Maija Joutjärvi: Jo’ Buddyn laulumaat

Kuvat:

04.05.2019 16:38


Toimittaja Maija Joutjärvi javalokuvaaja Juha Tanhua seurasivat mukana kitaristi Jo’ Buddyn (Jussi Raulamo, 32) matkalle USA:n etelävaltioihin, ja näin syntyi kirja Jo’ Buddyn laulumaa(Aviador 2018). Nykyisin Tampereella asuvaBuddy on jo kasvuvuosistaan asti kytkeytynyt afroamerikkalaiseen musiikkiin. Jazzin kutsu ei ole häntä vielä oikein elähdyttänyt, mutta lähes kaikki muu sen sijaan runsain mitoin; blues, cajun, zydeco ja myös Karibian saarten musiikki. Päivänkohtaisten tapahtumien lisäksi matkalaiset keskustelivat ja artisti avautuu näissä muistelemaan työuraansa ja sen mieliin jäävimpiä tapahtumia. Kirjailijan lähtökohta on hyvin henkilökohtainen, fanisuhde artistin musiikkiin.

Jo’ Buddy ei pelkästään soita bluesia – hän elää aidon bluesmiehen lailla, ainakin rennon laid-back -tulkintansa mukaan. Ja sehän riittää. Lähinnä road -kirjallisuuteen kytkeytyvä kirja koodaa kahden hektisen viikon tapahtumia USA:n sydänmatkalla. Kirjan nimen antoi artisti itse; laulumaita ovat niin Yhdysvaltojen etelävaltiot kuin osa Karibian saaristakin.

Kitaristi on maailmankansalainen hengeltään ja yhtä rento Louisianassa kuin Suomessakin. Laulumaat ovat ”Louisianan rämekamaa ja New Orleans -rytmiikkaa.” USA tietysti ei ole maa, vaan maanosa ja liittovaltio. Pieksämäen ja New Orleansin lisäksi muita laulumaita ei ole mainittu otsikoissa, mutta maanosan etelävaltioissa liikutaan enimmäkseen. Muistellessa muitakin keikkamaita kuvataan.

Isolla mantereella on isot ongelmat (kuten Katrina-myrsky), vaikka niiden yhteys artistin musiikkiin jää eriytymättömäksi, jos niillä on ollenkaan yhteyttä. Samaa voi kysyä oikeastaan kaiken muunkin suhteen. Buddyn puhe on siksi hämärää ja asiasta toiseen siirtyilevää, että kärryillä pysyminen – tai oikeammin sinne pääsy – on lukijan haaste.

Tietysti innoitteet ja positiiviset elämykset ovat voimakkaita, kuten ihmisten avoimuus, hymy ja spontaani ilo (suomalaisen katumuusikon tahdissa aletaan heti tanssia). Tämä tietysti on kiva kuulla, mutta entä itse musiikki? Lukijan kannalta keskeinen ulottuvuus jää pitkälti omien arvailujen varaan.

Afroamerikkalainen musiikki ja kulttuuri ovat kitaristille laajempi käsite kuin blueskuviot, tämä tulee selväksi. Reggaesta ja Karibian alueen saarikulttuurista laulumaiden innoittajana olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän. Artistin idoleita ovat mm. Dr. John ja Clarence ”Gatemouth” Brown, samoin Clifton Chenier ja Junior Watson.

Matkalla Winterin tapaan

Laulumaat -kirja rakentuu hieman samoin kuin Mary Lou Sullivan Raisin’ Cain(2010), joka on Johnny Winter-elämäkerta. Sullivanilla oli vuosikausien urakka tietojen hankinnassa ja seurata bluesrock-tähteä keikkakiertueilla. Suomalainen hanke on tietysti paljon rajallisempi ja yksipuolisempi, vain yksi pieni matka USA:han. Silti seikkailun makua löytyy siitäkin. Halutessaan taustalla voi erottaa myös Jack Keroucain beat-kirjaklassikon Matkalla (On the road, 1957); tien päällä ollaan ja vaellusvietti ohjaa.

Kirjailija joutuu myöntämään, että artistin tinkimättömyys, mihin hän alussa ihastui, koitui lopulta jo vihantunteen kohteeksi, kun arkisista asioista on vaikea sopia järkevästi. Jo’ muun muassa valittaa, että artistit joutuvat nykyisin itse manageroimaan keikkansa ja matkansa, eikä tähän liikene aikaa. Tämä tietysti on totta, mutta toisaalta hän kertoo käyttävänsä ruoanvalmistukseen päivässä yli neljä tuntia – jo pelkästään aamupuuron ”oikeaoppinen” valmistus vie tuntitolkulla aikaa.

Kirjassa on 12 lyhyehköä lukua. Nimikkeistö on kovin epäyhtenäinen; toisen luvun otsikko on ”Räjähtävä loppukliimaksi.” Otsikointi tuntuu välillä jo mystiikalta, vaikka asiakohtiin ainakin tekstissä pyritään. Ensimmäinen luku taas on otsikoitu Huomenna hän tulee.”Sitaatti on Samuel Beckettin  tragikomediasta (ranskan En attendant Godot, 1949). Absurdin teatterin pioneeri ei ole ollenkaan kaukaa haettu Tampereen Godot-herran kanssa.

Näytelmässä odotetaan vierasta, herra Godot’ia, jota ei koskaan tule. Odotellessaan ihmiset juttelevat monenkirjavaa tarinaa.  Jo’ kyllä tulee ja tekee itsensä läsnäolevaksi, mutta puhe pomppii asiasta toiseen ja fiilistelyjatkumossa asiakohdat hämärtyvät tavan takaa.

Taide ei synny hyvänolon tunteesta, vaan ristiriidoista ja niin se on Jo’ Buddynkin taiteen laita. Matkan varrelta ei dramatiikkaa ja vastoinkäymisiä puuttunut ja rivien välistä löytyy napakkaa kritiikkiä nykyajan yhdenmukaistavaa tendenssiä ja brassailevaa öykkärisöintiä kohtaan.

Rakenteellisia haasteita

Kirja on kuitenkin aina kirja ja Aristoteleen runousopissa suositus kirjoitelman rakenteesta on esitetty jako: alku (johdanto), keskikohta (käsittely) ja loppu (yhteenveto). Pääpainon tulisi olla keskellä. Tällaista järjestelmällisyyttä on turhanaikaista odottaa Jo’ Buddylta. Impulsiivinen luonne kuvautuu levottomana siirtymisenä teemasta ja ajasta toiseen.

Matkalla tosi on alku ja loppu, mutta siinäpä se melkein sitten onkin. Toimittaja voi tietenkin jälkikäteen jäsennellä keskusteluaineistonsa edes jollain lailla johdonmukaiseksi kompositioksi. Näin yleensä tehdäänkin, mutta Jo’ Buddyn tapauksessa sellainen pyrkimys vain on äärimmäisen työläs urakka.

Ehkä objektiivinen pyrkimys kategorisointiin karsisi pois oleellista informaatiota, mutta tämähän on kirjailijan iänaikainen ongelma. Nyt kirjasta tietysti tuli enempi kohteensa näköinen ”elämyspäiväkirja.” Henkilökuvan uskottavuuskin avartuu, tosin hieman kontradiktorisesti.

Oikeinkirjoitukseen ja kieliopilliseen ilmaisuun olisi samoin voinut paneutua huolellisemmin. Siis kreolinkielisiä, ei ”creole -kielisiä.” Epäjohdonmukaisuuksia yhdyssanojen käytössä tai lauseenvastikkeissa on kutistamassa lukunautintoa, mikä menee varmaankin kiireen piikkiin.

Elämyksellinen hankekuvaus olisi epäilyksettä ollut kirjailijalle vaikeaa ilman pitkällistä bluesharrastusta ja kohteensa musiikkia kohtaan tuntemaansa rakkautta. Asiateemojakin toki on, jos kohta mielikuvituksellisimpia lausumia olisi voinut hiukan tarkistaa ja tarvittaessa editoida.

Etelävaltioiden kuumuus ei kitaristia haittaa. Hän kertoo Myllylahdessa olleen hänen lapsuudessa pahimmillaan 54 astetta – tammikuussa tosin, eli tarkoittanee pakkasta. Tietysti ihan sivuseikka, mutta kuvaava. Sitä paitsi epätosi väite: Suomen pakkasennätys on -51,5 astetta ja mitattu 1999 Kittilässä.

Lukijan hämmennystä ei lainkaan vähennä, että kirjailija on tunnekarusellissa mukana – ei pelkästään musiikin ansiosta, vaan myös itsensä vuoksi. Tunnekirjo on laaja; aina hurmioitumisesta (musiikki, elämäntapa) kuolemanpelkoon (kuten kirjailijan huoli jalan menettämisestä). Oikein kiinnostavaa, vaikkakin hiukan marginaalissa suhteessa perustehtävään, eli laulumaiden kuvaukseen.

Kirjailija myöntää, että artistin tinkimättömyys, mihin hän alussa ihastui, koitui lopulta vihantunteen kohteeksi, kun mistään arkisesta ei voi sopia järkevästi. Fanisuhde muodostaa vaikean lähtökohdan kirjoittamiselle, vaikkei tiukkaan objektiivisuuteen pyrkisikään. Joka tapauksessa Maija Joutjärvi on paneutuvalla matkanteollaan ja raportillaan tullut mukaan kirjalliseen maailmaan ja siellä käytävään keskusteluun.

***

Jo’ Buddyn laulumaat on hupaisa ja katkeransuloinen stoori ja kohteet valottuvat tuoreessa perspektiivissä. Kirjakustantajista Aviador on aktiivisesti julkaissut musiikkiaiheisia teoksia, niin elämäkertoja kuin tietokirjallisuuttakin. Jo’ Buddyn tarina ei edusta kumpaakaan, mutta laid-back road-kirjallisuudelle on aina tilauksensa. Jazzkansa toivottaa tuoreen kirjailijan tervetulleeksi ja jää odottamaan uusia tarinoita rytmimusiikin ihmeellisestä maailmasta.

 

Jo’ Buddyn laulumaat  
Toimittanut Maija Joutjärvi  
135 s.
Aviador 2019

Takaisin
Translate »