Suuria saksofonisteja, urbaaneja täräyksiä, isoa bluesia

Kuvat:

25.10.2008 05:51

Viime vuosien aikaansaannokset ovat jääneet suurelta osin havainnoimatta, joten nyt oli  iellyttävää odeta nykyinen soittokuntoisuus ja ideavaranto. Eikä tarvinnut kummankaan osalta pettyä.
Murray itse soitti tenoriaan rauhallisesti,  ajoin lähes meditatiivisesti. Kontemplaatio ja rauhoittuminen eivät kuitenkaan ole hänen osaltaan merkinnyt kesyyntymistä. Saati  taantumista. Murray on aina ollut perinnetietoinen ja musiikkinsa juuria kunnioittava.
Samalla hän on jännittävällä tavalla ristiriitainen ilmentäen ilmaisussaan niin Archie Sheppiä kuin John Coltraneakin. Tai onko tuossa nyt ristiriitaa? Ehkä pikemmin synteesiä?  Teoreetikot ratkaiskoot, kumpi ilmaus on lähempänä totuutta (sikäli kuin sellaista elämystaiteesta on olemassakaan). Joka tapauksessa elegantisti ikääntynyt Murray otti yleisönsä Keiteleellä mestarin tavalla.
Murray on merkityksellinen tenoristi ja bassoklarinetisti, lisäksi hän on huomionarvoinen säveltäjä ja sovittaja. Korostunut rotutietoisuus ei näköjään sekään ole laantunut, mikä näin eurooppalaisessa katsannossa tuntuu hieman vieraalta.
Toinen huippufonisti, britti Courtney Pine, edustaa taas selkeästi modernismia. Minulla on pari levyä Pinen uran alkuvaiheilta, ja niihin rinnastaen nykylinja kuulostaa aivan toiselta. Pine on keskittynyt vauhdikkaaseen menoon; hip hop, rock, reggae ja muut vastaavat inspiroivat häntä enemmän kuin perinteinen jazz. Elektroninen musiikki on kiehtonut häntä erityisesti.
Tämä teki hänen vauhdikkaasta esityksestään Keiteleelläkin yleisön mieleisen show’n, jonka meno oli ajoin hengästyttävää. Hyvin arvonsa tuntevaan, itsetietoiseen – ja ehkä voisi sanoa rehvakkaan – tapaan esiintynyt Pine otti yleisönsä miten tahtoi. Mutta kukas kissan hännän nostaa, ellei kissa itse..? Tämä jazzkissa on nykyisin villikissa. Toisaalta osaavan ja työhönsä vahvasti sitoutuvan bändin osana tässä sessiossa oli lähinnä avustajan rooliin jääminen. Svengijengin muusikoista erityisesti kitaristi Cameron Pierreä olisi mielellään kuullut enemmänkin.


Hienoja värityksiä

Rumpali Peter Erskineä voi syystä kutsua nykyjazzin legendaksi. Harvaa nuorta muusikkoa on siunattu etuoikeudella soittaa Maynard Fergusonin ja Joe Zawinulin kanssa. Kuluneet vuosikymmenet ovatkin sitten hienoa historiankirjoitusta eturivin yhtyeitten rumpalina, säveltäjänä ja arvostettuna pedagogina. Erskinen peltityöskentelyä olen ihaillut Weather Report-ajoista asti; aistillista, uteliaisuutta kiihottavaa ja äärimmäisen täsmällistä aikaansaannosta.
Kitaristi Nguy’en Lé teki minuun lähtömättömän vaikutuksen yhdeksän vuoden takaisella Keiteleen vierailullaan oman trionsa kanssa. Lé on muuttanut ratkaisevasti tyyliään; oikaisu on tapahtunut Jimi Hendrixin tyylistä kuulaaseen ja melodiseen Pat Metheny-tekotapaan. Lén monivivahteinen kitarointi oli myös sisällyksellisesti rikasta ja tunnelmallista. Koreus ei kuitenkin tarkoita epätarkoituksenmukaista koristelua tai pinnallista kruusausta.
Erskine on hyvin arvostelukykyinen ja vaativa muusikko eikä kelpuuta rinnalleen ketä tahansa. Myös basisti Michel Benita on soittimensa mestari. Hienot bassolinjat tukivat oivaltavasti ja sytyttävästi Lén musisointiaYksistään jo tämän trion takia Keiteleelle kannatti tulla pitkänkin matkaa takaa.


Mieskuntoa ja uskottavuutta

Arabi Ahab (mainio näyttelijä Ismo Kallio) kysyi jossain takavuosien hitissä, että ”jos twistataan, oi beibi”. Neidon vastausta en nyt muista (kamelin kylläkin), mutta kieltämättä olosuhteet olisivat olleet kysymykselle otolliset.
Keiteleen perinteinen, torstain go go-afton vedettiin läpi suomalaisvoimin ja lähes yhtä miehekkäästi kuin Arabi Ahab konsanaan. Lapualaislähtöisen Heikki Salon Miljoonasadetta tietenkin aina kuuntelee ilokseen, varsinkin Heikin omintakeista mustaa komiikkaa.
Tuomari Nurmion salaperäisen tuntuinen säestysyhtye Hunajaluut tarkoittaa tietenkin Honey Bee & T-Bonesia, rumpalinaan nyt Jaska Lukkarinen. Jazzrumpalien on usein vaikea pysyä nahoissaan bluesmaailmassa, jolloin tuotos on hieman levottoman tuntuista ”puolijazzia”. Lukkarinen malttoi mielensä ja istui tanakasti ajajan paikalla. Blues- ja rhythm & blues-vetoinen ohjelmisto oli kerrassaan verraton. Herra varatuomari otti silti rennosti ja turhia hötkyilyjä välttäen.
Minulle suurin elämys tästä setistä oli bluesversio virrestä Oi, herra, jos mä matkamies maan (Mikael Nybergin virsi 631a uudessa virsikirjassa, muistaakseni, mutta oikaiskaa, jos olen tapani mukaan väärässä). Herra varatuomari sovelsi tähän skeemaan Little Red Rooster– kaavaa.
Ismo Alanko Teholla voisi oikeastaan olla ”Suurteholla” – niin tuhtia oli duon Alanko-Teho Majamäki musisointi. Teho paiskoi monipuolisista perkussioistaan mitä erikoisimpia juttuja. Lyömäsoitinkeko lavalla ei ole itsetarkoitus, kaikelle on tilansa ja käyttöarvonsa. Alanko komppasi lauluaan kitaralla jo osin myös kosketinsoittimin. Suggestiivinen ja ehkä suorastaan hypnoottinen vaikutus syntyy vähin keinoinkin. Levottomat jalat ja muut vanhat Alanko-hitit kuulostivat tuoreilta ja innostavilta.
Myös Juicen vanha taustabändi Grand Slam inspiroituu vanhoista hiteistä. En osaa sanoa, onko tämä jonkinlainen ”Juice Revival” eikä ole minun asiani arvioida sellaisen tarvetta, mutta taitavaa porukkaahan tämä poppoo on. Suurteltan täyden yleisön varaukseton suosionosoitus todisti osaltaan Suomirockin elävän tuhtina täyttä roihua, totisena ja vitaalisena. Toisaalta, aika totistahan tämä myös on; ”iloinen ja tanssiystävällinen” ote ei silloin tällöin tekisi mitenkään pahaa.


Blues Shoes väpättää

The British Blues Quintet featuring jumalainen Maggie Bell oli hurmaava blueselämys. Bell itse on jo pieni legenda bluespiireissä ja niin on hänen bändinsäkin. Hienoa tulkintaa ja hurttia huumoria, tuntui olevan resepti.
Basisti Colin Hodginson löi itsensä läpi jo 70-luvulla erottuen jo nuorena staccato-soitollaan ja tenhoavalla laulullaan. Laulajana hän on verraton käyttäen äänen jodlaus-huikkauksia (”kukkoja”) mainiona vivahteen antajana.
Mutta hyviä olivat muutkin brittibluesin edustajat, erityisesti kitaristi Miller Andersson. Vuodesta toiseen uudistuva ja rivejään uusiva Fabulous Thunderbirds on aina yhtä riemukas kokemus.
Suomalainen blues on todella voimissaan, todisti Marja Leinonen & Viranomaiset. Nimestään huolimatta nuori bändi on hyvin kaukana virkavaltaisuudesta ja jäykästä kaavamaisuudesta.
Äänekosken kaupungintalo on myös tärkeä jazznäyttämö juhlien aikana. Salin veti kirjaimellisesti täyteen Ite Ensemble, eli Johanna Iivanainen, laulu, Jussi Kannaste, saksofoni ja Teemu Viinikainen kitarat.
Reilusti kolmenkympin ikään ehtineet artistit ovat koonneet voimansa tulkiten mm. vanhoja iskelmiä ja herkempiäkin säveliä, spesifisti Viinikaisen tälle formaatille sovittamina. Kokeilunhalua on, ja tässä se yhdistyy osaamiseen ja vakavaan pyrkimykseen luoda uutta. Trion musisointi rakentuu perusasioiden hallinnalle, efektilaitteita tms. ulkoisia menetelmiä ei käytetä.
Antti Suvanto

Takaisin
Translate »