Mutta oikeasti Koli Jazzin toinen ilta aloitettiin syömällä. Siis illastamalla, muitten tiedotusväline-edustajien kanssa Sokos Hotel Kolin johtajattaren kutsumina. Kiitos ja kumarrus siitä! – Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi-, kuten aikoinani Panssariprikaatin ruokalan päiväkirjaan peltilätkä kaulassa roikkuen allekirjoittelin.
No, nyt ei ollut peltejä kuin Nordic Trinityn kannukeisari Klaus Suonsaarella, jonka levy-yhtiö KSjazzin tuoreimman levyn materiaaliin konsertti perustui. Levyn kaikki sävellykset ovat Edward Vesalan, tuon legendaarisen rumpalin käsialaa.
Nordic Trinity, kolmen sukupolven kopla, aloitti illan kappaleella The Wind, sopien hyvin Kolin pimeän illan fiiliksiin, jossa maisemaikkunoiden takana valaistut, tykkylumiset kuuset keinuivat kuin aallokko. Mystisen kaunista. Kuin myös soitanto. Jo iltapäivällä erinomaiseksi todettu yhdistelmä Mikko Iivanaisen kitara ja Juhani Aaltosen huilu loihtivat hyvän tuulen kuulijoilleen. Suonsaari tyytyi helistämään pieniä tiukujaan ja lyömään pieniä puuskia muulla kalustollaan. Melodisen kaunista ja tunnelmallista…
Illan toisessa biisissä Komba Aaltonen vaihtoi huilunsa tenoriin, joka puhkui Iivanaisen kauniin alkuherkistelyn jälkeen pientä vaahtopäätä. Samaan jänislaukkaan nousi myös Suonsaari taustakopsutuksineen että soolojymistyksineen. Ei mitään hurjaa kaatoa, mutta sai veren kiertämään hieman rivakammin.
Pöytäkaverini sanoi illallispöydässä namnam. Nyt oli biisin nimenä samanlainen äänne Num. En ole ihan varma tarkoittivatko samaa, mutta harmoninen maukkaus ja melodisen rapea rytmikkyys kuorrutettuna herkullisilla juoksutuksilla saivat kuulijalle herahtamaan veden kielelle. Mielihyvästä. Kappale kasvoi edetessään melkoisiin mittoihin. Yhteistyö tenori-kitara toimi tosi upeasti. Ai, niin Suonsaari, hänen vaivattoman näköinen, matala lautasinen työsvälineistönsä hämäsi: Hänen soittonsa tuki erinomaisesti muita lavalla olijoita. Täytti omalta osaaltaan kokonaisuutta. Erinomaisen nautittavaa.
Seuraava kappale, Charger, alkoi sen sijaan sekalaisen rumpaloinnin myötä. Suonsaaren soolo kupli kuin poliittisten puolueitten toritarjoiltu hernerokka suolistossa. Onneksi läpihengitystä toi Aaltosen kujertava saksofoni. Vai toiko, kun tähän osin jopa kakofoniseen soppaan pläjähti mukaan Iivanaisen kitara. Nyt ei enää ollut varmuutta tuleeko lopputulokseksi hallittu pieru vaiko ruikkupaska… anteeksi vaan, mutta upeaa vapaata jazzsoitantoa voi kuvailla myös noin. Tämä soittokunta tiesi, mitä teki ja lopputulos haisi kuin parhaat omenat tai lavantelivesi. Hyvä, hyvä…
Setin lopuksi hiljennyttiin ja rauhoituttiin, käytiin jälleen yhteen; Together. Osa yleisöstä ei jaksanut enää keskittyä vaan aloitti salin takaosalla pientä pölinää. Harmi heille, sillä Junnu ja Mikko maalailivat todella kauniilla kädellä loistokkaan sävelisen värikirjon. Värikirjon, jota ihastelen levyltä edelleen tätä kirjoittaessani.
Hieno konsertti. Hienoilta miehiltä. Hienossa jazzjuhlassa.
Juontaja Jussi Sierlalla oli bändiesittelyissään tallella tieto, ettei spiikkaus ole nopeuslaji. Hänen erinomaisen tietopohjaiset juontonsa antoivat yleisölle hyvän etukäteiskuvan, mitä tuleman piti.
Illan toinen bändi Pepa Päivinen – North Pipe pisti heti kättelyssä modernin menovaihteen päälle kappaleen Hetkinen myötä. Timo Kämäräistä tuurannut kitaristi Raoul Björkenheim pisti heti tuulemaan ja näytti kaikille, ettei karttunut ikä ole miestä mitenkään pilannut. Eipä niin, sillä sormet vilistivat kitaran kaulalla hirmuisella nopeudella, keppi vinkui ja vonkui, ukko kääntelihti ja vääntelihti, haukkoi välillä henkeä ja huudahteli intoaan… siis takuuvarma Björkenheim.
En voinut jälleen kerran kuin ihastella tätä herraa, jonka keikoista reilu puolet on Suomen ulkopuolella ja viime vuonnakin siellä syntyi neljä levyä.
Björkenheimin myötä koko yhtymä intoutui tasokkan kovaan menoon. Pepa Päivisen ja kumppaneiden tavaramerkkiin. Muistiinpanoissani oli merkintä: Rajua mättöä!
Eikä se siihen loppunut, sillä setin toisessa biisissä A little bit like svengaava meno kasvoi lopulta hurjaksi. Hassisen Mikko patteristonsa takana loihti ison miehen varmuudella erinomaista taustamattoa, jota ompeli paksuilla kielilla sähköisesti kasaan basistien ykkösketjulainen Ville Huolman. Hillityn varma Pepa Päivinen paahtoi lähes ilmeettömästi tuhatta ja sataa. Olipa täyttävää, mutta maittavaa tavaraa.
Sitten kuulijat hypnotisoitiin: The Followers of Garuda. Hassis-Mikon hypnootinen rumputikutus jatkui ja jatkui… lähes läpi koko kappaleen, räjähtäen välillä värikkään meneväksi kiitolaukaksi. Tuo rullaava, osin itämaisiakin elementtejä sisältävä nakutus sai ylleen tuttua Björkenheimia, vaikkakin kitara oli välillä percussionakin. Päivinen irroitteli tunnelmaa sopraanolla. Kokonaisuus vaihteli hiljaisuuden-vauhdin-seesteisyyden elementeissä. Lopuksi sello yhtyi mukaan. Erikoista, mutta hienosti täydentävää. Hieno kokonaisuus.
Hassisen tuotannolla jatkettiin seuraavanakin, Reflexology. Päivinen otti käyttöönsä järeän baritonin. Björkenheim käytti liukuputkea. Homma kulki upeasti. Taas. Hassinen oli erinomaisessa vedossa, heittipä pikkunamusoolonkin. Jummijammi, kun homma kulki hienosti.
Ja makeaa oli luvassa lisää, Tiramisun serkku, Päivisen Tiram Num oli seuraavana vuorossa. Maestro itse takuuvarmana tenoristina. Björkenheimista lie turha mainita että excellent! Sellisti Juho Laitinen pääsi nyt eturiviin. Raastavan jymeällä soololla. Väkevän vakuuttavasti. Poikkeavan maslakka makupala. Kokonaisuutta hienosti täydentävä. Kappalekokonaisuuden viehättävyyttä lisäsivät rytmikuviovaihtelut.
Tämän jälkeen seestyttiin Hassisen Joyn seurassa. Kevyesti sipsuttaen. Laiskan letkeästi elehtien. Kuulaa kauniisti haaveillen. Päivisen sopraanoa ihastellen.
Finaalissa pantiin kehiin voimaa ja arsenaalia; The Secret Word . Päivinen puhkui baritoniinsa. Laitinen loihti alkuun avaruusmusaa, joka häipyi Kolin yöhön muuttuen avant gardismiseksi, vapaan jazzin hurjaksi menoksi. Mahtavaa soitantaa. Hurjaa tunnelmaa, jonka kiintiotähdeksi nousi, niin kukas muu kuin showmestari Björkenheim uskomattominen kitaran käsittelyineen.
Mutta ei sovi muitakaan moittia. Tämä oli todellisten ammattihemmojen työnäyte: Kokonaisuudessaan julman väkevä kokonaisuus. Massiivista, muttei väkivaltaista.
Todellinen tuoreen jazzin pläjäys!
Ai kenellekö pisteet? Valitettavasti jälleen jazzien taiteelliselle johtajalle Joke Leppäselle.
Illan ja koko Koli Jazzien päätteeksi annettiin tilaa tulevaisuudelle eli nuorista soittajista kootulle Color Me Bluelle. Tämän bändin yhteensitova voima on Joensuu ja sen musiikkioppilaitokset. Basisti Jukka Peinola edustaa Lieksaa, rumpali Riku Leiniäinen Imatraa ja pianisti Topi Paavilainen Joensuuta.
Yhtymän laulusolisti Taru Ratilaisen nykyinen asuinpaikka on Helsinki, josssa hän opiskelee Metropoliassa musiikinopettajaksi. Lähtöisin Taru on Kiteeltä, mutta muutti jo ennen kouluikää Joensuuhun.
Bändi on ollut kasassa reilut pari vuotta, mutta vain Jukka ja Taru ovat sen alkuperäisjäseniä.
Bändi soitti kepeän menevää jazzia, lattaria ja muuta rytmimusiikkia. Iloisesti, suurella energialla, sortumatta kuitenkaan yliyrittämiseen. Siis erinomaisen kattauksen kahden modernimman jazzbändin jälkeen.
Bändin ammattitaito soittajien nuoresta iästä huolimatta oli riittävää, joten soitosta pystyi nauttimaan täysin rinnoin.
Laulusolisti Taru Rasilainen omasi jännittävähkön tummasävyisen perusäänen, jossa paistoi hieman lävitse lapsenomaisuus. Hänen äänirekisterinsä laajuus oli suhteellisen kattava. Toisaalta sitä häiritsi osin pieni ja suppea ilmaisu. Mutta hänessä on ainesta – lisää whiskyä, pikkusikaareja ja 30 kiloa – sanoo vanha sananlasku…
Tarun lavaesiintyminen oli ehkä liiankin impulsiivista ja eläväistä. Ehkäpä hänen tulevaisuuden määränpäänä voisikin olla kabaree- ja viihdelaulajan tehtävät. En tosin sulje pois jazzlaulajattaren habitustakaan.
Kaikesta kritiikistäni huolimatta aivan kelpo lopetus tämän vuotiselle Koli Jazzille.
On levollista tietää, että ympäri Suomea löytyy hienoja nuorten bändejä, joista osasta kasvaa tulevaisuudessa ykkösketjun jazzareita.
Kiitos Koli!
Musiikianti oli jälleen kerran upeaa.
Eikä tapahtumapaikassa mahtavine maisemineen ollut valituksen sijaa.
Seuraavan kerran Kolilla tarjoillaan rytmimusiikkia Koli ruska bluesin merkeissä 23.-24.9.2011. Ja uudet jazzit ovat luvassa tammikuussa 2012.