Mistä tuntee hyvän taidekirjan? Sitä haluaa selailla sieltä täältä, katsella kuvia, lukea pätkän, jättää näkyvälle paikalle ja odottaa että vieras tarttuisi siihen ja kysyisi siitä jotain. Jotain sellaista ja paljon muuta on Janne Mäkelän kirjoittama/kokoama Nubbenin levyt, jonka muina kirjoittajina ovat Matti Laipio ja Pekka Gronow. Kirja on hieno kokonaisuus. Painatus on huippuluokkaa ja tehty Riikassa Kansalliskirjaston ja L-G Nordströmin säätiön kustantamana.
Nubben oli arvostettu konkretisti, siis ei-esittävän taiteen edelläkävijä. Hän syntyi 1924 ja kuoli 2014. Tuottoisa taiteilija kiinnostui jazzista sotavuosien jälkeen. Ei mistä tahansa, vaan nimenomaan amerikkalaisesta jazzista. Taiteen tekeminen ja jazzin kuuntelu eivät sekoittuneet toisiinsa, vaan molemmille oli aikansa ja paikkansa. – Kyllä se vaatii keskittymistä kuuntelukin. Työnteko ja levyjen kuuntelu ovat eri asia, vastasi Nubben Matti Laipiolle eräässä haastattelussa.
Levykokoelma koostuu pääasiassa vinyyleistä LP-formaatissa. Niitä on 11.000 kappaletta, lisäksi singlet ja EP:t 300 kpl, vajaa tuhat 78-savikiekkoa, 3600 CD:tä ja lisäksi itseäänitettyjä C – kasetteja. Yhteensä 16.000 julkaistua äänitettä ja päälle sitten muuta materiaalia erilaisten painotuotteiden muodossa, joiden arkistointiin tarvittiin 100 hyllymetriä. Nubben hankki Braun-merkkisen levysoittimen vasta kerättyään ensin huomattavan määrän vinyylilevyjä. Itse asiassa hänhän oli kuvataiteilija, joka nautti levyistä katselemalla niitä.
Kirja on täynnä anekdootteja taiteilijan matkan varrelta. Levyjen hankkiminen sodan jälkeisessä Helsingissä on ollut haasteellista. Osto- ja myyntiliikkeet on koluttu, levykauppoja tosin oli 50- ja 60-luvulla ja niissä yksittäiskappaleita. Nubbenilla oli kontakteja Ruotsiin ja Tanskaan. Kerran tanskalaisessa levykaupassa kaupan omistaja esitteli kaksi herraa toisilleen keräilijöinä, ei maanmiehinä, se toinen oli Hans Westerberg. Kun Nubben tuli jälleen kerran Suomeen suuren levykassin kanssa, kysyi tullivirkailija levyjen myymisestä. Kun nipussa ei ollut kahta samanlaista ja Nubben totesi vielä, että koskaan en ole myynyt yhtään ostamaani levyä, pääsi hän jatkamaan matkaa ilman tullausmaksua.
Kirja kertoo keräilijästä, keräämisestä ja kokoelmasta. Lisäksi sen avulla saa oivallisen käsityksen amerikkalaisten jazzlevyjen kustantamoista. Vinyylien kannet olivat oma taiteenlajinsa ja kuvituksena on kymmeniä tai ehkä sata valokuvaa levynkansista. Nubbenin taiteellinen tuotanto esitellään monipuolisesti ja joukossa on myös kuvia taiteilijasta itsestään eri tilanteissa.
Teoksen ulkoasu ja taittaminen on mestarillista työtä. Aineiston määrästä huolimatta kirjan sivuille on jätetty ilmaa ja se hengittää vapaasti. Kirjaa selatessa eteen tulee koko ajan yllätyksiä. Kuvateksteissä avataan taustoja ja lainaukset taiteilija Nordströmin omista teksteistä vilahtavat siellä täällä. Tekstin viimeiset rivit, lauseet tai sanat saavat valua kohti sivun alakulmaa.
Onko keräilemisessä mitään järkeä? Kysymys toistuu useammassa kohdassa. Kansalliskirjastoon päätynyt kokoelma olisi voitu myydä yksittäisin kappalein ja siitä oli saatu satoja tuhansia euroja, mutta mitä sitten? Nyt kokoelma on edelleen yhdessä paikassa ja siihen voi tutustua kuka tahansa ja sitä voi plärätä ja kuunnella. Niin Nubbenkin teki.
PS. Tämä on kirja, jota en mielelläni lainaisi parhaalle ystävällenikään. Meille voi tulla sitä kyllä lukemaan, jos itse ei saa hankituksia sitä Kansalliskirjastosta. Kirjan hinta 20 euroa ja sitä voi selailla myös näytöllä Dorian sivuilla.