Perinteistä svengiä ja modernia jazzilmettä

Kuvat: Olli Sulin

16.07.2019 16:13


Aleksi Heinola Quintet aloitti maanantai-illan konserttien sarjan.

Maanantain ilmaislavan ääressä oli ankea olo, kun Pori Jazzin neljäs päivä avautui koleana. Kaiken lisäksi Kids-festivaalin avauksen jälkeen juuri ennen klo 18.00 alkaneiden konserttien edellä alkoi sataa. Onneksi olin jo hyvissä ajoin Poriljongin katon suojassa, kun vettä alkoi tulla oikein kunnolla taivaalta. Siihen yhdistettynä noin 14 asteen lämpötila ei tosiaan oikein houkutellut.

Eipä mitään, nyt oli ensimmäinen kerta historiassa, kun ilmaiskonserttien kävijöillä oli katto pään päällä, joten ei kannattanut kantaa murhetta siitä, kun lavalle oli tulossa esiintymään kaksi kvintettiä esittämään täysipainoista jazzia.

Perinteitä kunnioittaen – Aleksi Heinola Quintet

Aleksi Heinolan svengaavaa komppausta.

Debyyttialbuminsa huhtikuussa kuluvana vuonna julkaissut Aleksi Heinola halusi tehdä musiikistaan sellaisen, mikä samalla seuraa hänen sydämensä ääntä. Sellaista jazzmusiikkia, mikä sisältää vahvan rehevää, rikasta ja monipuolista melodista rytmiä. Siinä mielessä hänen suosikki aikakausi on 1960-luvun hard bop, mitä edusta mm. Art Blakey.

Perinteikkään rytmikkään hard bop -svengin tahdittamana Aleksi Heinola Quintet aloitti kappaleella Drift ja jatkoi siitä toisella Heinolan omalla sävellyksellä Rudy. Koko setti mentiin seuraillen traditionaalista teema – soolot – teema ajattelumallia tämän päivän jazzsuuntausten teknisellä suoritustasolla omalla tavallaan terävän sielukkaasti ja taidokkaasti omiin vahvuuksiin luottaen, hyvällä itseluottamuksella.

Miksipä ei, sillä onhan kvintetissä Suomessa tunnettua jazzosaamista parhaasta päästä, pianon koskettimilla hääräsi Mikael Jakobsson, bassotason ylläpitäjänä oli levyn miehityksestä poiketen Vesa Ojaniemi ja yhtyeen johtaja itse rumpusetin takana. Puhallinsolistit olivat vankkumattomia jazzin moninaiset kuviot tuntevia osaajia, Mikko Karjalainen, trumpetti ja Manuel Dunkel tenorisaksofoni.

Tuloksena kuulimme setin hienostunutta vanhaa jazztulkintaa uusissa sävellyksissä toteutettuna ja tunnelmallista ilmavan rullaavaa jazzkerrontaa ilman minkäänlaista poukkoiluja suuntaan tai toiseen. Erinomaista peruskamaa sanoisin, perinteitä kunnioittavaa, vakaata esittämistä jazzin ehdoilla ja siinä mielessä hyvin rakennettua esittämistä, tavallaan helposti omaksuttavaa ja rentoa mielialaa hengittävä kokonaisuus. Luonnikas kovavauhtinen juoksutus jatkui kappaleella Bouncin’ at the S.U.P. ja lopetuksena kuultiin vielä Silver maze.

Hyvän yhteispelin hengessä ja yksittäisten soittajien erinomaiset improvisaatiotaidot tietäen ja tuntien setti siinä koleudessa penkillä sinnitellessä oli helppoa ottaa vastaan mukaansatempaavaa täysipainoista jazzia ihan oikeasti. Joku voisi sanoa, että ilmat ovat aina pukeutumiskysymys. Niin, onhan sekin ihan faktaa, mutta tärkeintä on, että jazz elää ja voi hyvin.

Jazzia nykypäivän tyyliin – Aapo Heinonen Quintet

Pianisti Aapo Heinonen perusti kvintettinsä alun perin kesällä 2009. Silloinen kokoonpano koostui nuorista nousevista kyvyistä, mitkä ovat suomalaisessa jazzissa tiiviisti mukana edelleen. Kokoonpano vaihtui 2016, mutta eipä nykyinenkään kokoonpano mistään vanhoista konkareista kasaan ole kerätty. Jazzin metkut osataan toki nykykokoonpanossakin, missä johtajan rinnalla lavalla nähtiin eilen saksofonisti Jouni Järvelä, kitaristi Héctor Lepe, edellisestä kokoonpanosta sähköbassoon vaihtanut Vesa Ojaniemi ja rumpujen takana naputellut Tomi Saikkonen.

Aapo Heinonen – vahvaa irtonaista työskentelyä, mistä löytyy monipuolista värinää.

Siitä, kun Heinosen kvintetti esiintyi aikaisemmin Pori Jazzeilla 2010, on ehtinyt kulua 9 vuotta. Silloin Aapon ensimmäinen levy Daydream Between Nightmares, oli juuri julkaistu. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita sisältävän, mutta samalla hyväntuulista, värikästä ja laajalla alueella seikkaileva modernia jazzia edustava kvintetti pureutui eilen konsertissaan uusimman, viime syksynä ilmestyneen kolmannen, Tara -albumin monipuolisten kappaleiden esittämiseen.

Aapo Heinonen on joskus sanonut soittamisen ja musiikin tekemisen olevan harvoin yksinomaan joutoaikaa. Soittaessani ajatus ja mieli on äärimmäisen selkeä ja toiveikas tai toisaalta kaihoisan synkkämielinen. Vaikka nämä levyllä esitettävät kappaleet ovat osittain olleet minulle yksinkertaisesti painajaismaisia, niin kuitenkin lopullinen viesti on, että musiikki on kuitenkin ennen kaikkea iloinen asia. Se on ennemminkin kuin päiväunelma.

Aapo on pelimies soittamisen ohella, hän osaa ottaa tilanteen haltuun tilanteessa kuin tilanteessa. Tarkoitan tällä sitä, että hän höystää humoristisesti myös spiikkaukset. Eilenkin hän aloitti sen hetkisestä säästä.

– Kaikilla on riittävän lämmintä, oletan. Olen jostain joskus lukenut, että plus 14 on kaikkein sopivin lämpötila suomalaiselle, ollaan iloisia, että se on juuri tänään.  Vaikka nyt sataakin, niin mikä sen hienompaa, kun on tuollainen muovikattokin päällä, ei se sadekaan haittaa ja kun on paras lämpötila, niin kaikki hyvin.

– Kaikki coolit bändit aloittavat soittamalla aina ensin kaksi kappaletta yhteen pötköön, niin että se huomataan. Me teimme päinvastoin. Me soitimme yhden kappaleen Way Out South, niin että se kuulosti kahdelta kappaleelta, koska en saanut kumpaakaan kappaletta valmiiksi, niin päätin, että se on sitten yksi kappale.

Siitä peli jatkui vähän suoraviivaisemmin vuoden 2016 kappaleella The Truth of Another, missä siirryttiin ”totuuden aikaan USA:n vaalien jälkihöyryissä”, kuten Aapo asian ilmaisi. Sen perään Open Water siirsi ajatukset hetkeen, ”kun kesä taittuu syksyyn”, ja niinhän sillä hetkellä tuntui tosiaan käyneen, lämpöä 14 ja vesikeli. Hienosti osui ajoitus kohdilleen. Järvelä puhalsi hiljalleen venytellen ja eteni sitten vapauksien kautta omia teitään.

Kappaleen aikana syntyikin sitten vähän sellainen ”vauhtia ja vaarallisia tilanteita” -tapahtuma, kun Lepen kitaravahvistin sanoi työsopimuksensa irti ja sitä sitten ihmeteltiin ”roudarin” kanssa ja lopulta tilalle tuotiin toinen vahvistin. Soitto ei siihen kuitenkaan katkennut ja Aapolla oli siihenkin omat kommentit.

– Tällaisessa tilanteessa kvintetti on hyvä kokoonpano, kun aina vierestä löytyy kaveri, joka pystyy paikkaamaan tilanteen lopettamatta kappaleen soittoa kesken kaiken. Mahtavaa meininkiä. Saksofonissa Jouni Järvelä (kuin osoituksena siitä kuka tässä kiperässä tilanteessa asian paikkasi omalla soitollaan).

Seuraavaksi jatkettiin bolerolla Unreachable, mikä korvasi tavallisen yleensä settiin kuuluvan balladin. Hyvä yhteys syntyi basson ja pianon välille. Vesa Ojaniemi jumppautti bassoaan yksin Aapon antaessa pieniä mausteita sekaan pianollaan.

Siitä olikin sitten helppo siirtyä oikeaan ”Mättöön”.  And Then I Missed Her Again, mistä piti tulla balladityyppinen kappale, mutta siitä syntyikin enemmän stadiontyylinen rockbiisi pirteän iloinen eikä musertava balladi, Aapon sanomisia referoiden. Se lähti alkuun hitaalla pianismilla, kunnes Saikkonen ryhtyi takomaan napakasti ja liike voimistui ja vauhti kiihtyi, Lepekin sai nyt soolotilaa, kun vahvistin meni vaihtoon.

Viimeiseksi yhtye soitti uuden levyn nimikkokappaleen Tara, mikä veivattiinkin oikein kunnolla vapaalle ilmeelle.  Vakavuus luiskahti vahvasti improvisoinnin puolelle ja soitto vai huiman virityksen päälle, todellista rehellistä revittelyä, mutta taidokasta, missä löytyi melodistakin puolta oikein kunnolla. Hieno päätös oivalle konsertille.

Pori Jazz 2019 Kirjurinluoto, Poriljonki -lava, maanantai 15.7.2019
18:00 Aleksi Heinola Quintet
20:00 Aapo Heinonen Quintet

Takaisin
Translate »