Monkia, Pärtiä ja kaikkea siltä väliltä Elbphilharmoniessa

Kuvat: Luciano Rossetti

14.02.2020 11:03


Meredith Monk (vas.) ryhmineen yllätti joka käänteessä Hampurin Elbphilharmoniessa.

Reflektor Manfred Eicher -konserttisarja, Elbphilharmonie 3.–6.2.2020 Hampuri, Saksa.

Saksalainen ECM-levy-yhtiö esitteli tuotantoaan Hampurin Elbphilharmoniessa helmikuun alussa. Konserttisarja kantoi nimeä Reflektor Manfred Eicher firman perustajan mukaan. Nelipäiväisen kattauksen musiikkiskaala ulottui Arvo Pärtistä Louis Sclavis’iin. Eicherin kuratoiman katselmuksen suurimmaksi yllättäjäksi osoittautui Meredith Monk.

Tammikuussa 2017 avattu Elbphilharmonie on Hampurin uusi maamerkki Elbe-joen rannalla. Tiilisen satamamakasiinin päälle rakennettu luomus sisältää kahden konserttisalin lisäksi muun muassa 250 huoneen Westin-hotellin, 45 luksusasuntoa, pysäköintitilat, 360-asteen näköalatasanteen sekä ravintoloita ja kauppoja.

Modernin Hafen Cityn kaupunginosan helmi vetää yleisöä. Tapahtumat myydään usein loppuun – osa ECM-konserteistakin välittömästi, kun ohjelma julkistettiin loppuvuodesta 2019. Näin esimerkiksi Arvo Pärtin sävellyksistä koottu avajais-ilta 2100-paikkaisessa pääsalissa.

Juhlittu säveltäjä

Elbphilharmonien puhemies Tom R. Schulz aloitti säveltäjäkonsertti-illan saksankielisellä esittelyllä, joka johdatti Pärtiin ja ECM-teemaan. Huomionarvoista on, että virolaistaiteilija on edelleen työskentelevistä säveltäjistä eniten esitetty maailmalla. Myös hänen levytyksiään julkaistaan jatkuvalla syötöllä.

Puolitoistatuntinen ohjelma kattoi orkesteri- ja laulumusiikkia Fratresista Adam’s Lamentiin. Te Deum edusti työnäytteissä avatgardistisinta materiaalia, kuultiinhan siinä orkesterin ja kuoron lisäksi preparoitua pianoa ja ääninauhalta ajettuja tuulikannelefektejä. Käytännön syistä valikoimasta oli suljettu pois pienimuotoisia avainteoksia, kuten Spiegel im Spiegel.

Manfred Eicher (vas.), Arvo Pärt ja Tõnu Kaljuste taputettiin lavalle useaan otteeseen.

Pärt itse kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan, samoin kuin Eicher. Kaksikon kanssa samalla rivillä istui muun muassa Meredith Monk.

Illan musiikkitulkinnoista vastasi kapellimestari Tõnu Kaljusten johtama Tallinnan kamariorkesteri sekä Viron filharmoninen kamarikuoro. Kaljuste sekä Elbphilharmoniessa kuullut kokoonpanot ovat levyttäneet runsaasti Pärtiä. Vuonna 2018 ECM julkaisi muun muassa maestron sinfonioiden kokonaislevyksen.

Kaikkiaan 50-jäseninen ensemble oli sen myötä sinut materiaalin kanssa. Esimerkiksi Fratresin jylhä kumu ja avarat melodiakaaret, Cantus in Memoriam Benjamin Brittenin juhlava, kelloniskuin aksentoitu pauhu sekä Salve Reginan kontrastit heleän celestan ja ison esillepanon välillä sytyttivät.

Niin myös yleisön. Loppuunmyyty salillinen vaati lavalle esiintyjien lisäksi säveltäjän ja tuottajan muutamaan otteeseen. 84-vuotias Pärt harppoi estradille nuorekkaasti leveää hymyään kätkemättä, 76-kesäinen Eicher hieman verkkaisemmin askelin mutta hänkin selvästi tyytyväisenä vastaanotosta. Yhtä kaikki, avausillan ohjelma ja esitys olivat menestys.

Elbphilharmonien puhemies Tom R. Schulz haastatteli säveltäjä Heiner Goebbelsiä.

Pensselöintiä yli rajojen

Pärtin tavoin ECM New Series -levysarjassa on julkaistu Heiner Goebbelsiä. Hänen Elbphilharmonien ykköshallissa kuullun Eislermaterial-produktionsa (2002) lähin vertailukohta voisi olla Kurt Weill ja Bertolt Brecht. Kuten 1900-luvun ensipuoliskon vaikuttajakaksikon tuotanto, myös Eislermaterial on teos, joka kytkeytyy monin tavoin yhteiskunnallisiin ilmiöihin saksalaissäveltäjä Hanns Eislerin (1898–1962) ohella.

Ensemble Modern esitti Heiner Goebbelsin Eislermaterialia.

Eislermaterialin solistina lauloi näyttämötaiteilija Josef Bierbichler. 1970-luvun puolivälissä käynnistyneellä urallaan hän on näytellyt muun muassa Michael Haneken elokuvissa Tuntematon koodi (2000) ja Valkoinen nauha (2009) sekä tämän kollegojen Werner Herzogin (Lasisydän, 1976; Woyzeck – Kidutettu, 1979) ja Tom Tykwerin (Die tödliche Maria, 1993; Hengen hinta, 1997) ohjauksessa.

Musiikista ja kuoro-osuuksista vastasi Ensemble Modern. Kaikkiaan 17 henkilön muodostama työryhmä kehitti esitykseen vastaavan ilmapiirin kuin teoksen levytyksessä, solistin korkeavireistä puhelaulua myöten. Esillepano toi soinniltaan mieleen Weimarin tasavallan aikaisen kabaree-meiningin, jollaista on paikka paikoin sivunnut myös parivaljakko Weill & Brecht.

Sen myötä muistumat kytkeytyivät niin ikään mainioon tribuuttialbumiin Lost in Stars – The Music Of Kurt Weill (1985). Levyllä menneen – kuten myös nykyisen – maailman ilmiöitä ruotivat oman tien kulkijat, kuten Henry Threadgill (The Great Hall), Tom Waits (What Keeps Mankind Alive?), Dagmar Krause (Surabaya Johnny), John Zorn (The Little Lieutenant of the Loving God), Armadillo String Quartet (Youkali Tango), Lou Reed (September Song) sekä duot Charlie Haden & Sharon Freeman (Speak Low) ja Carla Bley & Phil Woods (Lost In The Stars).

Välillä meininki yltyi pauhuksi ja jylyksi – jopa siinä määrin, että ilmassa oli soitannollisen briljeerauksen lisäksi provosoivan performanssin puhkua.

Egberto Gismonti kutsui lavalle Manfred Eicherin, jonka ECM-firmalle hän levytti ensimmäisen kerran jo vuonna 1977.

Pienesti ja herkästi

ECM:n uuden musiikin rosterista konserttisarjaan oli sisällytetty lisäksi kitara-, sello- ja alttoviuluilmaisua. Ensin mainitulla instrumentilla musisoivat Egberto Gismonti ja Pablo Márquez. Sellon ja alttoviulun sävyskaalaa vuorostaan esittelivät Anja Lechner ja Kim Kashkashian.

Brasilialainen Egberto Gismonti tunnetaan laajasta tuotannostaan. Hän on fuusioinut levyillään kaikkea Xingu-alkuperäisväestön tanssiperinnesykkeestä Villa-Lobosiin, Stravinskyyn ja Bachiin. Elphin pääsalissa Gismonti soitti kitaran lisäksi toista pääinstrumenttiaan pianoa.

Anja Lechner ja Pablo Márquez tulkitsivat klassikoita Schubertista Kurtágiin.

Soolo-ohjelmansa hän välitti kuuntelijoille yhtenäisenä jatkumona ilman johdantoja tai välipuheita. Flow toi mieleen Lubomyr Melnykin. Kuten ukrainalaissyntyinen pianovirtuoosi, Gismonti tuotti keskeytyksettömän ja aaltoilevan virtauksen. Vaikka hän tuntui soittavan itselleen omissa ajatuksissaan, vaikutus oli hetkittäin hypnoottinen. Vahvemmilla kontrasteilla Gismonti olisi tuonut vielä paremmin esille niin osaamistaan kuin ilmaisunsa erityispiirteitä.

Argentiinalainen Pablo Márquez konsertoi puolestaan Anja Lechnerin kanssa 550-paikkaisessa pikkusalissa. Kitaristin otteissa korostui perinnetietoisuus, joka natsasi saumattomasti sekä soittoparin ulosantiin että illan ohjelmaan Schubertista Kurtágiin. Yhteisnumerojen lisäksi konseptiin sisältyi molempien muusikoiden soolo-osuudet.

Kim Kashkashian otti yleisönsä läsnäolevasti.

Esitys oli äärimmäisen herkän tatsin taidetta. Sello ja kitara tuottivat vähäeleistä mutta emotionaalisesti roihuavaa musiikkia, jonka dynamiikka häikäisi. Ilmaisussa korostui pienten tehojen estetiikka. Márquez ja Lechner loivat hauraan hiljaista ilmaisua jousella ja näppäilemällä. Soittoon suodatettiin lisäksi paikoin yllättävää rähinää duon vetäessä tunteella, ilman nuotteja ja villin luontevasti.

Kim Kashkashian näytti vuorostaan, mihin alttoviulu pystyy. Grammy-palkittu muusikko tarjosi yksin näkökulmia instrumenttinsa mahdollisuuksiin. Amerikkalainen, juuriltaan armenialainen taiteilija kartoitti säveltäjiä Kurtágista Bachiin tehden vahvimman vaikutuksen ensin mainitun unkarilaismestarin tulkinnoillaan.

Alttoviulu oli moni-ilmeinen ja lämpimillä rekistereillään vangitseva soitin Kashkashianin käsissä. Kurtág oli soolona haastavaa työstettävää mutta tulos sytytti. Saundissa oli vastavoimaksi paikoin miellyttävää rosoa.

Kaikkineen muusikon tekniikka oli suvereenin jouheva aivan hienovaraisimmista nyansseista topakkaan tilan dominointiin, vaikka sinänsä tilanne oli varmaan taiteilijalle äärimmäisen paineinen. Siitä hän mainitsikin oppilaidensa kysyneen Bostonin Uuden Englannin konservatoriossa: miten moisen tilanteen pystyy ottamaan haltuun.

Läsnäololla, Kashkashian vastasi soolokonsertissaan. Olemalla oma itsensä juuri siinä hetkessä ja välittämällä kuuntelijoille musiikkia, joka on täysin sisäistetty.

Improvisaatiota ja painolastia

Louis Sclavis oli ECM-tarjoilun jazzeinta antia. Ohjelmana oli viimeisin albumi Characters on the Wall (2019). Ranskalainen klarinetisti-bassoklarinetisti toi sen levyttäneen ryhmän Sarah Murcia (basso), Benjamin Moussay (piano) ja Christophe Lavergne (rummut) Elphin pikkusaliin.

Louis Sclavis Quartet lämmitti saundillaan.

Soitteet kuten L’heure Pasolini määrittelivät kvartetin metodiikan. Bändi yhdisti soinnissaan kauniin melodisen aineksen ranskalaisen vapaan pudotuksen koulukunnan visioon yhdistää musiikkiin mitä tahansa sitä eteenpäin vievää ainesta. Sclavisin puupuhaltimet latasivat lennokkuutta saundiin ja koplan basisti kuulosti erityisen monipuoliselta alarekistereineen ja koukuttavine kuvioineen – esimerkiksi Shadows and Linesiin Murcia latasi mehevän triphopmaista murinaa ilman efektejä.

Darwich dans la ville ja La dame de Martigues -vetojen yhteydessä Sclavis paljasti levykonseptin inspiroijaksi kuvataiteilija Ernest Pignon-Ernestin. Hänen yhteiskunnallisesti kantaaottavat teoksensa ovat herättäneet keskustelua ympäri maailman. Samaan pyrkii Sclaviskin: sysiä ajattelemaan, vaikka sanattomasta ilmaisusta onkin kyse.

Kaiken ytimessä loisti kuitenkin musiikki. Se sykki kuin elävä kudos muotopuhtaista kaarista abstraktimmin hahmoteltuihin sfääreihin, kubistista pyörteilyä ja epäkeskoa klenkkausta kaihtamatta.

Sclavis oli sinut myös teknisten irtiottojen kanssa. Välillä hän irrotti suukappaleen bassoklarinetista ja hönki torveen metallisen klangin natsatessa bändin kehittämään lihaisaan grooveen. Toisen encoren alussa Sclavis heitti vielä free-vaihteelle klarinettisoolossan, joka sivusi muun muassa Gershwinin Sinistä rapsodiaa. Kun poppoo illan päätteeksi kumarsi yleisölle, ilmeet tuikkivat poikkeuksellisen vilpittömästi soonisen ilotulituksen päätteeksi.

Anouar Brahemin yhtyettä täydensi jousiorkesteri.

Anouar Brahem -setti edusti konserttisarjassa jotain aivan muuta. Tunisialainen oud-taituri on kokoonpanoineen yllättänyt iloisesti niin levyillä kuin livenä. Elphin päälavan hän kuitenkin jakoi Tallinnan kamariorkesterin kanssa. Risto Joostin kapellimestaroima ensemble on vaikkapa Arvo Pärtin parissa mainio yksikkö mutta Brahemin musiikkiin se ei tuottanut mitään aitoa lisäarvoa.

Virolainen jousiorkesteri oli liikaa kokonaisuudessa ja kuulosti pikemminkin taakalta. Sen osuudet lähinnä peittivät alleen oudin herkkiä rekisterejä, samoin kuin Brahemin yhtyeen vähäeleistä ja hiljaisuuden estetiikasta ammentavaa tyylittelyä. Ero on selkeä vaikkapa Pohjois-Afrikan jousisäestystraditioon Maghrebista Egyptiin. Rekisterit eivät tuntuneet kohtaavan, ja orkesteri kuulosti ”vain” klasaripumpulta.

Illan parhaimpina hetkinä oud sulautui lämpimään äänikuvaan, joka oli herkullisimmillaan jazzillisen kommunikoiva. Brahemin oman yhtyeen (Klaus Gesing, bassoklarinetti; Björn Meyer, basso; François Couturier, piano) klangi sykäytti. Sen soinnillinen minimalismi palveli musiikin sisältöä. Ilmaisu hengitti ja soi tilaa kuuntelijalle. Kaikki elementit erotti äänikuvasta, vaikka oud dominoi solistisessa asemassa.

Basistin vähäeleinen liu’uttelu samoin kuin pedalin harkittu käyttö tuottivat korvanamia silkalla olemassaolon perusteisiin kytkeytyvällä väreilyllään. Orgaaninen groove kasvatti osaltaan musiikin vetovoimaa. Kun taas puupuhaltaja pääsi esittelemään osaamistaan, oltiin asioiden ytimessä. Kvartetti tempautuikin paikoin villiin improvisointiin.

Meredith Monk hyödyntää musiikissaan ihmisääntä monin tavoin.

Hulvaton heittäytyjä

Koko ECM-konserttisarjan räväkimmäksi taiteilijaksi osoittautui kuitenkin Meredith Monk. Amerikkalainen avantgarden tulenkantaja loi työryhmineen performanssin, jossa musiikki yhdistettiin liikkeeseen. Lähin vertailukohta voisi olla David Byrnen viimeisin albumi American Utopia (2018), jonka Talking Headsin päämies vei esiintymislavoille musiikista ja liikkeestä rekonstruoituna livespektaakkelina.

Monk kertoi kyseessä olevan Cellular Songs: Concert Version (2018) -produktion Euroopan ensiesityksen. Monk kuittasi tuotannon ideaksi tuoda esiin yhteistyötä kilpailun sijaan, myötätuntoa julmuuden tilalle ja avokätisyyttä ahneuden vaihtoehtona.

Show koostui kolmesta osiosta, jotka huipentuivat kahteen encoreen. Aluksi Monk näyttäytyi osana kolmen naisäänen trioa. Esityksen edetessä kokoonpano täydentyi naiskvintetiksi. Kaikki lauloivat ja tanssivat. Konsepti rikkoi tavanomaisia konventioita, minkä myötä esityksestä kehkeytyi kokonaisvaltainen elämys.

Musiikki luotiin ihmisäänin. Pääosin ei-verbaalisesta laulua säestettiin pianolla ja viululla harvoin, ja silloinkin niukasti. Harmonioista ja sanattomasta flowsta kehkeytynyt ulosanti toi mieleen linnut ja luonnon äänimaailman.

Meredith Monk (oik.) työryhmineen loi Hampurissa kiehtovaa musiikkia.

Irtiotoissaan Monk säväytti yhtä lailla. Happy Woman kuultiin viulun säestyksellä. Teksti on eräänlainen feministinen ohjelmajulistus, jossa tekijä määrittelee itsensä objektista subjektiksi.

Ensimmäinen encore taas juontui maestran ensimmäiseltä ECM-levyltä Dolmen Music (1981). Satiirinen raita The Tale verbalisoi hersyvästi vanhan naisen omaisuudelleen (ja elämälleen) tekemän inventaarion. Päätösvedoksi Monk improvisoi vielä kiteytetyn teoksen, joka kalskahti onomatopoeettiselta leikiltä.

Ryhmän ulosanti herätti vahvoja muistumia alkuperäiskansojen musiikeista arktisilta alueilta Afrikkaan. Tuloksena oli rohkeaa tutkimusmatkailua, jollaista toivoisi tehtävän ja jollaista toivoisi kuulevansa Suomessakin iänikuisen acapellan, soulin ja scatin sijaan.

Kaikkineen Monkin osuus oli koko konserttisarjan vaikuttavin. Kuvaavaa on sinänsä, että rohkein rajojen ylittäjä paikalle kutsutuista ECM-tallin edustajista on 78 vuotta täyttävä nainen, joka ei soita niin sanottua jazzia. Sitä Monkin läsnäoleva show kuitenkin ilmensi ehkäpä kaikkein puhtaimmillaan – yhtä aikaa kiehtovan kokeellista ja samalla ennakkoluulottoman erilaista tapaa luoda musiikkia.

Takaisin
Translate »