Charles Mingus: Koiraakin kurjempi

Kuvat:

18.10.2018 15:23


Charles Mingus: Koiraakin kurjempi

Charles Mingusoli ja on yhä jazzin arvostetuimpia kontrabasisteja ja todellinen tiennäyttäjä säveltäjänä ja orkesterinjohtajana. Hänet mainitaan usein eräänä merkittävimmistä muusikoista koko jazzin historiassa. Vaikka oppi-isä oli haastavan soittimensa ehdotonta parhaimmistoa, häntä arvostetaan kukaties säveltäjänä ja orkesterinjohtajana vieläkin enemmän.Hän oli myös kirjallisesti lahjakas ja moninaisten vastakkaisuuksien henkilöitymä, marttyyri tahtomattaan. Mingus (1922-1979) valmisteli vuosikymmenien ajan omaelämäkertaansa Beneath The Underdog, joka nyt ilmestyy Jussi Niemen sytyttävänä suomennoksena Koiraakin kurjempi.

Muistelon suomenkielinen otsikko voitaisiin myös ilmaista sanoin ”altavastaajankin alapuolella.” Termi ilmeisesti on otettu psykoterapiasta; Gestalt-terapian perustaja Fritz Perls käytti ”underdog”- ja ”topdog”-nimikkeitä kuvatessaan ihmisten vuorovaikutussuhteita ja henkistä asennoitumista niihin.

Psykoterapiasta tavallaan on kyse kirjassakin, Sigmund Freudiin on kertautuvia viittauksia. Mingus käy keskustelua mm. terapeutin (tohtori Wallach) kanssa ja purkaa tarinaansa yksikön kolmatta persoonamuotoa käyttäen. Valittu rakenne tekee kirjasta hiukan yksipuolisen ja dialogipainotteisen, mutta sallii toisaalta arkojen ja kipeiden ongelmien prosessoimisen. Henkilökohtaisten vastoinkäymisten ja koettelemusten – ja välillä jo krooniselta näyttävän epäonnen – yksityiskohtainen työstö on lähes puistattavan tuskallista.

Jazzin nälkäisen lukijan kannalta kiinnostavimmat vaiheet alkavat, kun nuorimies jatkaa lapsena alkanutta soittoharrastusta ja suuntaa sen vakavissaan jazzilmaisuun. Kirjoittajan keinot luoda sidosteisuutta tekstiinsä (koheesio) kuitenkin luonnollisesti rajautuvat tarkastelunäkökulmasta johtuen. Muusikkokontaktitkin ilmentyvät lähinnä lempinimien ja slanginimitysten kautta.

Huumoriakin löytyy, myös ankeuden keskellä. Charlesin siirtyminen sellosta kontrabassoon sai kyllä tuekseen opetustakin, mutta alku meni korvakuulolta opetteluun.

-Ei muuta kuin radio päälle ja alat vaan soitella biisien mukana, Joe Comfort ohjeisti.

Ohje tosin alkoi toimia vasta, kun hänelle kerrottiin, että bassoviulun viritys on viululle käänteinen. Kirjasta selviää myös, miten Mingusin jykevä ja järeä bassosoundi kehittyi. Comfort lupasi pitää soittotunteja, vaikka kadulla – bassoa ei tarvitsisi edes ottaa pussista.

-Ei, man, sä soitat sitä suojus päällä. Sillä tavalla sä opit paremmin. Sehän on ihan lasten leikkiä, jos sä otat sen pussista pois.

Saattaisi olla kelpo metodi tänäänkin. Klubielämää (kuten Fast Buck) kuvataan värikkäästi, samoin sairaalaoloja (monelle artistille tutuksi käynyt Bellevue-sairaala New Yorkissa saa Mingusin musertavan tuomion).

Vaikka maestron sävellykset ovat alalla tunnettuja, jälkipolvet eivät ole esittäneet niitä kovin usein, toisin kuin monia muita jazzklassikkoja. Tämä johtunee Mingusin musiikin haastavuudesta. Se on suurelta osin hard-bop tyyliä, joka sai vaikutteita bluesista, gospelista, Third Stream Jazzista ja miksei freestäkin. Enimmäkseen se siltikin on vailla kategorioita, etsien lakkaamatta uusia ilmaisumuotoja.

Temperamenttia ja alakuloa

Mingus muistetaan musiikkinsa lisäksi myös temperamenttisesta luonteestaan ja suorasukaisuudestaan. Periksiantamaton suhtautumistapa musiikkia kohtaan johti usein hankaluuksiin esiintymistilanteissakin. Jazzia hän piti USA:n mustien kansanmusiikkina, jota valkoihoisilla ei oikeastaan olisi edes lupa soittaa. Hänen kerrotaan mm. kerran lohkaisseen muusikkopiireissä, jonkun hehkuttaessa jostain uudesta jazzbändistä:

-Ottakaa se j-kirjain pois, niin osuu oikeaan! Vitsin loukkaava luonne paljastuu, kun muistaa sanan ”jazz” englanninkielinen äänneasu [zääs].

Mingus toisaalta ihaili klassista eurooppalaista musiikkia, kuten Béla Bartókia, ja olisi toivonut, että esimerkiksi 1943 perustettu Juilliard String Quartet olisi esittänyt hänen musiikkiaan. Musiikinlajista riippumatta tärkeintä on avata sielunsa sille ja päästää se sisään.

Äkkipikainen maestro saattoi keikalla kävellä stagelta pois, tyytymättömänä muusikkojen kontribuutioon. Joskus hänen kerrotaan pahoitelleen yleisölle muusikoiden ala-arvoisuutta ja pyytäneen, ettei häntä sekoiteta heihin.

Maestro pyrki löytämään oman paikkansa ja tekemään ehdoitta musiikkiaan, musiikkibisneksen armottomia realiteettejakin uhmaten. Tämä oli raskasta, ja vielä vaikeampaa oli sopeutua ympäröivän yhteiskunnan jatkuvaan väkivaltaan ja rotuerotteluun.

Nykykielessä voisi ehkä arvioida Mingusin kärsineen aikuisiällä masennuksesta tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mikä vaikeiden kasvuvuosien jälkeen ei olisi mikään ihme, mutta jätettäköön amatööripsykiatria sikseen. Joka tapauksessa intensiiviset työskentelyjaksot tuottivat upeaa musiikkia.

Aikuisvuosinaan Mingus osallistui ajoin hyvinkin aktiivisesti, ja ilmeisen kärkevästi, Yhdysvaltojen silloiseen rotukysymyskeskusteluun. Lapsuuden järjestelmällisen ja raa’an ihmisarvon riiston pohjalta tuo kaikki asettuu ymmärrettäviin mittoihin.

Suoraa puhetta

Kirja oli eräänlainen merkkitapaus ilmestyessään, mikä ilmeisesti johtuu eniten kirjan suorasukaisesta slangista ja koreilemattomasta kerronnasta, mukaan lukien toistuvat seksuaaliset tendenssit. Tänäänkin tekopyhyyteen taipuvainen USA:n valkoihoinen enemmistö koki ilmeisen pöyristyttävänä tämän kerronnan, saati että siinä kuvataan lapsuusiän seksuaalisia pyyteitä. Väkivallan kuvaukset ovat pöyristyttäviä: poika joutuu taittamaan pitkät matkat kouluun ja soittotunneille henkensä kaupalla.

Kirja on eräänlainen kehyskertomus artistin elämästä, olematta silti täysiverinen elämänkerta. Jazzkirjallisuuden klassikon asemasta puhuminen on ehkä liioittelua, tärkeä puheenvuoro silti. Mingus kuvaa raastavasti lahjakkaan mustan pojan etsikkoaikaa, ja myöhemmin kompromisseja kaihtavan taiteilijan asemaa 1940-60 -luvun USA:ssa.

Teos haastaa lukijan kokemaan mielessään, minkä Charles Mingus koki pyrkiessään löytämään paikkansa väkivallan ja rakkaudettomuuden keskellä. Pinnan alla väreilee sarkastista huumoria ja rivien välissä ilmentyy herkkä taiteilija, jonka syvin toive oli saada hyväksyntää ja kyetä antamaan luova panoksensa.

***

Jussi Niemi (68) muistetaan mm. erinomaisesta Johnny Winter –elämänkerran suomennoksesta (Mary Lou Sullivan: Johnny Winter – Raisin’ Cain). Hän on koulutukseltaan näyttelijä ja kokee tunnetasolla syvällisesti varsinkin mustan musiikin tunteet ja muusikoiden elämän. Mingus -suomennos on osoitus Jussin taidosta taikoa kielenkäyttöön aidon tuntuinen ja kiihkeän slangin sävyttämä tunnelma.

Subjektiiviset muistelmat tietenkin avaavat henkilökohtaista maisemaa, mutta jättävät ammatillisen ja taiteenalan laajemmat intressit vähemmälle huomiolle. Rock-toimittajista poiketen Jussilla olisi ollut resurssia artistin profilointiin, ja hän olisi voinut helposti tuottaa parin sivun mittaisen juonnon, kuka Mingus oikein oli ja mikä hänestä tekin poikkeuksellisen.

Diskografia ja miksei nimihakemistokin olisi kytkenyt lukijaa Mingusin lukuisiin projekteihin. Näin muodostuisi laajempaa näkökulmaa omakohtaisen näkökulman tueksi myös jazzia huonommin tunteville lukijoille. Aikalaisnäkökulmaa tarjoavat mm. Ross Russellin Charlie Parker-elämänkerta Bird elää !tai Heikki Keskisen Ornette Coleman -tarina.

 

Charles Mingus:Koiraakin kurjempi (Aviador 2018, s. 311)

Takaisin
Translate »