Nerokasta vapaasti sivallettua tulitusta

Kuvat: Osku Rajala

03.11.2019 12:58


Hermia / Darrifourcq / Ceccaldi -kolmikko kulkee vapaan ilmeen keskiössä.

Saksofonin, sellon ja rumpujen yhdistelmä on erikoisuudessaan triona harvinaislaatuinen, mutta onpa tällaisen kokoonpanon melkoista ääripäätä edustava musiikkikin ennakkoon kiinnostusta herättävää. Musiikkia ilman rajoja, näin kait voisi asian ilmaista. Tämä tuli todistettua, kun saksofonisti, säveltäjä Manuel Hermian (s. 1967) johtama belgialaisranskalainen trio astui Pakkahuoneen lavalle lauantai-iltapäiväkonserttien avaajana.

Belgialainen saksofonisti Manuel Hermia.

Manuel Hermia on toki tuttu nimi, joka on vieraillut Suomessakin monta kertaa soittamassa, kun hän on kiertänyt esiintymässä täällä mm. Kari Ikosen kanssa perustamansa Orchestra Nazionale Della Luna -kvartettinsa kanssa. Tampereella Manuelin kanssa trion täydensivät ranskalaiset rumpali Sylvain Darrifourcq ja sellisti Valentin Ceccaldi.

Klassisen lyömäsoittajan opinnoilla aloittanut Darrifourcq vaihtoi sittemmin rumpusettiin ja siirtyi rockin, jazzin ja improvisoidun musiikin pariin. Luotuaan oman personaalisen tapansa toimia hänestä on kehittynyt hyvin kysytty muusikko. Kolmekymppinen Ceccaldi tunnetaan klassisten orkestereiden sellistinä kuten myös kokeellisen jazzin parissa viihtyvänä esiintyjänä.

Sylvain Ceccaldi saa sellon toimimaan herkullisesti.

Trio oli selkeästi profiloitunut vapaaseen jazzilmaukseen mutkattoman estottomasti. Heidän soittama setti sisälsi rajatonta jazzherkkua, missä karsinoinnista ei ollut tietoakaan.

Kolmikko ruokki kuulijoita tinkimättömällä tavalla modernin tyylin jazzilla hengästyttävän tomerasti ja luontevasti. Ruokinta oli sen verran tanakkaa, ettei tarvinnut jäädä odottelemaan tapahtuuko mitään.

Sitä oli mukava vastaanottaa, päänuppi sai sellaisen annoksen tukevaa tulitusta, että siitä täyttyi vatsakin.

Hermia on sanonut ottaneensa motokseen kirjailija Henry Millerin Sexus-romaanissa mainitun lauseen, missä Miller korosti järjestyksen, kurin ja vapauden seuraamuksellista, ilmeisen tuotteliasta suhdetta.

Sylvain Darrifourcq on rämäpäinen rumpujen kesyttäjä.

Hermia jätti kuitenkin mainitsemasta, tahattomasti tai tietoisesti, seuraavan lauseen sisällön, ”vapaus johtaa äärettömyyteen ja äärettömyys on kauhistuttavaa.” Siitä voi jokainen jatkaa miettimistä olisiko se ollut tarpeellista vai ei.

Omasta mielestäni soitto osoitti joka tapauksessa sen, että äärettömyydessä liikuttiin hyvin vapaassa muodossa. Käytiinkö naapurin tontilla raja-aidoista välittämättä, sama se, ei se ainakaan kauhistuttavaa ollut, päinvastoin, kaikin puolin riemastuttavaa.

Hetkessä tapahtuva oma-aloitteellisuus, jykevä puhdikkuus ja siihen liitetty voimallisuus soittohetkeen siirrettynä on tärkeätä, se oli ydin, mikä onnistui.

Kolmikko on levyttänyt yhden, vuonna 2015 julkaistun, yhdessä kehittelemän viiden kappaleen jäntevän God at the Casino -albumin, missä trio puhkoo turhat esteet edeltään ja jyrää ennakkoluulottomasti, purkautuen kahleettomasti kuin kuuma laava kylmään meriveteen, mutta jähmettymättä paikalleen.

Samantyylistä räjähtävää menoa saimme todistaa Pakkahuoneella, aggressiivisesti hyökkäävään peliin lujasti luottava trio temmelsi leikkisän jalostuneesti peuhaten omaan strategiaan luottaen. Ellei ole valmis syöksymään eteenpäin kuin eturintaman sotilas, ei tule tulosta, ei synny maaleja, joilla voitto kotiutetaan.

Siinä on ihan riittävästi panosta onnistumiselle. Jokaisella pitää olla päämäärä ja vastuunkantoon vaadittava tavoitteellisuutta. Niitä luonteenpiirteitä tästä triosta tuntui löytyvän, yhteisesti sovittu tavoite ja tasapaino säilyivät ja tulosta syntyi.

Manuel Hermia (vas.), Valentin Ceccaldi ja Sylvain Darrifourcq.

Valentin Ceccaldin sellon kielien kahlitsematon näpläily, karhean rosoinen jousien sivaltelu ja luontainen kyky ennakoimattomasti siirtyä herkän siloteltuun esitystapaan olivat ominaisuuksia, mitkä tulivat korostuneesti esiin hänen soitossaan ja se, jos mikään, hemmotteli kuulijan korvia.

Darrifourcq taituroi herkeämättä monimutkaista maalailevaa äänitekstiä möyhentäessään rumpujen kalvoja ja läimäytellessään viiltävästi symbaaleita makoisan tehokkaasti. Vauhdikkaan ankarakin rytmiröykytys pysyi puhtaasti kasassa ja monimutkaiset lisäkuvioinnit kartuttivat voimaperäistä äänikertomusta.

Hermian tenorisaksofonin puhallus oli kuin lopullista saattohoitoa avaruudelliseen äärettömyyteen. Hän pilkkoi ronskisti äänitorveaan, röyhkeän raivon vallassa, ärhäkän raikkaasti ja kirpakkaasti. Ääniskaala liikkui laajasti saaden jatkuvasti muuttuvia muotoja keskustelevasta juttelusta itsenäiseen räävittömään seikkailulliseen tutkisteluun jättämättä mitään arvailujen varaan.

Kun tarve tuli, niin vuorovaikutus muiden kanssa muuttui hartaaksi sanailuksi, kysymysvastausasetteluksi mielipiteiden vaihteluksi, tunnusteluna uuden polun etsimiselle.

Kolmikon yhtenäinen tutkistelu oli kuin matkakirjaa olisi lukenut. Hienovaraisesta barokkimusiikkimaisesta hovimiljööstä kuoriutunut matka turposi meluisaksi ukkoseksi kuin keskenään nyrkeillä rettelöivä lättähattujengi olisi kuoriutunut ulos umpiostaan. Se oli jännittävän hieno ennakoimaton matka, missä soittajat hallitsivat toistensa tekemiset tarkasti ja tehokkaasti. Tuloksena oli seikkaileva ja alati kekseliäästi etenevä homogeeninen äänivyöry kiihkeän jazzin hengessä. Kolmikon esitys oli yllättävän hyvä oppitunti siitä miten aitoja kaatavasta ja hetkessä kiinni oleva jazzista voidaan kauniin runollisien käytävien kautta synnyttää rikas ja älykään mieleenpainuva ääniteos.

Tampere Jazz Happening 2019
Pakkahuone, lauantai 2.11.2019
14.00 Hermia / Darrifourcq / Ceccaldi (BE/FR)

Takaisin
Translate »