Kaj Lipponen, Harri Tuominen & Waldemar Wallenius: Juice puhuu – Kootut muistelmat

Kuvat:

22.03.2020 11:38


Kaj Lipponen, Harri Tuominen & Waldemar Wallenius: Juice puhuu – Kootut muistelmat

Juhani ”Juice” Leskinen (1950 Juankoski – 2006 Tampereon varttuneemman väen keskuudessa saanut monenlaista kunniaa, aina Suomi-popin kulmakivestä lähtien. Tuore kirja, Juice puhuu, selvittelee lauluntekijän, kirjailijan ja sanoittajan aatoksia 90-luvulla, jolloin myrskyisimmät suosion ajat olivat jo takanapäin ja artisti alkoi keskittyä enempi kotielämään ja kirjoittamiseen. Artisti taustoittaa suosikkisäveliensä syntyä; kirjan ensimmäinen osa kattaa artistin elämää ja musiikkia vuoteen 1980. Henkilötarinan kautta avautuu kiinnostavia näköaloja rytmimusiikkiin yleensä; opiskelijaelämästä kimmonnut kapinallisuus kehittyi ammatilliseen suuntaan ja Leskinen alkoi arvostaa hyvää muusikkoutta lukuisissa projekteissaan. Monet arvostetut jazzmuusikot ovat soittaneet Leskisen bändeissä.

1990-luvun alkuun tultaessa Leskinen oli jättänyt jälkensä suomalaiseen popiin, iskelmään ja rockiin. Nelikymppisen artistin fokus siirtyi musiikin sijaan kirjoittamiseen, perheeseen ja sairastamiseen. Tällöin toimittajat Harri Tuominen ja Waldemar Wallenius haastattelivat ravintola Tillikassa Juicea kuukausien ajan, minkä pohjalta tehtiin 40-tuntinen radio-ohjelma. Aineistoa kertyi tamperelaisen Radio 957:n ohjelmasarjaa varten. Kaj Lipponen on muokannut kirjan alkuperäisestä, leikkaamattomasta haastattelumateriaalista.

Leskisen tunnetuimpia kappaleita ovat mm. muassa Marilyn, Jyrki-boy, Syksyn sävel, Viidestoista yö ja Ei elämästä selviä hengissä. Tunnettuja siis kypsään ikään ehtineen yleisön parissa. Kun tämän päivän nuorilta kysyy mielipidettä Juicesta lauluntekijänä, vastaus on yleensä: ”Ai, siis… Niin, kuka?!”

Tämä siis mitenkään väheksymättä Leskisen suosiota – levyjä oli kuolinvuoteen mennessä myyty yli puoli miljoonaa kappaletta. Aidot anarkistit eivät pokkuroi ketään, ei edes toisiaan; vastahankaan vaan, kaikkien kanssa. Tässä mielessä Leskinen oli punk rockin edelläkävijä, vaikka slaavilaisiin iskelmiin nojautuva tuotos oli tietysti kaukana punkista.

Vanhan koulun sanoittajat – kuten Juha ”Watt” Vainio, Vexi Salmi, Sauvo Puhtila ja Kari Tuomisaari – olivat 70-luvulle tultaessa vaikeuksissa popin ja rockin suomentamisessa ja sanoittamisessa. Lopputulos saattoi, kovasta yrityksestä huolimatta, olla väkinäinen, epäuskottava ja tahattoman koominen. Bändeistä itsestään ei oikein ollut sanasepoiksi. Walleniuksen omassakin lehdessä (Soundi) todettiin tuolloin Jussi Raittisen Route 66 -suomennoksestakin, että homma ei yksinkertaisesti skulaa suomeksi.

Tarvittiin uusi aika ja uudet tekijät, ja sellaiseksi ilmaantuivat mm. Hector, Dave Lindholm ja heidän innoittamana Juice Leskinen ja Tuomari Nurmio. Sanavarasto laajeni, huumori korvasi tosikkomaisuuden ja konservatismin, ilmaisu modernisoitui ja kansalaisrohkeutta ilmeni sanoa ruma sanakin tarvittaessa niin kuin se on. Leskisen kirjallinen roolimalli oli humoristikirjailija Veikko Huovinen. Helsinkiläisyys ei tarttunut kumpaankaan.

Ajanhengen eetos

Ajanhenkeä kirja olisi voinut nostaa enemmänkin esiin, mutta toisaalta toimittajan näkemyksiä ei nosteta esiin muullakaan tavoin. Leskinen arvosti mm. Vainion tekstejä, mistä osoituksena mm. Norjalainen villapaita. 70-lukua kokeneen on ilman taustoitustakin varsin helppo päästä itsekeskeisen pälpätyksen sisään, mutta muilla lukuinto saattaa tyssätä jo ensimmäiseen lukuun (Juankoski à Tampere); pitäisi tietää, kuka oli Christian Schwindt. Tai millainen firma oli Love Records, ja mihin tarpeeseen se syntyi.

Tietenkin kirjan ideana onkin antaa Leskisen olla äänessä ja kertoa omista vaikutelmistaan. Vanha yhteistyökumppani Harri Rinne on sanonut, että Juicen tekstien ymmärtäminen vaatii hänen läheisten ja intiimien ihmissuhteiden tuntemusta. Tämäkin ulottuvuus jää lähinnä epämääräisiin viittauksiin, ehkä pieteettisyyssyistä (mitä taas artisti inhosi sydämensä pohjasta).

Kun vanhoista haastatteluista leikataan toimittajan kysymykset pois, jäljellä jää jokseenkin epäjohdonmukainen tekstikooste. Lukija on pulassa puhekielen ja tekstin katkonaisuuden takia. Esimerkiksi kolmas luku (Marilyn àJyrki boy) alkaa: ”Ei tääl sillon ku me aloitettiin tätä touhua, ollu paikkoja, missä rokkia olis voinu soittaa.” Myöhemmin selviää, että Tampereen kaupungista oli kyse. Herra Vaatimattomuus katsoo, että Coitus Int. oli kaupungin ainoa kiinnostava yhtye.

Lipposen työmäärää ei käy kadehtiminen; purkaa samasanaisesti tuntitolkulla puhekielistä jorinaa, lähinnä itsekehua. Leskinen kuvautuu kaikkien alojen asiantuntijana (engl. Jack of all trades), kun puhe ohjautuu, minne sattuu. Hittisanoitukset löytyvät aina kulloisenkin nimikkoluvun lopusta.

Yleensä biisien nimet ovat melko huono lähtökohta kirjan väliotsikoinnille, mutta nyt se toimii hieman paremmin, koska kirjan koko idea on käydä Juicen tuotantoa läpi. Toisaalta symboliikka (Juankoski àTampere) on otsikoinnissa epäsuotuisa idea.

Leskinen sanoitti paljon muillekin artisteille (Carita Holmström, Maarit jne.), mutta säästi parhaat palat itselleen. Suomalainen pop- ja rock-media on aina ollut tolkuttoman innostunut laulujen sanoituksista. Yksinkertainen selitys kuumeiseen tekstin pöllytykseen on, että useimmilta puuttuu muusikon koulutus ja työkokemus.

Ilmiö ei tietenkään ole vain suomalainen; menestyneet maailmantähdet ovat monesti turhautuneet median eksplikoidessa uutterasti jopa täyte- ja sidesanojen ”merkityksiä” ja kätkettyä symboliikkaa. Kurt Cobainnaureskeli tunnetuimman hittinsä Smells like Teen Spirit ylitulkinnoista (innoite oli vain nuorten suosima deodorantti). Leskinen itsekin kiistää suorat yhtäläisyydet omien kokemusten ja tehtyjen biisitekstien välillä (Jeesus pelastaa tai Jyrki-boy).

Mitä jää käteen?

Alkuperäinen radiosarja halusi taltioida kielevän sanasepon aatoksia, ”niin kauan kuin hän vielä on joukossamme.” Leikkaamattomiin haastattelunauhoihin Leskinen pyysi itsekin pääsyä vielä 2000-luvun alussa; CD -levyille poltetut muistelot oli tarkoitettu hänen uudelle vaimolleen, koska artisti ei itse enää jaksanut kertoa hänelle tarinaansa.

Juice Leskistä on luonnehdittu monilla termeillä – älykkö, sivistynyt, hauska sanataituri jne. –, mutta niille ei oikein tämän kirjan pohjalta löydy perustetta. Ehkä pikemminkin takakireä ja muita kuormittava jahnaaja. Artistin tempaukset, kuten julistaa tonttinsa ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi tai verrata massakäyttäytymistä keskitysleiriin, eivät 2000-luvulla enää nappaa.

Lukijalla on kieltämättä kestämistä, mutta valoisiakin hetkiä löytyy. Se, mitä on äänitallenteena vielä vaivatonta ja ehkä hauskaakin, taipuu kehnosti printtimuotoon. Kun ”vedellä lantrattu valkoviini oluttuopissa” alkaa johdattaa tarinankertojaa liikaa, eksytään jankuttamaan tyhjästä, omituisille sivupoluille, useimmiten umpikujiin. Tarinat eivät kehity kokovartalokuvaksi yhden sukupolven tuntojen tulkista. Ehkä luvattu kakkososa tuo lavennusta tarinaan.

Kirjan keskeistä antia ovat tekijän taustoitukset ja luonnehdinnat omista kappaleistaan – tai ehkä voisi jopa puhua luonteenkuvauksista? Niin henkilökohtainen suhde artistilla tuntuu olevan kolmen soinnun ralleihinsa. Ihmiselämään pitäisi sisältyä jonkinasteinen kehittyminen; Leskisen mielestä tämä heijastuu siinä, että hän teki Einarin polkupyörän jälkeen rallin Napoleonin mopedista.

* * *.

Sanojen merkityksillä ja sisällöillä leikkiminen ovat olennainen osa Leskistä. Tämä tendenssi tosin kuittautuu latenttina skitsofreniana. Tylsäkin työ, kuten kaupungin liikenteenlaskijana, voi johtaa oivallukseen; Leskisellä se oli Marilyn.

***.

Juice Leskisen kirjallinen tuotanto käsittää runoja ja jopa lastenkirjallisuutta, henkilöhistoriaa, suomennoksia ja moninaisia kolumneja eri lehdissä ja antologioissa. Yhteensä hän julkaisi kaksitoista runokokoelmaa, neljä lastenkirjaa ja neljä muuta teosta. 1994 julkaistu Äeti oli kummallinen runoteos, luonnos muistelmiksi ja piikikäs monologi omalle äidilleen. Postuumisti julkaistu Kosket sai positiivisen vastaanoton.

Juice-tietämystään voi kasvattaa myös Teppo Airaksisen Juice-filmillä (2018, nimiosassa Riku Nieminen). Siinäkään ei saada visioitua Leskistä bändiliiderinä, eikä siihen liioin yllä tämä biisimuistelo. Myös Harri Rinne ja Santtu Luoto ovat muistelleet kirjoissa Leskistä.

Kaj Lipponen, Harri Tuominen ja Waldemar Wallenius:
Juice puhuu. Kootut muistelmat Vol.1. Musiikista, elämästä ja Tampereesta
Sivumäärä 248
Into Kustannus Oy, 2020 

 

Takaisin
Translate »