsertti. Festivaalin toteutti neljän turkulaisen soittajan ja musiikintekijän työryhmä Himera yhteistyössä Ehkä-tuotannon ja Sibelius-museon kanssa. Tapahtumaa olivat tukemassa Taiteen edistämiskeskus ja Turun kaupunki.

Kokeellinen musiikki herättää aina ristiriitaisia tunteita. Jotkut voivat olla jopa innostuneita kuulemaan ja kokemaan aivan jotain täysin uutta ennen kuulematonta ja hämmentävää äänitaidetta. Toisaalta musiikin kuuntelijoista löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka eivät missään olosuhteissa olisi valmiita osallistumaan ja kuuntelemaan tämän suuntaisen erilaisten efektien kautta synnytettyjen äänien musiikillista antia.

Tosiasia on tietenkin, että näissä esityksissä liikutaan varsin erikoisissa äänimuodostelmien viidakossa, missä esitykset vaihtelevat ääri-ilmiöiden, minimalismin ja armottoman sähköisten, jopa suorastaan väkivaltaisten, äänien sekamelskassa. Kokeellista musiikkia voidaan jossain muodoissa rinnastaa jazzin puolella freen ja taiteellisen avant-garden välimaastossa liikkumiseen. Suurin ero syntyy kuitenkin siitä, että varsinaisilla tavallisilla soitinyhdistelmillä ei ole suurta jalansijaa totaalisessa kokeilevassa musiikissa, missä leikitellään erikoisilla ääniefektien luomisella.

Himera-kollektiivin ”työmyyrät” vasemmalta: Topias Tiheäsalo, Niko Karlsson, Niko-Matti Ahti, ja Marja Ahti.

Himeran (himera.fi) omalla nettisivustolla yhteisöä luonnehditaan seuraavasti: ”Himera on näkymätön kaupunki, missä hanavesi on kultaista ja ilmassa soi aina lystikäs melu. Tuomme kuuluville musiikkia marginaaleista: kokeellista ja kokeilevaa musiikkia, vapaata improvisaatiota, noisea, free-jazzia, omaehtoista pop-ja folkmusiikkia – kaikkea sitä, joka soi jossain gallerioiden, klubien, kellareiden sekä baarien välitiloissa. Himera järjestää keikkoja ja konsertteja ulkomailta saapuville vieraille yhtä lailla kuin paikallisille soittajille.”

Himera on vuoden 2012 lopussa perustettu työryhmä, joka keskittyy kokeellisen musiikin, vapaan improvisaation, free jazzin, äänitaiteen, elektroakustisen musiikin ja erilaisten omaehtoisten musiikkien esille tuomiseen. Ryhmän jäseniä ovat Niko-Matti Ahti, Marja Ahti, Topias Tiheäsalo ja Niko Karlsson, himeraturku@gmail.com.

Ulvilasta kotoisin oleva Niko-Matti Ahti hääri tavallaan tilaisuuden nokkamiehenä ja hän avasi pienen keskustelutuokion aikana hieman Himeran taustoja.

– Meitä oli alunalkaen oikeastaan viisi henkilö, vaikka nettisivustolla puhutaan neljästä, kun perkussionisti Jaakko Tolvi jäi pois. Olen tosiaan ollut Porissa mukana musiikkipiireissä jo 16 vuotiaana, kun innostuin Pori Jazzien myötä nimenomaan jazzista. Kirjasto oli tuttu paikka itselleni. Kävin siellä kuuntelemassa ja lainaamassa jazzlevyjä.  Validi -klubia nykyään vetävä Jyrki Laiho on lähes saman ikäinen ja tunsimme toisemme jo silloin. Tämä aika oli itselleni varsin käänteentekevä.

– Mitä sitten tulee Himeraan, niin olen nyt asunut Turussa 21 vuotta. Tässä kollektiivissa mukana olevat ovat tavalla tai toisella kaikki musiikin tekijöitä ja olemme tunteneet toisemme pitkään. 2000-luvun alku meni paljon kiertäessä. Itselleni tuli terveydellinen este enkä voinut enää matkustella samalla tavalla ja vuonna 2011 jouduin pysymään aloillani. Syntyi tarve tehdä jotain. Raisiosta kotoisin olevan Topiaksen kanssa järjestimme jo 2002 aikoihin keikkoja Turun seudulla. Niinpä sitten vuonna 2012 aloimme tehdä tätä systemaattisemmin hakemalla apurahaa toiminnalle. Siitä tämä homma lähti käyntiin.

– Tällainen festivaali pidettiin aikaisemmin keväisin huhtikuulla, mutta viime vuonna jouduimme siirtymään ensimmäistä kertaa syksyiseen ajankohtaan. Syynä oli oikeastaan yksinkertaisesti se, kun Taiteen edistämiskeskuksen apurahapäätökset siirtyivät toukokuulle, niin oli mahdotonta järjestää mitään ennen kuin oli varmuus tuen saamisesta. Tarkoituksemme on, että voisimme järjestää toimintaa tasaisesti ympäri vuoden, eikä toimia yksinomaan tällaisen yhden festivaalin puitteissa. Yritämme järjestää keikkaa aina, kun joku kiinnostava vieraileva artisti olisi saatavissa esiintymään.

– Kuuntelemme kaikki hyvin monenlaista musiikkia ja siksi myös pyrimme tarjoamaan monen tyylistä musiikkia. Kun meitä on neljä, niin jokaisella on omia painotuksia. Toimimme ryhmässä sen mukaan miten kukin kokee minkäkin tärkeäksi, niin annamme sille tilaa. Musiikin paletti on tosiaan näin toimien laajahko. On se tietenkin selvä, että joudumme jo talouden puitteissa toimimaan hieman marginaalisemman musiikin parissa, joten ei me voida tuottaa mitään suuria maailmantähtiä paikalle.

Perjantai-ilta alkoi Kati Rooverin äänitaiteella

Helsingissä asuva ja työskentelevä monialataiteilija Kati Roover lähestyy teoksissaan ympäristön muutoksia runollisen mielikuvituksen avulla. Hän luo teoksia, jotka yhdistävät hänen tutkimuksensa moniin erilaisiin näkökulmiin. Näistä esimerkkinä ovat ihmisen ja ei-ihmisen vuorovaikutus, luonnontieteet, ekologinen ja dekolonialistinen ajattelumalli, syväkuuntelu, myyttinen tarinankerronta, feministiset uudet materialismit, elementti-elokuva ja dokumentaarinen esseefilmi. Hän työskentelee liikkuvan kuvan, äänen, valokuvauksen, tekstin ja installaatioiden kanssa.

Ennakkotietoon perustuen festivaalilla hänen esityksensä jakaantui kolmeen teokseen, joissa kaksiosaisena aiheena oli vesi elementtinä nykymaailmassa ja kolmannessa tarkasteltiin kasvien ja ihmisen suhdetta, millä on suuri merkitys meidän maailmamme elämän jatkumisen edellytyksille. Kaikki esitetyt teokset olivat Katin viimeisintä vielä kehitysvaiheessa olevaa tuotantoa.

Esitys perustui kuitenkin pelkästään tietokonepohjaisesti tuotettuihin ja ohjattuihin ääniin, mitään audiovisuaalista kuvaa tai installaatiokuvitusta emme saaneet kokea. Esitys jatkui myös yhtenäisenä kokonaisuutena ilman mitään katkoja ja juontoa, joten en tiedä varmuudella pitikö etukäteistieto täysin sellaisenaan paikkansa.

Joka tapauksessa teokset, H2O Olennot (Creatures) ja H2O – Soft Tendencies, kuulostivat sisällöltään sellaisilta, että veden kanssa oltiin tekemisissä https://soundcloud.com/kroover/h2o-creatures. Kati luonnehtii kotisivuillaan sisältöä seuraavasti. ”Vesi on valtavia kulttuurimuutoksia tarkasteleva prosessi, missä veden aikajana tiivistyi yksinkertaiseen H2O-muotoon. Veden myyttiset tarinat saivat aikaan ihmisen määrittelemän lineaarisen ajan. Ihmisen vetiset elimet ja niiden luomat tehokkaat prosessit toimivat veden rakenteen muuntajana ja sen virtauksina ympäristössä.  Vedestä on tullut kaupallisesti saatavissa ja hallittavissa olevaa materiaalia ja toisaalta ihmisten välinpitämättömyydestä johtuen siitä on syntynyt ”piilossa” veden pinnalla kelluva kaatopaikka. Alkuaineena vesi on kuitenkin edelleen kuin läpikulun mahdollistava kanava, ajanjakso ja kattava laite, luonteeltaan eräänlainen tila, mikä rekisteröi muutokset ja haastaa aistit kokemaan todellisuuden erilaisena.”

Kati Roover esitti tietokoneavusteisesti omaa sävellystuotantoaan.

Kuunnellessa veden tilankäyttöä ääniprosessina, se tuntui kuvauksena juuri sellaiselta. Veden solina, kuohu, kohina ja liplattava väreily muodostivat kuplivan keitoksen, mikä oli täynnä elämän eliksiiriä. Sen kuuntelu teki rauhaisan eeppisen vaikutelman, mitä kuunteli mielihyvällä. Se oli kuin kuvaus verevästä siirtymisestä uuteen puhtaaseen maailmaan.

Ukkosmainen kumu, merilintujen äännähtelyt, kumeaa kumpuavaa kohinaa, merieläinten kirkunaa ja uikuttelua, mursumaista mylvintää ja myrskyistä aaltoilua, näin esitys käynnistyi. Pian laskeuduttiin kuulostelemaan hiljaista laineiden läiskettä, niiden hajotessa vierien rantakivikkoon. Alkaa kuulua sateen ropinaa, mikä vahvistuu ja voimistuu kaatosateeksi, muuttuen vihmovasti ärhennellen tropiikin hetkellisesti ryöppyäväksi sateeksi hiljentyen hitaasti sateenjälkeiseksi liplatukseksi.

Tuulikellojen kolkuttelut ja pahaenteiset kolahtelut synnyttävät voimakkaan läiskeen veneen kylkeen, hyytävän viiltävän vihellyksen saattelemana kuohunta tiivistyy uudestaan sateiseksi riepotteluksi. Lintujen viserryksestä kuuluu ennakoivaa ääntelyä, putouksen uhmaavaa kohinaa, mikä hiljenee englanninkieliseen ihmisääneen.

Puuskainen tuuli vihmoo talon nurkissa kuin puiset rakenteet olisivat irtoamassa. Heiluvat avoimet ovet huokailevat tyhjyyttä, askelten nahkea äännähdys putoaa syvään kuoppaan lintujen äänten alla ihmisäänen puuskutuksen ehtiessä väliin.

Esityksen kolmas osio Viriditas käsitteli tietoisuutta ihmiskulttuurien luoman kasvusokeuden voittamista. Esitys pyrki havainnollistamaan sitä, että inhimillinen kokonaisnäkemyksemme korostuu aivan liikaa siinä kasvuympäristössä, missä elämme. Meidän pitäisi olla mukana kasvien pyrkimyksessä palauttaa planeettamme alkuperäiseen luonnontilaan, mikä soveltuisi tulevaisuudessa yhdessä tekemisen kautta selviytymistavoitteisiimme.

Oudot rasahdukset häkeltyvät äänenmurroksen kourissa, raa’aksi voimistunut ääni kiemurtelee materiaalin hajotessa veden sekaiseksi arkkiveisuuksi. En oikein tiedä oliko tämä Viriditasin todellinen olemus tässä viimeisessä mukana, sillä koin kaikkein selvimmin veden maagiset elementit ja niiden läsnäolon yhdistyvän H2O:ta kuvaavissa teoksissa.

Minimalistista tarkkuutta

Monilla kansainvälisillä areenoilla esiintynyt ja nykyään Ranskassa asuva espanjalainen akustista kitaraa soittava säveltäjä Clara de Asís korostaa äänentuotannossaan minimalistista yksinkertaisuutta. Päästäkseen sisään hänen paljon etsimistä sisällään pitävä lähestymistapaansa musiikin ja äänen alkulähteille vaatii aktiivista kuuntelua, sillä Clara de Asís ei yleensä päästä kuulijaa helpolla. Näin kävi nytkin, kun hän aloitti toisena esiintyjänä duona yhdessä sähkökitaristi Lauri Hyvärisen kanssa oman esityksensä.

Lauri Hyvärinen ja Clara de Asís.

Esityksessä tuli hyvin selkeästi esille kuuntelun tärkeys, sillä käyttämissään musiikin tekemisvälineissä äänenmuodostuskeinoina tartuntapinta oli hyvin hienostuneen minimalistinen.

Esitys sisälsi hiljaisia hetkiä soittajien hakiessa äänien muodostamisessa äärimmäisen vaistonvaraista tarkkuutta ja avointa kanavaa löytää sen hetkisen luovuuden tilan. Kuulijoilta se edellytti keskittymiskykyä, jotta pystyisi löytämään syntyneet yksityiskohdat puhtaimmissa muodoissaan.

Kahdesta erillisestä osiosta koostunut soitto alkoi erittäin hitaasti Laurin muutamalla kielten näpläyksellä tauottaen välillä mielestäni ärsyttävän pitkään.

Lauri Hyvärinen soitti duossa sähkökitaraa.

Clara vastasi tähän varovaisen hienotunteisesti näpäyttäen lyhyesti pöydällä lappeellaan olevan kitaransa yksittäisiä kieliä. Esitys jatkui samalla vastausten etsimisen ja hakemisen kautta syntyvällä lähestymistyylillä käytännössä kaiken aikaa. Minkäänlaista selkeätä rytmillistä muutosta ei tapahtunut missään vaiheessa.

Vaihtelevuus syntyi oikeastaan vain Claran käyttämien pienten lisävälineiden mukanaan tuomilla äänen sävyjen pikkuruisilla muutoksilla. Kitaran päällä oli pieni kaiutin, minkä avustamana peltipurkista välittyi säröistä värinää kitaran kieliä näplätessä. Samanaikaisesti Lauri loihti kitarastaan kohinaa kaiuttimille.

 

Jousella ja metallikulholla Clara haki uusia äänen värinöitä.

Kitaroiden uudelleen virityksen jälkeen toiseen kappaleseen Clara vaihtoi kitaran pienen kaiuttimen metalliseen kulhoon ja Lauri otti jousen käyttöön avaten otelaudan päästä hankaamalla kieliä.

Clara vastasi myös jousella rassaten hitaasti pitkin viilloin kulhon reunaa värittäen siitä syntynyttä ääntä. Edelleen soitto eteni hirmu hitaasti äänettömiä taukoja jaellen. Siirrettyään kulhon sivuun Clara jatkoi kitaran kielien hiplailua sormin vaimealla äänellä.

Improvisaatioon ja hetkelliseen toteutukseen perustuva esitys oli loputtoman pelkistetty kaikessa hypistelyssään, äänettömyydessään ja käsitteellisyydessään. Jotenkin jäin kaipaamaan enemmän kouriintuntuvaa konkreettisuutta.

Nyt käsin koskettamaton abstraktisuus oli pinnalla niin voimakkaana ja liian syvällisenä käsitteenä, mikä auttamatta tahtoi viedä ajatukset untenmaille.

Kaksikko on julkaissut helmikuussa 2018 noin 30 minuuttia kestävän kahden kappaleen teoksen objet petit. Perjantain konsertissa liikuttiin mielestäni hyvin selkeästi näissä samoissa ympyröissä, vaikka ohjelmallista sisältöä ei varsinaisesti mitenkään nimetty. Pitkälti soitto eteni samassa vapaassa keskittyneessä tilassa äärimmäisen minimalistisesti, https://claradeasis.bandcamp.com/.  Jäin tosiaan kaipaamaan hieman tiiviimpää otetta, esitys jäi tässä koostumuksessa jotenkin valjuksi. Sähköiset lisukkeet tähän olisivat antaneet topakkaa lisäväristystä esitykseen, kuten tästä näytevideosta https://youtu.be/FqWHLNkZMdg voisi olettaa.

Rähinää illan päätteeksi

Himera-festivaalin perjantain kolmen konsertin kokonaisuuden päätti australialainen John Chantler, jonka tie on kulkenut Tukholmaan, missä hän nykyään asustaa. Hänen esityksensä olikin varsin ajankohtainen, sillä lähes parikymmentä omaa albumia levyttänyt ja tuottanut sähköpiuhojen sekamelskassa viihtyvä artisti on juuri julkaisemassa uutta albumiaan Tomorrow Is Too Late.

Perjantai-illan esityksellään päättäneen John Chantlerin työpöytä oli tämän näköinen.

Australialainen ROOM40-levy-yhtiö julkaisee Chantlerin uuden levyn virallisesti 18. lokakuussa 2019. Tomorrow is too late tehtiin alkujaan tilaustyönä pariisilaisen INA GRM -instituutin Présences Électronique -festivaalille vuonna 2018.

Tätä levyä pidetäänkin hänen tähänastisista teoksistaan voimaperäisimpänä ja sen kyllä huomasi. https://soundcloud.com/search?q=john%20chantler

Jos kaksi aikaisempaa esitystä olivat sisällön äänentoistoltaan siistin huoliteltuja, niin Chantlerin esitys oli suoraan toisesta ääripäästä repäisty. Esitystilan äänentoisto muutettiin nopeasti siten, että saatiin aikaiseksi teatterimainen monikanavainen surround-vaikutelma neljästä nurkasta.

 

John Chantler hakemassa vivuille ja piuhoille oikeita paikkoja.

Syntetisaattoreiden ja elektroniikan parissa viihtyvän Chantlerin tultua kehiin lähtö oli kuin räjähtävä ammus olisi laitettu liikkeelle. Hän kietoi ympärilleen hetkessä paholaismaisen voimalaitoksen, mikä korosti hänen tinkimätöntä tapaa leventää sähköistä äänipalettia äärimmilleen. Käytännössä siis ”piuhat punaiseksi” alusta alkaen.

Esityksen edistyessä hän pyrki selkeästi kehittämään määrätietoisesti omia kuvioitaan luomalla yllättäviä tilanteita ravistelemalla rankasti äänen muodostamisessa kohinaa ja kaiutusta.

Tuottamalla näin särmäistä tehoa hän synnytti samalla yhteensopimatonta erimielisyyttä ja vastakkainasettelua.

Sumusireenin lailla varoittaen hyökkäyksestä syntyi rapaisen viidakon kuvottavaa roisketta, rähmäisen ihmisäänen toistaessa omaa mantraansa.

Ammukset räjähtelivät, palosireeni ulvoi pitkään, taustalla roihui valtava rakennuspalo, niiden mukana voimat kasvoivat loppua kohden ja tehot sen myötä möyryäväksi mölyääneksi.

Himera-festivaalin avausilta tarjosi kolme erilaista lähestymistapaa kokeellisen musiikin pyörteeseen.

Kokeellisen musiikin Himera-festivaali, perjantai 11.10.2019 19.00, Kutomo, Turku
Kati Roover – H2O – Olennot, Soft Tendencies ja Viriditas
Clara de Asís ja Lauri Hyvärinen
John Chantler – Tomorrow is too late

Takaisin
Translate »