Suomalaisuus valttia Telakalla

Kuvat:

01.11.2009 15:36

Aaltonen ja Laine (Kuva: Maarit Kytöharju)

Junnu Aaltonen on oikeutetusti suomalaisen jazzin ikoni; takuuvarma muusikko, joka soittaa täysillä jokaisella keikallaan. Perjantai-iltainen duo-keikka Reiskan kanssa oli yllättävästi herrojen ensimmäinen julkinen kaksinesiintyminen. Tosin Reiska muisteli, että samanlaista oli päässyt tapahtumaan harjoituskämpällä 40 vuotta sitten. Kylmiltään miehet eivät toki Tampereelle tulleet, vaan keikkaa oli harjoiteltu useampaankin kertaan.
Junnun soitto vaihtelee soittoseurasta riippuen. Hurjimmillaan se muistuttaa tulivuoren purkausta ikäänkuin kuuman laavan valuessa torvesta. Tuolloin kirittäjänä on useimmiten free-tyylisiä avustajia. Suoran kompin mestarina tunnetun Reiskan kanssa Junnun soitto oli hillitympää. Toki soitossa oli paljonkin voimaa, mutta se tuli ulos sykähdyttävän kauniina ja liikuttavinakin melodialinjoina. Reiska taas tuki Junnua vähäeleisen taitavasti luoden hänelle selkeän rytmisen perustan. Tällöin kokonaisuus toimi mainiosti ilman, että siitä kaipaili esimerkiksi basistia.
Raoul Björkenheim (Kuva: Maarit Kytöharju)Toinen telakan mahtikokoonpano oli Gustafsonin ja Björkenheimin kvartetti, jossa oli basistina Uffe Krokfors ja rumpalina Mika Kallio. Jukka muistetaan parhaiten varmaan edelleenkin Wigwamista, mutta sittemmin hän on soittanut monenlaista muutakin musiikkia. Uudehkossa kvartetissa peruslinja on musiikillinen avarakatseisuus. Sen yhtenä esikuvana on 40 vuotta sitten lyhytaikaiseksi jäänyt urkuri Larry Youngin, kitaristi John McLaughlinin ja rumpali Tony Williamsin perustama Lifetime-yhtye.
Avausnumero olikin silkkaa Lifetimea, mutta setin aikana kuultiin John Coltranea sekä Jukan steviewinwood-maista lauluakin mm. päätösnumerona olleessa B.B. Kingin Sweet little angelissa.
Suuria plussia oli mainion yhteissoiton lisäksi mm. Raoulin kitaroinnin taidokas muuntuvuus erilaisiin musiikillisiin genreihin. Hänethän tunnetaan erityisesti free-vaikuitteissta soitostaan, mutta Telakalla hän osoitti hallitsevansa jazzin. rockin ja bluesin koko kirjon. Jukka Gustafson taas soitti hienoja ja intensiivisiä sooloja, jotka hän myös pystyi kasvattamaan kliimaksiin asti. Solistien oli myös helppo soittaa, sillä Krokfors-Kallio-pari oli vuorenvarma. Erikoisuutena kontrabasistina aina nähty Uffe käytti sähköbassoa yhdessä numerossa ja soitti miehekkään jacomaisen soolon.
Näitä kahta suomalaiskokoonpanoa ennen Pakkahuoneella olivat esiintyneet englantilainen Portico Quartet ja kuubalaisen pianistin Roberto Fonsecan johtama kvintetti. Porticon tuontia Tampereelle ihmettelen, sillä yhtyeen musiikki oli aika tapahtumaköyhää. Erityisen ärsyttävä oli saksofonisti Jack Wyllie, jonka välistä hyvinkin imelä soundi toi mieleen jopa inhokkini Kenny G:n. Jazz Happeningin sijasta yhtyeen paikka olisi ollut jossain muualla.
Fonseca taas oli kieltämättä virtuoosimainen pianisti, joka kahdella kädellä takoi perkussiivissävyisiä soolojaan. Niissä mies ei todellakaan säästellyt huikean tekniikkansa esittelyä. Mutta tekniikka tuntui välistä itsetarkoitukselliselta briljeeraukselta. Ja kun Kuubasta oltiin, tokihan perkussionistilla vahvistettu komppiryhmä myös osasi vakuuttavasti asiansa luoden hyvinkin yleisöystävällistä musiikkia.
Pakkahuoneelle jääneet kertoivat turkkilaisen Taksim Trion olleen illan parasta antia. Valitettavasti se oli pakko jättää väliin Telakalle menon takia.

Takaisin
Translate »