Aviador Kustannustoi jouluksi kirjamarkkinoille mielenkiintoisen teoksen Sininen sielua myöten, joka kertoo suomalaisen bluesin tarinan. Kirjoittajat, Matti Laipio & Pete Hoppula, ovat musiikkikirjoittamisen veteraaneja ja edustavat oloissamme poikkeuksellisen syvällistä perehtyneisyyttä afroamerikkalaisen musiikin syntyhistoriaan, sen finesseihin ja musiikinlajiin ilmituloon Suomessa. Matti Laipio on tullut tutuksi myös lukijoillemme, Jazzrytmien pitkäaikaisena avustajana, ja Hoppula on tunnettu nimi useista bluesjulkaisuista ja alan sivustoilta. (Blues News ym.).
Kirjassa on 17 lukua, joista kuusi on Laipion kirjoittamia ja loput Hoppulan. Luvut käsittelevät bluesin harrastusta ja ammattimaista soittoa, alkuvuosien kivikkoista levytyshankkeiden periodia ja jonkin verran myös suomenkielisen bluestiedon välittämistä mediassa. Lähdeluettelo on mittava, 37 haastattelua ja parisenkymmentä suomalaista musiikkialan toimijaa ovat tuoneet kontribuutiota valmisteluvaiheessa.
Haastattelukatkelmat on editoitu teemakohtaisesti, pieninä osina, hieman aikakauslehtityyliin. Tämä tekee keskustelun seuraamisen ja kokonaiskuvan hahmottamisen melko fragmentaariseksi. 16-sivuinen henkilöhakemisto toisaalta auttaa tiedonhaussa. Tyyli on asiallista ja välttää turhia ylisanoja ja alleviivaamista.
Kirja avautuu Laipion luvulla Bluesin juuret. Se on tiivis tietopaketti musiikinlajin synnystä USA:n maaseudulla, sen siirtymisestä kaupunkeihin ja ilmaisun sähköistymisestä.
Hoppulan seuraavat kolme lukua valottaa bluesin tuloa Suomeen ja sen etabloitumista musiikkikenttään. Epäsuoraa ja vihjeellistä otsikointia – ”Pula-ajan eksotiikkaa” tai ”Raatikkoon” – olisi voinut miettiä vielä uudestaan; kirjoittajan tehtävänähän on palvella asiaansa ja auttaa lukijaa. Kätketty otsikointi ei auta kummassakaan.
Teksti kuitenkin kertoo paneutumisesta asiaan ja intohimosta afroamerikkalaiseen musiikkiin ja sen herättämään Suomi-inspiraatioon. Aineistoa on koottu hyvin laajalla otteella, ulottuen aikakauslehdistä sektorilehdistön nousuun.
Kitarabändeistä voimaa
Blues tuli Suomeen, kuten koko manner-Eurooppaan, ensisijaisesti brittibändien vaikutuksesta ja innoitteesta. Laipion seikkaperäinen kuvaus suomalaisten kitarabändien etsikkoajasta on avartava.
Aluksi se tietysti oli kaikilta enimmäkseen harrastelua ja diggaamista. Amatöörit kokeilivat ja musiikin ammattilaiset ilahtuivat tästä musiikinmuodosta ja sen suomasta improvisaatioperspektiiveistä.
Mukaan on otettu musiikillista Suomi-aineistoa kovin laajan panoraaman valossa. Tuntuu, että mukaanpääsyn edellytyksenä on jonkun lauluotsikon perään liitetty ”blues”-sana. Tätä logiikkaa noudattaen mukaan olisi pitänyt kelpuuttaa myös näyttelijänä paremmin tunnetun Ismo Kallion parodia Kesälesken blues(1970), joka löytyy levytettynäkin. Useimpien tekstissä mainittujen iskelmälaulajien ja orkesterien suhteen liikutaan täysin marginaalissa, ja joskus asiayhteyttä on jo suorastaan työlästä erottaa.
Bluestanssistakin on juttua, vaikkei se ole meikäläisen paritanssin historiassa saanut ainakaan alan harrastajien keskuudessa minkäänlaista roolia. Ehkä tiiviimpi keskittyminen itse afroamerikkalaisen musiikin ”päätoimisiin” esittäjiin olisi tuonut paremman tuloksen; pinnallisen bluesvillityksen kirjoittaja toteaa itsekin karanneen 80-luvulla käsistä. Liiallinen kuvaus ja detaljien paljous saa lukijan ymmälleen: mikä tässä nyt oikeasti on tärkeää?
Kirjan nautinnollisimmat jaksot ovat luvut 5-10. Kun blues todella saapui Suomeen (Laipio) johdattaa lukijan itse asiaan ja oikeastaan koko kirjan olisi voinut aloittaa tästä. Lahden rooli ”Suomen Chicagona” käydään läpi, samoin innoittavien esikuvien edistävä vaikutus (Eddie Boyd, Champion Jack Dupree jne.). Hoppulan analyysi blueslevytysten tilasta 60/70-luvuilla on tärkeä muistutus marginaalimusiikin tekemisestä, varsinkin nyt, ilmaisten striimausten aikakaudella.
Sektorilehtien nousu
Finnish Blues Societyn myötä myös Blues News -aikakauslehti aloitti toimintansa. Johtohahmona tässä oli Jukka ”Waldemar” Wallenius, joka myöhemmin perusti mm. Musa-lehden ja edelleen ilmestyvän Soundin.
Blues Newsin tyyli oli aluksi kummallisen jäykkä ja puhdasoppinen, mikä johti avustajien ja lukijoidenkin vieraantumiseen. Esimerkiksi BN luonnehti fantastista musiikkia aina tehneen Stevie Wonderin ”rotunsa petturiksi” – vain, koska hän on kaupallisesti menestynyt.
Jossain toisessa yhteydessä tällaista puhetta pidettäisiin tänään jo itsessään rasistisena tai ainakin todellisuudelle vieraana. Ensinnäkään emme tiedä mitään toisista roduista – pelkästään musiikkia diggaamalla ei ainakaan niin paljon, että pystyisi erottamaan pettäjän puhdasotsaisista. Toiseksi maailmanparannusohjelmaa ei ole koskaan tilattu sektorilehtien avustajilta.
No, lapsuksia tulee joskus kaikille, mutta panee kysymään, onko ankaralla puritaanisuudella ja äärimmäisellä puhdasoppisuuden tavoittelulla ollut pikemminkin rajaava vaikutus harrastuksen leviämiseen. Siihen kirja ei ymmärrettävistä syistä ota selkeää kantaa. Toisaalta päteviä toimittajia on jäänyt tekstistä pois, kuten Soundin Jussi Niemi, joka myös suomensi ansiokkaasti huomiota herättäneen Johnny Winter -elämänkerran.
Menestymisen ja kukoistamisen halveksunta, yhdistyneenä 70-luvun ”Repo-radion” (Yle) takapajuiseen ja rytmimusiikin vastaiseen hegemoniaan jarrutti pitkään myös bluesin Suomen valloitusta. Se haittasi myös sektorilehdistön kehittymistä ja siihen kirjan tekijätkin olisivat voineet omaksua hieman kriittisemmän kannan.
Blues Newsin 50-vuotinen historia toki ansaitsee tulla huomioiduksi, mutta toisaalta on muitakin bluestiedottamisen kanavia, kuten Blues-Finland. Tematiikkaa olisi muutoinkin voinut jäsennellä hieman seikkaperäisemmin ja jakaa teos esimerkiksi kolmeen osaan, pienemmiksi osakokonaisuuksiksi (tyyliin ”ulkomaiset tähdet esikuvina, kitarabändien esiinnousu ja bluesin nykytilanne”). Lukukokemus olisi muotoutunut jäntevämmäksi kuin pelkkä artikkelikokonaisuuteen perehtyminen.
Festivaalit ja tapahtumat on listattu, mikä on ollut tärkeä foorumi myös suomalaiselle bluesille. Tosin Järvenpään Puistobluesia pienempiä, silti tärkeitä, tilaisuuksia on jäänyt pois, kuten Pukkilansaari Blues ja Ylistaron Kaukolankylän jazzkerho ry. Molempien keikoilla on nimittäin esiintynyt johtavia suomalaismuusikoita. Jälkimmäinen oli pitkään mm. yksi Suomen Jazzliiton konserttipaikoista: Dave Lindholm soolona tai Pepe Ahlqvist UMO:n solistina.
***
Tekijöitä on kiittäminen uutterasta ja paneutuvasta työstä. Paljon arvokasta ja mielenkiintoista informaatiota välittyy yhden musiikinlajin toisinaan niin ohdakkeisesta tiestä Suomenmaassa.
Kirjan takakannessa luvataan laaja kuva-aineisto, mikä olisikin elävöittänyt tuotosta melkoisesti. Takakannen Micke Björklöf & Blue Stripin tuoretta keikkakuvaa lukuun ottamatta kuvat ovat lähinnä vanhoja promokuvia ja amatööriotoksia. Ihan hauskoja historiikin aineksia, mutta olisihan sitä parempiakin ollut saatavilla. Vaikkapa Jazzrytmien arkistosta; myös tuoreita, mm. Järvenpään Puistobluesista ja Rauma Bluesista.
Sininen sielua myöten – Suomi-Bluesin tarina.
Matti Laipio & Pete Hoppula
Aviador Kustannus 2018
367 sivua