Kaukana väijyy ystäviä; M.A. Nummisen elämä ja teot, hänen itsensä kertomana

Kuvat:

28.09.2020 15:13


M.A. Numminen kaukana väijyy ystäviä - muistelmat I

M.A. Nummisen elämä ja teot, hänen itsensä kertomana, Kaukana väijyy ystäviä – Muistelmat 1 julkaistaan nyt. Muisteltavaa kulttuurin monitaistelijalla on useampaankin jaksoon. Oloissamme poikkeuksellisen elämänmenon tapahtumakuvaukset käynnistyvät 60-luvun opiskeluvuosista Helsingin yliopistossa ja päätyvät 1980-luvun lopulla itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoon presidentinlinnassa. Kaikki on Nummisen omaleimaiseen tyyliin kirjoitettuna. Someron pieni suuri poika, jatsimies ja baarien mies on pussihousuineen ja ratsastussaappaineen ollut piristävä osa suomalaista kulttuurielämää jo 50 vuoden ajan. Riemuitsevan ”uusrahvaanomaisen” jazzin, haitarijatsin ja lastenmusiikin uranuurtajana Numminen lauloi itsensä tavallisen kansan sydämiin.

Parhaimmillaan Numminen teki vuodessa jopa yli 300 keikkaa 1970-luvun lopulla, ”kontroversaalinen” (kiistelty, polemiikkia herättävä) kulttimaine oli kova myös Saksassa ja Ruotsissa. Hän osallistui sumeilematta julkiseen keskusteluun ja on alusta asti herättänyt sitä itse.

Memoaarien ykkösosa jäsentyy kolmeen lukuun, Vastakulttuurin aika, Kansansuosio Suomessa ja Ruotsissa sekä Suuri elämänmuutos. Lisäksi on vielä pullea henkilöhakemisto. Mestarilla on ilmiömäinen muisti ja artistiksi hän on poikkeuksellisen järjestelmällinen. Suurta osaa noista tapahtumista ei ole välttämättä dokumentoitu muualle. Jo ykkösosaankin kertyy sivuja lähes 500, ja järkäle on aikamoinen tietopaketti Suomen musiikin ja yleiskulttuurin lähimenneisyydestä.

Minkälaisissa seikkailuissa tämä suomalainen muusikko, taiteilija ja kulttuurin monitoimimies on kiertänyt? Oikeastaan olisi helpompi luetella aloja ja paikkoja, joissa Numminen ei ole kiertänyt. Julkisuudessa hyvin tunnettujen tango-, underground- ja jazzproduktioiden lisäksi kirjasta saa lisävalaistusta mm. absurdiin teatteriin, viihdealan yrittäjyyteen, tiedonvälitykseen ja organisoimiseen.

MAN:n (Mauri Antero Numminen, 80) elämäntyö on suomalaisessa esittävässä taiteessa vailla vertaa. Työ tietysti jatkuu. Muistelmiensa ensimmäisessä niteessä, joka keskittyy vuosiin 1965–1989, Numminen avaa nuoruutensa huimat visiot ja elämää suuremmat fantasiansa.

Kirjailijan vapaus näkyy mm. siinä, että MAN päätti aloittaa muistelmansa vasta vuodesta 1965, jolloin hän oli jo 25-vuotias. Outoon ratkaisuun (kehitysvuosien ohitus) on perustelu, että lukijoita kiinnostaa ennen kaikkea aika, jolloin hänestä tuli julkkis. Se ei ole aivan tyydyttävä; oleellisia osia kehityskaaresta jää pois. Toisaalta MAN on säilyttänyt veitikkamaisen ja poikamaisen elämänasenteensa, vaikka toimiikin sangen suunnitelmallisesti. Ainakin ajoittain.

Kasvuvuosiaan taiteilija tosin on kuvannut kokoomateoksessa Lapsuudenkotini (1985), jossa tunnetut ihmiset kirjoittivat lapsuudestaan, mutta kirja ei tietysti ole kaikkien saatavilla. Lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita varhaisvuosista, voi suosittaa romaania Helsinkiin (1999, uudelleen 2020), jossa hän kuvaa lavealla pensselillä 1960-luvun alun vireää, vaihtoehtoista modernia kulttuuritoimintaa. Päähenkilö on opiskelijahahmo Juho Niitty, joka on pääosin Nummisen alter ego.

Provosointia pilke silmäkulmassa

Lähinnä yliopisto-opiskelijapiirien vitsinä lähtenyt bänditoiminta otti Nummisella yllättävästi tuulta alleen. Provosoinnin nuorallatanssijana hän kimposi suuren kansan tietoisuuteen – toisinaan kiusallisissakin yhteyksissä, kuten underground-kulttuurin esitaistelijana ja radion kiellettyjen listoille joutuneiden levyjen tekijänä. 60-luvun kulttuuriskandaalien yhteydessä käy ilmi, että Numminen olisi halunnut laulaa oman todistajanlausuntonsa käräjäoikeudessa, mutta ei saanut.

Rock- ja osittain jazzsukupolven kasvatiksi Numminen osasi ihmeen taitavasti nuorena miehenä luovia viihteen maailmassa. Tästä osoituksena mm. yhteistyö viihdemoguli Toivo Kärjen kanssa, joka oli rokkaajille aikanaan kuin punainen vaate härälle. Hän ihastui myös punkin kapinahengestä, mutta pettyi nopeasti havaittuaan, ettei punkkarien älyllinen valmius ollut häävi.

Kaipaamaansa älyllistä keskustelua hän sai aikansa intellektuellien seurassa, kuten kirjailijat Pentti Saarikoski, Jörn Donner ja Veijo Meri, toimittaja Pekka Gronow, vain muutamia kirjan pyörryttävästä nimihakemistosta mainiten. Kolmekymppinen skribentti ei arkaillut 70-luvulla ryhtyä kirjailijaliiton puheenjohtajaksi, vaikka oma kirjailijan tuotos oli vielä lapsenkengissään, tietysti artikkeleita ja lehtijuttuja lukuun ottamatta.

Kesällä 1964 Numminen osallistui Ranskassa kansainväliseen seminaariin. Tuolloin häntä alkoivat kiinnostaa swahilin kielen aikamuodot, ja näin syntyi idea tutkia kieliä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. MAN:n aikaansaannokset tieteellisen tutkimuksen ohdakkeisella tiellä – kuten ”saada”-verbin yleisyys suomalaisissa iskelmissä – eivät oikein vakuuttaneet akateemisia piirejä (tänään se menisi gradun aiheena läpi helposti).

Luontainen pyrkimys nähdä asioissa niiden koominen puoli kuvautuu Tuomas Anhavan runoon: ”Olen vastikään lakannut kaipaamasta. En enää liene.” Anhava itse ei ollut tästä tulkinnasta innostunut. Minusta tuon parempaa huumoria ei enää olekaan.

Kiila ry:n julistukselliset kokoukset vertautuvat uskonnollisiin telttakokouksiin. 70-luvun alussa hän osallistui kehitysapuprojektiinkin, hiukan kuin ennakoiden Michael Jacksonin We are the world-projektia 15 vuotta ennakolta – joskaan ei ehkä aivan yhtä suurieleisesti.

Toisaalta herkkä innostuneisuus ja alinomainen poikkiteloin asettumisen asenne ovat vieneet hänet sellaisiinkin ympyröihin kuin turkulaisen aversiotaiteilija Markku Innon älynväläykset ja Koijärviliike. Täydellisen epämusikaalisen dosentti S. Albert Kivisen kanssa on levytettykin.

Terässinfonia-kirjassa Saarinen tiivistää: ”Nuoren rymyjengin tulee vittuilla ikämiessarjalaisille, ei ymmärtää heidän vanhuudenheikkouttaan.” Tätä asennetta voisi toivoa vihdoin myös Saarisen (67) itsensä osalle; olisi saanut olla alusta alkaen.

Kielenhuoltoa

Nimeä siltikin tuli jo nuorella ikää ja profiloituminen viihdeartistien sarjassa vei laakista älykköjen ryhmään. Sosiologina ja yhteisötutkijana Numminen kuvailee valitettavan pinnallisesti monia yhteisöjä. Esimerkiksi Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta olisi ansainnut tarkempaa kuvausta – erityisesti sen kaikentietävyys ja ylimielisyys.

Tietysti muisteltavaakin on kosolti. Nuori ja itsetietoinen Numminen edusti ennakkoluulottomuuttaan lyhyellä poliitikon urallaan, Helsingin kaupunginvaaliehdokkaana, entisen SKDL:n riveissä, muttei niin tosikkomaisesti ja haudanvakavasti kuin useimmat kollegansa.

Teksti on huoliteltua suomea, kuten MAN:lla tapaa olla. Tosin pieniä kirjoitusvirheitä on yllättävän paljon, kun muistaa Nummisen olevan juuri sosiolingvisti. Karajan luultavasti ei esiintynyt ”loppuunmyydylle yleisölle” (salipaikat ovat yleensä kaupan, ei niinkään yleisö), John Madge oli sosiologi, ei Magde jne.

Pikkujuttuja, joihin ei yleensä kiinnitettäisi edes huomiota, mutta kun puhdasoppinen kielenkäyttö on Nummiselle ollut aina lähellä sydäntä, huomio kiinnittyy siihen. Saksan kielen tuntijaksi hän on yllättävän lakoninen. Saksan polveilevien ja alisteisten sivulauseiden sijaan hän kirjoittaa paljon yhden lauseen virkkeitä. Tämä tekee tekstistä hieman töksähtelevää. Ehkä tarinan pituus vaatii selkokielisyyttä ja suppeasanaisuutta.

Jo muistelmien laaja henkilöhakemistokin antaa kuvaa, kuinka monessa jutussa artisti on ehtinyt olla vetäjänä ja joskus vedätettävänäkin. Politiikan ja arkirealiteettien, populaari- ja korkeakulttuurin, kielen ja ymmärtämisen välisiä normeja ja rajoja hän on tallannut enemmän ja laajemmin kuin muut. Kansanmieheksi hän on aina osannut hämmästyttävän taitavasti adaptoitua tiedemaailmaan ja saamaan oppineita tuekseen.

Muistelmat nostavat esiin Nummisen vaiheita ja ansioita kielisosiologina, lastenkulttuurin esitaistelijana ja myös hänen työtään ruotsinsuomalaisten lasten kielioikeuksien puolesta. Love Recordsin voimamiehenä MAN ja Kari Rydman kuvautuvat kantavina voimina 70-luvun alussa – mitenkään väheksymättä hänen levymyyntiään täytyy todeta firman luultavasti tehneen rahaa sellaisilla kansansuosikeilla kuin Hurriganes, Juice Leskinen ja Mikko Alatalo. MAN kuitenkin lavensi yhtiön julistavien ja alleviivaavien työväenlaulujen skaalaa huumorimusiikin alueelle (Joe Hillin tarinoita).

Saattaa hyvin olla, että ilman Nummista Rauli Badding Somerjoesta ei olisi tullut sellaista kansantähteä kuin me hänet muistamme. MAN valitti TV-dokumentissa, ettei Baddingista tehty elokuva antanut tästä oikeudenmukaista kuvaa.

Omintakeisella huumorillaan M.A. Numminen kuljettaa meidät Suomi-tangon mestareiden, kuten Unto Monosen ja Toivo Kärjen seuraan. Samoin maailmankuulun filosofin Ludwig Wittgensteinin kuuluisimman teoksen Tractatus Logico-Philosophicus säveltämiseen ja elektronimusiikin maailmaan. Joskus jymymenestys, toisinaan buuauksia, aina hämmennystä – siinä tiivistelmä yleisön reaktioista.

Virolainen yleisö repesi riemusta taiteilijan laulaessa suoraan oppikirjasta venäjäksi: ”Onko äiti kotona? Ei, äiti ei ole kotona, koska hän töissä tehtaalla.” MAN oli myös etulinjassa, viemässä punk rockia Neuvostoliittoon.

Hämmennystä on riittänyt usein itselläkin, kuten memoaari herkullisesti tuo ilmi. Esimerkiksi Jani Uhleniuksen haitarisoolo soitin pään yläpuolella tai Rauno Lehtisen mandoliinisoolo estradilla kierien. Tai kotimaisen jazzlegenda Henrik Otto Donnerin kanssa tehty yliopiston Happening: ”Minulle ei selvinnyt, miten happening liittyi kansanrunouden opiskeluun.”

MAN on ilmeisen vaistonvaraisesti liikkunut siellä, missä on säpinää ja jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Tai sitten hän on järjestänyt sitä itse, kuten kiroilevan robotin tai pahennusta herättäneet Schubert-kiekumiset. Hän oli robotiikankin suhteen tavallaan edelläkävijä; erään Teknillisen korkeakoulun opettajan kanssa pölynimurista transformoitui liikkuva robotti, jonka erikoisalaa olivat suomalaiset kirosanat.

Nummisen asteikko on aina ollut laaja, eikä innon hiipumisesta näy merkkejä. Näitä, osin kiistanalaisia vaiheita, kuvataan huolellisesti ja isolla sydämellä, edelleen pilke silmäkulmassa. Tosikkomaisuus pois lukijaltakin tätä kirjaa lukiessa!

Nuoremmille lukijoille kirja on oivallinen historiantunti suomalaisen rytmimusiikin moninaisista vaiheista. M.A. Nummista on mahdoton ohittaa, mutta toisaalta, kuka sitten haluaisikaan ohittaa? Ehkä tosikot ja oikeamieliset, mutta heitähän on mahdoton tyydyttää muutenkaan.

Kaukana väijyy ystäviä; M.A. Nummisen elämä ja teot, hänen itsensä kertomana, osa 1 M.A. Nummisen muistelmat, Docendo, 2020, 496 sivua.

Takaisin
Translate »