Mape Ollila: Erja Lyytinen – Blueskuningatar

Kuvat:

16.02.2020 18:22


Blueskitaristina nimensä luonut Erja Lyytinen on oloissamme poikkeuksellisen kansainvälinen artisti. 2000-luvun menestyneimmän suomalaisen bluesrockartistin elämäntarina kertoo tahdonvoimaisen, kyvykkään ja työteliään ihmisen osasta kivikovassa show-maailmassa. Marko ”Mape” Ollilan toimittama kirja Erja Lyytinen – Blueskuningatar luotaa artistin ajanjaksoja aina nuoruuden opiskelu- ja amatöörivaiheista kohti ammattimaisuutta ja kansainvälistä tähteyttä. Teini-iässä se käynnistyi, omien vanhempien tanssiorkesterissa ja pitkä tie vei yleisön pariin ja myöhemmin koko kansan tietoisuuteen, viihde-elämän pariin. Erja Lyytinen valittiin ”Vuoden parhaaksi blueskitaristiksi” European Blues Awards-äänestyksessä 2017.

Kuopiossa syntynyt ja kasvanut Erja Lyytinen (43) kirjoitti ylioppilaaksi musiikkilukiosta 1995. Hän opiskeli 1995–1997 konservatoriossa musiikinohjaajan linjalla ja 1998–2003 Sibelius-Akatemian musiikkikasvatusosastolla, josta hän valmistui musiikin maisteriksi 2010. Sibiksessä hän oli ensimmäinen sähkökitaraa pääaineenaan opiskellut naispuolinen opiskelija.

Musiikin jatko- ja täydennysopintoja on kertynyt Ruotsissa, Tanskassa ja Yhdysvalloissa. Lyytinen oli italialaisen kitaristin Davide Florenon kanssa 1999–2016 avoliitossa, josta heillä on 2013 syntyneet kaksospojat.

Lyytinen on avannut esityksiä mm.Robert Plantille,  Focus-yhtyeelle  ja Tom Jonesille. Lisäksi hän on esiintynyt mm. Joe Bonamassan, Sonny Landrethin, Jennifer Battenin ja Carlos Santanan  kanssa. Vaikuttava nimilista kertoo samalla artistin siirtymisestä perinteisen bluesgenren ulkopuolelle, bluesrockin domainiin ja tendenssi on jatkunut jo varsin pitkään.

Live-esiintymisessä on jo pitkään ollut showelementtejä, jotka etäännyttävät bluesista. Tämä tendenssi on tosin kasvattanut fanipiiriä, mutta viihdetaiteilijaksi heittäytyminen ei ole käynyt aivan vaivattomasti.

Erikoisia painotuksia

Taisin itse olla ensimmäisiä kirjoittajia, jotka käyttivät Erja Lyytisestä nimikettä ”blueskuningatar” 20 vuotta sitten. Nyt kenen tahansa on helppo patsastella jo lunastetun kansainvälisen kuuluisuuden loisteessa ja suitsuttaa ylistäviä nimikkeitä. Toinen asia on nähdä noviisissa kykyjä ja mahdollisuuksia.

Nimensä ”vakiinnuttaneelta” (showbisnes tosin ei tunne sellaisia) tähdeltä pitäisi aina kysyä: entä mitä seuraavaksi? Mihin ollaan menossa? Mitkä ovat tulevaisuuden visiot? Sellaiseen kysymyksenasetteluun olisi voinut muisteloiden ohella kirjassakin antautua syvällisemmin.

Monivaiheinen ja useita käänteitäkin sisältänyt ammattilaisura käydään läpi artistin itsensä kertomana. Tutkimista ja faktojen, muistojen tai mielipiteiden tarkistusta kirjoittaja olisi saanut tehdä huolellisemmin. Taitoahan sellainen vaatisi, mutta jalkautuminen ja viitseliäisyys ovat vielä tärkeämpiä. Stilisointiin kyllä löytyy aina apua.

Hiukan tylsää muistutella aina muistelmakirjojen pinnallisuuksista, mutta kun kuvio toistuu jokaisen Suomessa tehdyn muistelon osalta. Ihailua ja fanisuhdetta oleellisempaa olisi tutkia sitä paloa ja vimmaa, mitä Erja Lyytinen piiskaa soittimeensa. Esimerkiksi Mary Lou Sullivan seurasi kitarasankari Johnny Winterinkannoilla vuosia, raskailla kiertueilla ja elämässä yleensä, ennen kuin julkaisi bion Raisin’ Kain.

Kirjan keskeinen pointti – jos sellaisesta voi puhua – näyttää pyörivän feministisessä teemassa ”nainen tuli ja valloitti miesten dominoiman alan.” Kitaristi ei tiettävästi ole vielä johtanut naisten bluesbändejä. Bändit ovat pääosin muodostuneet miehistä, mutta bänditunnustuksiin ei nyt oikein ole riittänyt enää motiivia, aihetta olisi kyllä ollut enempäänkin.

”Tilinteko oman paikkansa löytämisestä” showbisneksessä, ei siis yksistään bluesmaailmassa, ilmentyy enimmäkseen hajanaisin kommentein ihmisten ennakkoluuloista ja asenteista. Missä määrin se heijastelee tämän päivän todellisuutta, jää avoimeksi.

Bluesin maskuliinisuuden korostus on jotensakin kaukaa haettua; miksei maailmassa saisi olla maskuliinista, miehekästä musiikkia? Onhan alalla kuitenkin ollut alusta asti väkeviä naislaulajia: Billie Holiday, Bessie Smith, Ma Rainey, Ida Cox, Memphis Minnie ja Victoria Spivey. Nykyisiä voimahahmoja ovat mm. Anna Popović, Beth Hart, Danielle Nicole, Larkin Poe ja Shemekia Copeland.

Just to name a few. Erja Lyytisen kunniaksi on mainittava, ettei hän laulusolistina ole karjunut ääntään pilalle, kuten teki mm. Janis Joplin, jouduttaen äänen, ja koko elämän, pilalle menoa vielä runsaalla alkoholin ja tupakan käytöllä. Laulutekniikasta olisi kirjassa voinut puhua enemmänkin.

Näkökulmaa ei siis voi pitää kovin omaperäisenä, eikä yleistävät arviot edes pidä kaikilta osin paikkaansa. Kirja pyörii toimittajan ja haastateltavan välisessä keskustelussa, ilman omakohtaista keikkaseurantaa tai taustaselvitystä.

Näkemys varhaisuralla kohdattujen ”tytöttelijöiden” kohtaamisesta ei liioin ole järin omaperäistä. Yhtä lailla joku miespuolinen kampaaja, meikkaaja tai sairaanhoitaja voi kertoa omalta alaltaan ”pojittelijoista.”

Puhdasverisenä bluesartistina Erja Lyytistä ei oikein voi enää pitää. Hänen ratkaisunsa lähteä bluesrockiin ja vielä showbisnekseen ja suoranaiseen hömppäkulttuuriin (kuten osallistuminen Tanssi tähtien kanssa­ -näköiskilpailuun) jäävät jotensakin pintapuolisiksi.

Suomalaistähtien profiloinnissa ja stailauksessa häiritsee ehkä eniten sen jälkijättöisyys. Saara Aalto imitoi Lady Gagaa 20 vuoden takaa, ja Erja Lyytinen diskolaulaja Donna Summerin ilotyttölookia 70-luvulta. Ei kovin omaperäistä, eikä sitä paitsi ole oikein luontevasti istunut artistin persoonaan ja käytökseen.

Epäselvää tekstitystä.  

Kirjoittaja Marko Ollila on espoolainen pitkän linjan musiikkiskribentti, joka on saanut hieman julkisuuttakin, lähinnä oikeusviranomaisen ansiosta. Syytösten takana oli Nightwish -kirjan entisen solistin, Tarja Turusen,aviomies Marcelo Cabuli, jonka mukaan kirjoittaja Ollila ja kustantaja Like olivat syyllistyneet törkeään kunnianloukkaukseen.

Nightwish-kirja sisälsi myös anekdootteja, mutta onneksi niiltä nyt enimmäkseen vältytään. Muusikkojen vitsit eivät naurata ketään muita kuin korkeintaan heidän liehittelijöitään, joilla on epätoivoinen vimma assimiloitua muusikkomaailmaan.

Blueskuningatar -kirjan otsikointi sisältää suomea ja englantia sekä niiden miksausta. Tämä sekakoosteisuus jo sinänsä häiritsee lukunautintoa, mutta ennen muuta biisien nimet tai tekstifragmentit jäävät suurelta osin avautumatta lukijalle. Osa ei avaudu hakemallakaan.

Tekstin kryptinen salamyhkäisyys ja jatkuva assimilaatiotendenssi vain ärsyttävät, ainakin kokenutta lukijaa. Tarpeetonta dramatiikkaa haetaan ”vetävin” väliotsikoin. Erityisesti otsikoinnin suhteen olisi voinut noudattaa suurempaa kriittisyyttä. Myös Esa Kuloniemen Million Dollar Baby on erikoinen otsikko niin artistin itsensä kuin kirjoituksen sisällönkin suhteen, vaikka hänen tribuuttinsa tietysti kohdistuu oikein.

Nämä ovat tietysti tyylikysymyksiä. Kirjoittajan puutteena voi pitää valistuneisuuden puutetta bluesgenren päälinjoista ja finesseistä. Tämä on johtanut pinnallisuuteen ja köykäiseen kirjoitustapaan. Kuva-aineisto, joka on ilmeisesti osin fanipostia, suosii hyvännäköistä artistia ja hänen tähtituttavuuksiaan; bändeillä on kuvituksessa lähinnä statistin asema.

Lisäksi kuvat ovat umpimähkäisessä järjestyksessä – esimerkiksi kitaramaakari Pentti Ruokangas, artistin nykyinen hovihankkija, esitellään vasta kirjan lopussa, mutta hänen kitaroitaan esiintyy kuvissa alkulehdiltä alkaen. Siirtymisen merkitys artistin ilmaisuun on kiinnostava tutkimuskohde, kitaristithan ovat hyvin tarkkoja työkaluvalinnoistaan.

Efektilaitteista ja soittotekniikoista voisi puhua paljonkin, juuri tässähän Lyytinen eroaa useimmista bluesmuusikoista. Hänellä on akateemisen tason osaamista, kun enemmistö alalla edelleen on lähinnä itseoppinutta. Artistin suhde yhteisöihin (perhe, koulut, bändit, levy-yhtiöt jne.) jää melko ulkokohtaiseksi ja pintapuoliseksi. Melkein väittäisin Lyytisen kertoneen minullekin enemmän perheyhteisöstään, kun haastattelin häntä Vaasan Halloween Bluesissa 2005.

***.

Blueskuningatar kertoo kasvutarinaa ammattilaisuudesta, matkasta esikuviensa varjosta samoille lavoille tähtien kanssa ja heidän vakavasti otettavaksi kollegakseen. Kirja on myös arkisempi tarina selviämisestä muusikon raskaan keikkaelämän, yrittäjyyden ja äitiyden ristipaineissa. Taitelijaelämänkertaa on saatavilla myös signeerattuna.

Artistin opinnäytetyö Sibelius-Akatemiassa kosketteli Son Housen akustista delta blues -soittotyyliä, vaikka sähkökitara on koko ollut ensikäden instrumentti omalla uralla. Toivottavasti hän palaa vielä tähän tyylilajiin.

Kirja kertoo työnteosta ja kohtaamisista matkan varrella ja summaa menestyksen ja turhautumisen tuntoja. Uran sovitteluratkaisuja on pitäminen onnistuneina, onhan niistä rakentunut hieno matka amatööristä sooloartistiksi, Santanan ja Battenin kaltaisten maailmantähtien ylistämäksi taitoniekaksi ja yleisönsuosikiksi.

Erja Lyytinen – Blueskuningatar (Marko Ollila, toim.), Docendo 2019, 191 s.

Takaisin
Translate »