Aina loka- marraskuun taitteessa Pyhäinpäivän viikonlopun koittaessa jazzväki tietää suunnata matkansa kohti Tamperetta. Tampere Jazz Happening 2019 käynnistyi nyt 38. kerran torstaina 31.10. klo 19.00.
Pakkahuoneen Klubilla tapahtunutta avauspäivän ohjelmistorakennetta on kehitetty 2010-luvun puolivälistä lähtien yksittäisen maan jazzin esille tuomiseen hieman laajemmin. Tämän vuoden avauksessa esittelyvuorossa oli Ranska teemalla ”Spotlight on France”.
Ranskalaista jazzia soitettiin kolmen, muutaman vuoden toiminnassa olleen, orkesterin voimin, mutta ranskalaisuus on muutenkin vahvasti esillä tämän vuotisella festivaalilla myös perjantaina ja lauantaina.
Ranskassa toimiva AFIJMA (Jazzin ja nykymusiikin innovatiivisten festivaalien yhdistys) suunnitteli vuonna 2002 luodun Jazz Migration -ryhmän www.jazzmigration.com, minkä tehtävänä oli luoda AJC -verkoston kautta yhteistyössä konserttisarjoja.
Organisaation tarkoituksena on edistää nuorten lahjakkaiden muusikoiden mahdollisuuksia päästä urallaan eteenpäin sekä kotimaassa että ulkomailla kannattamalla ja tukemalla nuorten jazzyhtyeiden ammatillista kehitystä. Kaikki kolme torstain kokoonpanoa olivatkin esiintymässä tämän organisaation lähettiläinä vuoden 2019 kiertueohjelmistossa, mihin tällä kertaa oli kiinnitetty myös torstain konsertit Tampere Jazz Happeningissä.
Aidosti ranskalaisittain haitarin johdattelemana
Torstai-illan aloitti vuonna 2014 perustettu viiden soittajan kokoonpano Melusine, mikä oli ainakin itselleni aivan uusi tuttavuus. Yhtyeestä hohkasi heti ensi kuulemalta mielikuva ranskalaisuudesta, katusoiton energinen lataus ja hauska marssimusiikille tyypillinen pitkin katuja iloisesti mellastellen etenevä perusponteva ilmaisutapa.
Kun ryhmä pääsi lavalle, niin euphoniumia soittanut Anthony Caillet toivotti paikalle tulleen yleisön tervetulleeksi ja sanoi, että soitamme heti alkuun viimeisen kappaleen.
Tokaisu oli sinällään pieni pila alkuun, mutta siinä oli kuitenkin totuuden jyvä, sillä yhtyeellä oli tarkoitus soittaa vain yksi kappale ilman mitään välipuheita.
Kyseessä oli yhtyeen haitaristin Christophe Girardin uusin teos Chroniques, mikä sisälsi käytännössä viisi Chapitre osaa ja niihin liittyen prologin ja epilogin. Kaiken tämän yhtye soitti yhtenä kokonaisuutena noin tunnin pituisena settinä.
Pariisin konservatorion kasvatti Christophe Girard määrittelee omilla sävellyksillään Melusine-kvintetin musiikillisen rakenteen.
Niitä kuultuaan voi soitosta löytää kamarijazzin perusäänellistä klassisuutta, kuten myös hupaisan iloista rupattelevaa tarinankerrontaa ja hauskaa marssimaista rytkettä, minkä äänellisen tehosteen puhalsi Anthony Caillet euphoniumillaan (baritonitorvi).
Sisällössä korostui saumattomasti improvisoidun soiton liitto sävellettyyn perinteisen klassisen jazzin ja nykyjazzin muotorakenteiden pohjalta syntyneeseen kaavioon.
Lähes tasan vuosi sitten julkaistu Melusine kvintetin viimeisin albumi Chroniques on, yhtyeen omien ajatusten ja kuvailujen mukaan, eräänlainen asiakirjojen kokonaispaketti.
Kappaleet on tarkoitettu kuulijoiden mietittäväksi, miten omat sisäiset, jatkuvasti muutosten kourissa painivat salaiset kirjallisten aineistojen mieltymykset vaikuttavat omaan olemukseen. Illan setti muodostui tämän levyn sisällöstä.
Prologue https://youtu.be/BOJ0zveqnXU, oli lyhyehkö alkusoitto, minkä aloitti rumpali Stan Delannoy rivakalla rumpujen tärisyttämisellä, johon muut tarttuivat kuin perässä juoksevat sopulilauma. Sitä seurannut balladimainen Chapitre 1 https://youtu.be/7jSYq80liYs, lähti liikkeelle minimalistiseen tyyliin William Rollin kitaran yksiäänisellä tasaisen yksinkertaisella koko kappaleen ajan samanlaisena toistuvalla soinnutuksella.
Siihen tarttui ensimmäiseksi Simon Tailleu lyöden ensin huopapäisellä kepillä kontrabasson kieliä kevyesti ja sitten työstäen jousella raastavasti. Anthony Caillet töräytti hiljalleen euphoniumista vastauksensa ja kappale alkoi vyöryä iskevästi eteenpäin.
Siitä matka jatkui kiinteästi osalla Chapitre 2 https://youtu.be/R6jqmveVoJ8, käynnistyen Caillet’n puhaltaessa alkutöräytykset euphoniumistaan reippaan tanakasti. Girard jatkoi haitarillaan räväkästi hyppelehtivään tyyliin. Tuota pikaa tahti muuttui.
Ryhmä alkoi hakea uutta lähestymistapaa kontrabasson ja rumpujen tehokkaan vuorovaikutuksen taustaksi soinnukkaan melodisella viihdyttävällä ilmeellä. Pian oltiin taas menossa nautittavan jyskyttävästi.
Siitä päästiinkin sitten taas saumattomasti hieman välillä hiljentyen seuraavaan osioon. Chapitre 3 https://youtu.be/YYEZEDlIwBg käynnistyi valtavalla ryminällä William Rollin kitaran sähköisen raskaan rockin hyökkäyksellä. Raikkaan rohkealla progekuviovyörytyksellä hän painoi päälle kuin myötämäessä rouheasti kaasutteleva panssarivaunu koko kappaleen läpi, euphoniumin röyhistellessä taustalla tulisesti. Rankan rumpujen rytkeen rymistellessä ankarasti Girard juonitteli siihen sekaan sopivaa välisoittoa estottomasti haitarillaan.
Rauhallisen mietiskelevästi lähes akustiselta kuulostanut kitaran melodinen ajatuksia herättelevä soinnukas väreily antoi hillitylle balladille lähtökäskyn Chapitre 4 https://youtu.be/ehpmxQ4380o.
Sen aikana euphonium oli taas tuhdisti luotsaamassa menoa kauniin melodisesti ja basson rauhoittava matala soinnutus tasoitti kappaleen kulkua rauhoittaen tunnelmaa viilentävästi.
Kappale Chapitre 5 https://youtu.be/LPEi25DqGIo, jatkoi alussa hitaasti jokaisen soittimen pyrkiessä avaamaan hengitystiet pikkuhiljaa. Kilkatukset ja kellojen kilistelyt kuuluivat hissukseen taustalta rumpalin työstäessä lehmänkellorivistöään rumpujen kalvolla. Siihen tuli mukaan hitaasti hiljainen haitarin soinnikas ääni.
Vauhti ja voima lisääntyivät hienosti kumulatiivisesti nousten, kunnes soittimista löytyi oma solistinen paikka. Vauhdin kiihtyessä vuoropuhelut alkoivat vaihtua maukkaasti ja soitto jatkui mutkattoman yhtäaikaisesti, kunnes loppua kohden voima lisääntyi ja irrottiin rehevän riemukkaaseen vapaaseen liitelyyn.
Epilogue https://youtu.be/Lscf54Q21cU, kauniisti ja pitkään soitettu loppu kietoutui alkuun Christophe Girardin rauhaisan hitaan haitarin venytyksen ympärille, mistä muut lähtivät ääntä nostaen mukaan. Kappale oli hieno osoitus taidokkaasta yhteistyöstä ja soittajien keskeisestä vuorovaikutuksesta.
Haitarin ja euphoniumin värikäs ja yllättävän monipuolinen ääniskaala loihti kokoonpanon omaperäisen esitystyylin pohjan. Siihen oli mukava rakentaa sopivasti rytmittäjien askelmerkkejä. Melusinen musiikki kulki muuttuvien tunnelmien läpi monitahoisesti. Häiriöttömän pitkään nousuaan tehden hauras balladimaisuus väritti paria osiota koskettavasti, mutta kokonaisuudessaan niissä ei ollut sellaista tuskaista sentimentaalisuutta, vaan helposti väliin saatiin yllättäen ladattua pieniä kohdistettuja yksityiskohtia, mitkä monipuolistivat sanomaa.
Melusine muodosti esityksellään yhtenäisen musiikillisen tarinan, missä monet tyylilajit, vapaa improvisaatio, klassinen jazzperintö ja progemainen rock taistelivat toisiaan vastaan, mutta löysivät kaikesta huolimatta oman paikkansa joustavasti seikkailun kokonaispakettiin nivottuna.
Runouden kautta taidemaiseen punkkiin
Toisena kokoonpanona Klubin lavalla nähtiin koostumukseltaan erikoinen trio Three Days of Forest, missä laulaja Angela Flahaultin rinnalla soitti alttoviulisti Séverine Morfin ja rumpali Florian Satche. Tämä vasta noin vuoden yhdessä toiminut kokoonpano esiintyi viime kesän Raahen Rantajazzeilla ja Suvilahti Jazzilla Merikerholla. Nyt kolmikko oli saatu yllättäen toistamiseen Suomeen esiintymään.
Kyseessä on siis instrumentaatioltaan harvinaislaatuinen yhdistelmä, mutta ei siinä kaikki, yhtyeen omaperäiseen musiikkiin liittyy oleellisena osana Gwendolyn Brooks’n ja Rita Dove’n kaltaisten runoilijoiden kantaaottavia tekstejä.
Vuonna 1950 runouden Pulitzer palkinnon ensimmäisenä afrikkalais-amerikkalaistaustaisena runoilijana saanut Gwendolyn Elizabeth Brooks (1917 – 2000) otti määrätietoisesti kantaa teoksissaan tavallisten ihmisten arkiseen taisteluun yhteiskunnassa. Vastaava palkinto jaettiin vuonna 1987 toisena afrikkalais-amerikkalaisena runoilijana Rita Frances Dove’lle (s. 1952).
Séverine Morfin on kertonut, että Rita Doven tuotanto on ollut heille merkittävä. ”Yhtyeen nimi Three Days of Forest on lainattu Rita Doven runon otsikosta Three Days of Forest, a River, Free (1996).
Vaikka valitsemamme runot olisivatkin arvoituksellisia ja fantasianomaisia, niissä on kaikesta huolimatta löydettävissä protestihenki, mikä korostuu musiikissamme anarkistisuutena.”
Yhtye sovitti afroamerikkalaista runoutta omanlaiseksi musiikiksi, missä kokeellisen tavallaan vastavirrasta nousevan lauletun osuuden lisäksi soitosta sukeutui selkeästi havaittavissa ollut punkhenkisyys. Voima ammennettiin varmasti runojen sanallisen kerronnan kantaaottavasta sisällöstä, mikä korostui aika ajoin voimallisen raadollisena esittämistyylinä. Tosin esitetyistä kappaleista oli mukana seesteisen rauhallisia jaksoja yhtä lailla, joten rockvaikutelmat eivät välttämättä olleet kokonaisuudessa yksinomaan esillä.
Monille paikalla olleille kuuntelijoille Three Days of Forestin ”taidepopmusiikki” oli varmasti yllätyksellistä erilaisuudellaan. Rohkean kokeellinen laulusanoma yhdistettynä viulun ja rumpujen keskinäisesti virittämään hongikon keskeltä kajahtavaan äänimaailmaan oli ennakkoon arvaamatonta.
Angela Flahaultin laulu loi epätavallisen soitinyhdistelmän kera yhdessä herkullisen erilaisen kekseliään musiikkielämyksen. Laulut olivat hypähtelevän pomppuisia ja kirjavia. Hänen äänen käyttönsä syntyi kirkumisen ja erilaisten kurkkuäänien yhteisvaikutuksena. Kähinät, välillä kuuluneet selkeät laulun sanat liittyivät kapinaan, nuoruuteen, kuolemaan ja niihin yhdistetyt hyppelehtimiset loivat runojen kautta syntyneen näytelmällisen ääniseikkailun, missä liikuttiin musiikin kokeilevilla rajapinnoilla.
Angela puhalsi välillä myös jonkinlaiseen letkurakenteiseen äänilaitteeseen, mistä syntyi viheltävä ääni. Itselleni ei selvinnyt mikä se oikeastaan oli, varsinkaan kun sitä ei voinut sitä nähdä kunnolla salintäyteisen yleisön seisoessa lavan edustalla. Nuorekas yleisö tuntui löytäneen tämän kaltaisen musiikin omakseen ja suosionosoitukset olivat sen mukaiset.
Virtaviivaisesti kohisten nousevaa jazzia
Ranskalaisen pianisti Enzo Carnielin ja kitaristi Marc-Antonio Perrion vuonna 2012 perustama teemaillan viimeisenä esiintynyt House of Echo -kvartetti vieraili nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Yhtye syntyi oikeastaan kaksikon halusta luoda vapauttavan ilmavaa ja improvisoidusti tehtyä musiikkia, mikä yhdistelisi ja sovittaisi yleisön todelliseen kuunteluun ja esityksen aikaiseen hetkeen.
Hieman päälle kolmekymppinen Enzo Carniel aloitti klassisen pianon opiskelulla, mutta löysi jazzin jo nuoruudessa. Opiskeltuaan viisi vuotta lääketiedettä hän omistautui kokonaan musiikille ja ainakin tämän hetken näyttöjen perusteella se on osoittautunut ilmeisen oikeaksi ratkaisuksi.
Hänestä on kehkeytynyt tiukan täsmällinen ja jännittävän omaperäinen nuori pianisti, jolla tuntuisi olevan paljon annettavaa jazzrintamalla. Vuonna 2014 hän julkaisi ensimmäisen soolopianon levynsä nimeltä Erosions. Liityttyään sittemmin Pariisissa improvisoidun jazzin konservatorion musiikkitunneille hän voitti kesäkuussa 2015 CNSMDP (Pariisin konservatorio)-palkinnon ja ”tuloksellisen improvisaation osaamispalkinnon”.
Huomionarvoista House of Echon esityksessä oli kiireettömyys. Tietty uneliaisuus ja hiljaisen mystinen tapa lähestyä etukäteen suunniteltua edessä siintävää päämäärää kohti, tuntui olevan Enzo Carnielille tyypillistä alkuun, mutta soiton olemus kehittyi herkullisesti kuin kohisten kappaleiden edetessä. Matkan aikana äänenväri sai hienovaraisia käänteitä ja muuttui kaiken aikaa käsittämättömän etsimisen kautta melodisessa kehyksessä.
Tarttuvan sävelkuvan abstraktisista näköaloista ja äänistä syntyi hiljalleen kuin varkain pärskähtelevä vuolas virta. Näistä aineksista yhtye pystyi muokkaamaan kaiken soitetun aineiston samaan yhteiseen uraputkeen, yhdeksi häikäisevän kiehtovaksi musiikilliseksi kasaumaksi. Kauttaaltaan täriseviä rakenteita piiritti kuulon kautta syntyvät voimakkaat unelmien mielimaisemat.
Yhtye on julkaissut pari vuotta sitten Echoïdes -nimisen albumin (Jazz & People, 2017), mikä on ainakin toistaiseksi yhtyeen ainoa tähän mennessä julkaistu levytys. Toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen, sillä sen verran vahvaa yhtyeen kiehtovan elämyksellinen musiikkitulkinta oli kokonaisuudessaan Pakkahuoneen lavalla.
Enzo yritti kuuluttaa esittämiensä kappaleiden nimiä, mutta valitettavasti en saanut kuulutuksista niin hyvin selvää yleisen ympärillä vallinneen hälinän vuoksi juuri lainkaan. Siksi täyttä varmuutta ei ole soitetuista kappaleista. Käsitykseni mukaan esitys tukeutui joka tapauksessa lähes kokonaisuudessaan kuitenkin tämän levyn aineistoon. Echoïdes sisältää 12 kappaletta, joista 11 Enzo Carnielin sävellyksiä ja vain yksi, Julien Pontviannen Bells, Birds, Water, on ulkopuolinen.
Pitkän setin aikana kappaleista ehdittiin laskujeni mukaan soittaa kaikkiaan kuusi. Ensimmäisenä kuultiin, jos oikein tunnistin, DreamHouse, mitä ei ole julkaistu tällä levyllä, mutta kelpasi oikein hyvin. Siinä saatiin heti näyttö siitä miten monipuolisesti musiikkia voidaan käsitellä, kun kaikki keinot otetaan käyttöön ja pakassa on soittajia, jotka ovat vihkiytyneet vapaaseen ilmaisuun.
Se alkoi pianon johdattelemana kohisevana elektronisena kuohuntana, hitaasti ja nopeasti vaihtumina askelmina, ikään kuin aina olisi ollut kynnys välissä mikä piti onnistuneesti ylittää, jotta matka jatkuisi. Kitaraa soittanut Marc-Antoine Perrio, kontrabasisti Ariel Tessier ja rumpali Simon Tailleu yhtyivät varovaisin äänikommentointien kautta mukaan.
Ääni alkoi nousta solisevana hyökynä saaden aikaan tuhdin tuuletuksenomaisen pyörivän liikkeen aikaiseksi. Siitä kehittyi lopuksi melkoinen myllerrys ja äänien aaltoilu vapaassa tilassa nostatti huikean ilmapiirin ympärilleen. Sieltä laskeuduttiin hissukseen takaisin lähtötilanteeseen.
Seuraavaksi mentiin pianon johdattelemana suorastaan raivoavasti heti alusta alkaen. Perrio syöksytti kitaraansa kaksi käsin tiukasti näpräillen otelaudalla, kunnes väliin tuli hieman kevyempi vaihe, missä Tessier sooloili bassollaan. Seuraavaksi saatiin kuulla hitaasti kosken kohinan keskellä balladinomaisesti etenevää taiteellisen abstraktista kerrontaa, mistä jatkui pianon pitkä tulkinnallinen jakso. Siitä soitto taittui kuin leikaten nopeaan kiihdytysjaksoon, mitä kesti kappaleen loppuun asti.
Seuraavassa vaiheessa pudoteltiin kuin kovan paineen alla nousevan kuohun saattelemana kovaa rumpujen ja kitaran välisenä raivoavana yhteiskeskusteluna. Lopetuskappaleen oletan olleen Sphere, mikä oli Perrion näytöstä hitaasti ja tunteikkaasti, mutta hyvin särmäisen kauniisti kitaralla soitettuna. Taustalla kuului pianon rytmikäs tahditus ja rumpujen perkussiomaiset lyönnit kapuloiden takoessa kippoja ja metallikuppeja muiden irtoesineiden räjähtävien äänien saattelemana, loppua kohden Carnielin piano alkoi suoltaa omaa kuviointiaan.
Klubin tila alkoi täyttyä ensimmäisen esityksen alkaessa, mutta toisen esityksen aikana oli jo tungosta ja liikkuminen oli vaikeata ja melkoinen hälinä ja puheensorina rajoitti kuulemista. Ilmeisesti nuoren yleisön suosikki oli Three Days of Forest populäärimmällä viihteellä.
House of Echo -kvintetin soiton loppupuolella tilaa näytti syntyvän lavan edustalle. Paikalle näytti jääneen se ryhmä yleisöä, joka oli aidosti tullut todella kuuntelemaan.
Ilmapiiri muuttui huomattavasti ja itsekin siirryin viimeisen kappaleen aikana eteen, missä yleisö kuunteli hiljaa mitä lavalla tapahtui. Se kannatti.
Yleisön raivoisien suosionosoituksien saattelemana soittajat eivät halunneetkaan poistua heti, vaan päättivät jatkaa.
He näyttivät olevan todella otettuja ja laittoivat kaiken osaamisensa alttarille. Yllättävän pitkä loppuhuipennus oli hienoa kuunneltavaa, se jätti aika sanattomaksi, todennäköisesti muutkin kuin itseni.
Carnielin preparoidun pianon käsittelyyn mukanaan tuomat erikoiset elektroniset ja akustiset lisälaitteet sekä Perrion kitaran käsittelyssä käyttämä äänen manipulointilaitteisto mahdollistivat monitahoiset muutokset ja loivat erittäin laajan monipuolisen äänen värinän tuottamisen.
Näitä oikuttelevia variointeja yhdessä tavallisten soittimien kanssa käytettynä syntyi äänivyöry, minkä sisässä saattoi aistia jopa levollisen tyyneyden ja uudenlaisen sisäisen voimavaran nousun ja auvoisen rauhoittavan energialatauksen syntymisen. Minimalistisen mietiskelevän soiton oheen luotu hyvä paketti, energinen lataus ja rytmin muutokset erikoislisukkeiden ympäröivässä tilassa synnyttää ambienttia hyvänolonmusiikkia.
Kun paneutuu oikein kunnolla tämän yhtyeen musiikin sisältöön, niin ainakin itse löysin sieltä todella vaihtelevaa ainesta, mistä ei voinut olla tykkäämättä.
Tampere Jazz Happening torstai 31.10.2019
19.00 Klubi ”Spotlight on France”
Melusine (Anthony Caillet – euphonium, Stan Delannoy – rummut, lyömäsoittimet, Christophe Girard – accordion, sävellykset, William Rollin – sähkökitara, Simon Tailleu – kontrabasso)
Three Days of Forest (Angela Flahault – laulu, Séverine Morfin – alttoviulu, Florian Satche – rummut)
House of Echo (Enzo Carniel – piano/preparoitu piano, Marc Antoine Perrio – kitara, Ariel Tessier – rummut, Simon Tailleu – kontrabasso)