Niemi, Jussi: Kootut Naamakirjat, Vol. 1 Remix

Kuvat:

01.10.2019 20:53


Jussi Niemi: Kootut naamakirjat

Tamperelainen musiikkijournalisti Jussi Niemi on tuttu hahmo myös kirjallisessa maailmassa, mm. Johnny Winter– ja Charlie Mingus-elämänkertojen erinomaisten suomennosten ansiosta. Monivuotinen työ mediassa, erityisesti Soundi-lehden avustajana, ovat luoneet oivallusta ja syvempää näkemystä rytmimusiikkiin. Koko ala oli Jussin työuran alkumetreillä vielä väheksytty ja sivuutettiin lähinnä säälinsekaisin vahingoniloin tuntein valtamediassa. Epäsuosioasema ei lannistanut, ja rockjournalismi säilyi hengissä, kasvoi ja kehittyi. Jussin tuore esseekokoelma Kootut Naamakirjat,Vol. 1 Remixon siitä yksi todiste.

Juhani Klaus Kalervo (tuttavallisemmin Jussi, 69) Niemi on syntyperäinen tamperelainen, oikeammin kosmopoliitti ja rytmimusiikin all-round toimittaja. Hän on nuoresta pitäen jalkautunut rohkeasti maailman turuille ja toreille, where theaction is – eikä mikä tahansa toiminta, vaan se varsinainen, josta kannattaa olla kiinnostunut. Johtavien artistien, vihaisten toisinajattelijoiden, lauluntekijöiden ja bändien kanssa käydyistä dialogeista muodostuu enimmältään Naamakirjakin. Ynnä tietysti henkilökohtaisista, musiikin inspiroimista vaikutelmista.

Tavallaan valtamedian ja muiden ammattilaistahojen nuivan asenteen takavuosien rockjournalismia kohtaan ymmärtää, kun muistaa sen ekspertiisin tason, mistä lähdettiin 1970-luvulla. Esimerkiksi Soundin yhdelläkään avustajalla ei lehden aloittaessa ollut muusikon taustaa tai koulutusta – ei myöskään Jussilla, joka on koulutukseltaan näyttelijä. Soittotaito on tietysti eri asia kuin kirjoitustaito, mutta hiukan oudolta tuntuisi lukea vaikkapa Tekniikan Maailman autotestejä, jos kirjoittajalla ei ole edes ajokorttia, saati omaa autoa.

– Tuntuu lähinnä olevan jonkinlaista ”diggaamista”, Pori Jazzin Jyrki Kangas kuittasi, kun aikoinaan haastattelussa tiedustelin hänen näkemystään suomalaiseen rytmimusakirjoittamiseen.

– Eräänlaista ”diskomaniaa”, tiivisti taas pianisti Heikki Sarmanto, viitaten musaskribenttien tolkuttomaan arvostelulevyjen haalimisvimmaan.

Kummallakin oli pointti: kirjoittajien henkilökohtaiset suosikit nauttivat kritiikissä jonkinlaista erityissuojelua, vaikka objektiivisuuteen enimmäkseen pyrittiinkin. Lukijapalautteissa toivottiin joskus muitakin kommentteja levyarvioihin kuin ”olin aivan kuralla.” Levytuotannon ylikorostunut huomiointi juontui ilmeisesti puutteellisesta musiikin rakenteiden tuntemuksesta. Ja aikahan oli tykkänään toisenlaista.

Aivan oma lukunsa musaskribenttien kirjavassa joukossa oli Soundin avustaja, pilapiirtäjä Juho K. Juntunen, joka sanoi TV-haastattelussa rockin ”asiantuntijuudesta” puhumisenkin olevan ”puhdasta paskaa.” Hänellä sitä tuntui riittävän; teki mm. Ilta-Sanomiin hyvin todentuntisen ja asiantuntevan arvostelun konsertista, joka oli peruutettu. Juntunen sai myöhemmin potkut lehdestä.

Ei ole tarvetta sarkasmiin – tämä vain muistutuksena siitä, että lähtökohdat eivät aina ole niin kovin autereiset, ei ehkä edes lupaavat, mutta siitä saattaa kehkeytyä jotakin. Soundi on yhä pinnalla ja sen kun porskuttaa, ja Jussi paranee kirjoittajana vuosi vuodelta, mistä osoituksena ensiluokkaiset suomennokset ja nyt tämä henkilöteemaan paneutuva rock-esseekokoelma.

Pian puoli vuosisataa antaumuksella musasta kirjoittanut Jussi on saanut laajojakin lukijapiirejä innostumaan rytmimusiikista; mm. Aamulehden avustajana uusia perspektiivejä on avautunut lukijoille myös valtakulttuuria palvelevassa mediassa. Työmoraali on kohdallaan, vaikka hän ei soita mitään instrumenttia ja laulettukin on kirjan mukaan viimeksi lapsena mummolle.

Hän on kuitenkin paneutunut intohimoisesti musiikkiin ja sen esittäjiin vielä enemmän. Jotenkin hän saa artistit avautumaan ja kertomaan työstään ja itsestään henkilöinä, yli levy-yhtiöiden promo-osaston pinnallisten lauselmien.

Aitoa intoa, tekemisen meininkiä  

Rockin kiehtovaan maailmaan Jussi tuli tamperelaisen Epe’s Music Shopin levymyyjänä. Siellä minäkin häneen tutustuin. Siinä shopissa oli dynaaminen tunnelma, jollaista ei enää tavoita missään, ei tosin enää levyjäkään. Ennen Mingus- ja Winter-kirjoja hän on kääntänyt Philip Normanin Beatlesien tarina– ja Stones-kirjat sekä Bill Flanaganin Rockia sydämestä.

Lukijalle käy Naamakirjoista selville, että rock ja aito tekemisen meininki elävät ja voivat hyvin ja kirjoittaja ottaa työnsä vakavasti. Kootut Naamakirjat kokoaa yksiin kansiin monipuolisen joukon eläytyviä ja omaleimaisia, 1969–2017 laadittuja, Soundissa ilmestyneitä Naamakirjat-artikkeleita jälkikirjoituksin ja muokkauksin.

Kirjoitukset perustuvat levyarviointeihin ja toimittajan kohtaamisiin muusikoiden kanssa. Skaala on laaja ja siitä on vaikea hahmottaa mitään erityistä kaarta tai tematiikkaa. Kaari ulottuu muun muassa Dr. Johnista, Taj Mahalista, Joan Baezista ja Nicosta aina Hawkwindiin. Johnny Thunders. King Sunny Ade ja Tricky; genrekaari yltää laajalti, bluesista popiin, folkista räppiin, funkista afrobeatiin – vähempikin olisi ehkä riittänyt.

Kaikkiaan 27 tiivistä kirjoitelmaa rytmimusiikista ja sen tekijöistä. Suomi-osasto sisältää takuuvarmat Pekka Pohjolan, Badding Somerjoen ja Jukka Tolosen tarinat .Tietenkin tärkeitä, mutta valtamediassakin puituja ihmiskohtaloita. Olisihan sitä muitakin, joita nostaa framille. Ikuisille vihaisille nuorille miehillekin (kuten juoppo Tom Waits ja kirjailija William S. Burroughs) on suotu tilaa; kiinnostavia toisinajattelijoita, jotka ovat ainakin taitavia puhujia. Arvo musaperspektiivistä kuittaantuu: ”aika far outia se on.” You don’t say.

Essee on asiatekstien luokkaan kuuluva erityinen tekstilaji, termi essee (ranskan essayer; pyrkiä, yrittää) on peräisin ilmeisesti ranskalaiselta Michel de Montaignelta (1533–1592), jota pidetään ensimmäisenä esseistinä. Yleensä essee on pohdiskeleva ja verrattain lyhyt kirjoitelma, jossa sisällön ohella myös ilmaisutavalla on merkittävä rooli. Tässä mielessä Jussi sopii muokatuilla jutuillaan varsin hyvin esseen lajityyliin, jos kohta jutut ovat aika lyhyitä; esimerkiksi filosofien ja kirjailijoiden esseet ovat laajuudeltaan tavallisesti 10-30 sivua, Jussilla keskimäärin viisi sivua.

Musiikkiartikkelin lukijan kannalta on hieman turhauttavaa todeta, että Pekka Pohjolan tarina fokusoi viinanjuontiin – musiikkiosio kuitataan ”puhuimme tämän jälkeen vielä pitkään musiikista.” Kiva tietää, että Inside Man pääsi itse asiaan, ja vielä kivempaa olisi lukea siitä. Tietysti tyyliseikkojen keskeisyyden johdosta essee on asiatekstilajeista lähempänäkaunokirjallisuutta, mutta asiaakin voisi valottaa.

Naamakirjan esseet muistelevat toimittajan ja ehkä lukijankin musiikkimuistoja ja tarjoavat näkymiä musiikin ammattilaisten taustoista. Kuten arvata saattaa, päähuomio näissäkin havainnoissa on levytetyssä tuotannossa. Laajan kokemuksensa ansiosta kirjoittaja on valinnut kultakin tutkittavalta valikoidusti 2-3 albumia, ja tarkastelee artistiprofiilia niiden valossa. Lähestymistapa liittää hänet subjektiiviseen esseistiikkaan, mutta käsittely pysyy asiassa.

Toimittajista tulee vain harvoin hyviä kirjailijoita – vastaavasti kirjailijat ovat haluttomia kirjoittamaan lyhyitä lehtijuttuja. Aika näyttäköön Naamakirjojen kiinnostavuuden lukijoiden keskuudessa. Ehkä ilmiöitä ja näkymiä popmusiikkiin olisi voinut pohtia vaihtelun vuoksi jossain kohtaa myös laajemmin, ikään kuin lintuperspektiivistä. Tosin levyjen julkaisuajankohdista on jo paljon aikaa, joten ajallista perspektiiviä muodostuu itsestään. Muita vaihtoehtoja olisivat esimerkiksi tyylilajien erittely ja trendinmurskaus (useimmat artistit vihaavat syvästi levy-yhtiöiden profilointi- ja brändäyskäytäntöä, mutta esseisti voi tarkastella tätäkin ilmiökenttää vapaammin).

Jussi on jossain haastattelussa kertonut nauttivansa työssään eniten siitä, että saa tyydyttää alituisen tiedonjanonsa musiikkia kohtaan. Hän selvästi nauttii muusikkojen kanssa hengailusta ja haastattelujen teosta. Äänilevykuuntelijana hän on varsin tarkkavainuinen ja kokemusten verbaalinen kuvailu on vaihtuvaa ja ilmeikästä.

Suomalaisen musiikkijournalismin historiankirjaamisen lisäksi Naamakirja on näyttö myös ytimekkäästä rockesseistiikasta. Jussin tiivistämisen taito kävisi malliksi nuoremmille toimittajille ja on se ollutkin, radiossa ihan liian kanssa. Miksei vanhemmillekin; ilmiöt, joita yritämme verbaalisesti kuvailla, ovat monimutkaisia, ja ymmärrettävän kuvauksen laadinta edellyttää myös kiteytystä ja pelkistystä.

Kaltaistuminen – lukija jää ulkopuoliseksi   

Saatesanoissa Karri Miettinen (Paleface) kehuu Jussia, koska hän ei ole kirjoituspöytätoimittaja, vaan on jalkautunut muusikkojen pariin. Tämä on tietysti totta, mutta asia ei silti ole aivan yksiselitteinen. Jalkautuminen artistien luo johtaa liian usein kaltaistumiseen (assimilaatio, joka täytyy aina pitää erillään samastumisesta); osallistuja luulottelee siis olevansa kohteensa kaltainen, ”sisäpiiriläinen, yksi heistä.” Sehän ei pidä paikkaansa, mutta kummasti lehtijutut vain alkavat edustaa habitusta ”ja sitten me insinöörit naurettiin.” Tämä oli Soundin avustajien yhteinen piirre: lukija saattoi toisinaan kysyä, mihinkäs tässä minua enää tarvitaan.

Näin on käynyt myös Jussilla, ja tuntuu tänäänkin, vaikka hän onkin tolkun mies. Vesa Tompurin epilogissa Jussilta lipsahtaa: ”olla yksi heistä.” Isaac Hayesin kanssa jutellessa on tärkeää tuoda esiin heidän syövän lohta – liian suolaista tämän mielestä, by the way. Varmaan hyvinkin oleellinen pointti. Kerran Soundissa Jussi kertoi haastateltavan muusikon juttujen olleen niin lystikkäitä, että ”kieriskelin vaimoni kanssa naurusta lattialla.” Kyseessä oli kuitenkin muusikkovitsit, jotka eivät naurata ketään, ei edes muusikkoja. Ne ovat pelkkää ajankulua.

Aivan näin nolostuttavia tunnustuksia ei näy Naamakirjojen Remix ykkösessä. Tekstistä ei tosin käy ilmi, kenen älynväläys oli kysyä Nicolta USA:ssa ja Euroopassa asumisen eroista. Vastaus: ”Amerikka on lännempänä.” Onko se yhden ammattikunnan kurtiseeraaminen nyt niin välttämätöntä – britti Jim Pembroke (Blues Section, Wigwam) kuittaa Suomen roolin muuttomaana ”yhtä hyvin olisi voinut päätyä Mongoliaan” ja suomalainen vappuhulina vertautuu Englannin maitokuskeihin. Real party animals.

Joskus takavuosina harmitti, kun Jussi omi artistien pressitilaisuuksia itselleen. Itsevaltaisuuden hän hieman vastantahtoisesti myöntää Naamakirjassakin, mutta hakee siihen hyväksyntää Stonesien Mick Jaggerilta. Ja mitäs, hänhän oli yksi heistä. Back stage pass -luvista kisataan keikoilla kiihkeästi tänäänkin. Rockissakin on siis joitakin perinteitä.

Tekstistä voi löytää kirjoittajan pyrkimystä tavoittaa ihminen työnsä keskeltä. Oman persoonan ilmaisu – jos sellaista löytyy – on rockkirjoittamisessa huomattavan harvinaista.

***

Silläkin uhalla, että menee juoruiluksi, kerron lopuksi pienen stoorin tekijästä. Jussi teki joskus kääntäjän töitä eräälle maahantuontiyritykselle, jonka johtajan itsekin hyvin tunsin; täysin umpikiero tyyppi, kutsutaan häntäkin mielikuvitusvajeen vuoksi Juhaniksi. Kääntäjä alkoi olla palkoista huolissaan, jo kaksi tonnia kaveri pystyssä, joten hän muistutti siitä.

Narsistin kanssahan eivät auta mitkään hienostelut, kaltaistuminen tai miellyttämisen pyrkimys, ainoastaan tiukoista pelisäännöistä voi olla hyötyä. Laskelma sopimuksen pohjalta ja fyrkat käteen! Tärkeää on myös koko ajan katsoa narsistia silmiin – se on hermopeliä! Mitään alennusmyyntiä ei saa tehdä, vaikka olisi kuinka piinaavaa.

Kakkos-Juhani oli mykistynyt, jäykistynyt ja esittänyt loukkaantunutta; kävi hakemassa pankista käteistä ja latoi hitaasti, yksitellen ja ääneen laskien setelit pöytään – pienimpiä yksiköitä käyttäen, taisi olla vitosen seteleinä, ei sentään kolikoina. Aika kauan oli show kestänyt (2000/5 = 400), mutta koko ajan Jussi oli tuijottanut tyyppiä hypnoottisesti silmiin ja kesti sankarillisesti iäisyydeltä tuntuneen show’n paineet.

Opetus: näyttelijän koulutus on kriitikolle hyödyksi.

Anyway, Jussin taisteluhuuto – ”Keep on keepin’ on, soul brothers and sisters!” – kaikuu voimallisena ja intensiivisenä ja seitsemänkymppiselle muistelijalle sopivan uhmakkaana tekstistä. Kootut Naamakirjat liputtaa rytmimusiikin voitokasta kulkua ja sektorilehdistön urheaa ponnistelua sen koodaajana. Kuten Uncle Bill vakuuttaa: ”Elämä on cut-upia!”

 

Niemi, Jussi: Kootut Naamakirjat, Vol. 1 Remix
(Aviador 2019)
220 sivua
ISBN 9789527063972

 

Takaisin
Translate »