Takapotkun taikaa – kakkosnelonen jazzin rakennuspalikkana

Kuvat:

19.11.2021 09:34


Tämän kirjan liikeidea on mainio. Se näet pohjautuu kirjan kustantajan julkaiseman levyn kappaleista käytyyn keskusteluun. Eli kirjan sisällön avautumista edesauttaa, jos hankit myös Suomen PerinneJazz ry:n julkaiseman tupla-cd:n. 

Kirjan keskustelijat Seppo Hovi, Antti Sarpila, Wade Mikkola ja Jukka Laitasalo kommentoivat viime vuonna julkaistun Savoy-teatterissa äänitetyistä konserteista kootun kahden cd:n sisältöä kappale kappaleelta. Tosin kappaleiden varsinainen analyysi jää aika vähälle keskustelijoiden, erityisesti kolmen ensimmäisen herran taustoittaessa kuultua musiikkia monin tavoin. Seppo Hovilla on paljon tarinoita etupäässä suomalaisista muusikoista, Antti Sarpilalla myös erilaisia anekdootteja ja jazzin historian kertausta, jota myös Wade Mikkola tarjoaa osin hyvinkin analyyttisesti. Jukka Laitasalo edustaa lähinnä kuuntelijoita.

Puheenvuoroista tulee selvästi miesten tuntevan jazzin ja sen käänteet varsin perusteellisesti. Jännää on, että porukan nuorimmalla Antti Sarpilalla on elävin kosketus jazzin varhaisempiin vaiheisiin pitkälti varhaisvuosiensa opettajan, monien legendojen kanssa soittaneen Bob Wilberin ansiosta. Samoin Seppo Hovilla on omakohtaisia kokemuksia meikäläisten perinnejazzareiden toiminnasta. Puheenvuorojensa lisäksi Wade  on kirjoittanut kirjan loppupäähän tiiviin perinteisempiin suuntauksiin painottuvan jazzin historian. Muutenkin kirjan sisältö tuo paljon sellaista tietoa  jazzista ja myös amerikkalaisista ikivihreistä, mitä nykyään ei ainakaan suomeksi taida painettuna kirjamuodossa helposti löytää.

Lopputuloksesta on myös kiitettävä kirjan toimittanutta Martti Koljosta, joka on työstänyt puheenvuorot kirjan muotoon. Varmasti hänellä on ollut aika työ repliikkien lopulliseen muotoon saamisessa. Monet niistä ovat selvästi varsinaisen keskustelun jälkeen jalostettuja.

 Tekstissä tosin särähtää keskustelijoiden usein toistuva valittelu perinnejazzin asemasta ja arvostuksesta Suomessa. Heidän mielestään jazzin koulutuksessa ei myöskään huomioida John Coltranea edeltäviä suuntauksia, minkä takia keskustelijoiden mielestä perinnejazzin tuntemus jää opiskelijoilta olemattomaksi. Tosin samaa valitteli muutama vuosi sitten Helsingissä käynyt nuori amerikkalainen pianisti Jarred Paxton, joka opiskeli pari vuotta New Yorkin arvostetussa New Schoolissa, mutta lähti pois turhauduttuaan siitä, ettei saanut opetusta varhaisempiin jazztyyleihin kuten strideen.

 Ilmeisesti tämä jazzkäsityksen kapeneminen on yleismaailmallinen ilmiö. Varmaan osaltaan johtuu siitä, että oppilaitosten nykyinen opettajakunta on aloittanut soittouransa todenäköisesti 1970-luvulla tai sen jälkeen, jolloin Coltranen jälkeinen jazz on tukevasti ollut jo valtavirtaa.

Suomen suhteen kannattaa myös muistaa, että jazz oli täällä pitkään marginaalisessa asemassa. Se oli lähinnä tanssimuusikoiden harrastus. Tänne ei ollut syntynyt esimerkiksi Ruotsin kaltaista jazzia ammatikseen pitkään soittaneiden muusikoiden luomaa vahvaa jatkumoa.

Silti kyllä nuoremmatkin soittajat hallitsevat perinnetyylejä. Esimerkiksi UMO:lla on varsin vakuuttavat Basie– ja Ellington-ohjelmistot, soittipa se kerran hyvin autenttiselta kuulostavan Jimmie Lunceford-konsertin Vanhalla ylioppilastalolla. Myöskin monet Sibiksen jazz-osaston kävijät pystyvät sopeuttamaan soittonsa hyvinkin eri tyyleihin, koska nykyinen jazzkoulutus tuo aika laaja-alaisia valmiuksia. Ja jos asioiden tila vaatii Suomen PerinneJazz ry;n mielestä kohentamista, se voisi esimerkiksi olla mukana organisoimassa perinnejazzin soittoleiriä nuorille muusikoille jonkun festivaalin kylkeen. Kitinällä asiat eivät muutu.

 Takapotkun taikaa on aivan ansaitusti omistettu maaliskuussa edesmenneelle Pentti Lasaselle, josta on myös mukana muutama pikkuartikkeli.

Takapotkun taikaa – kakkosnelonen jazzin rakennuspalikkana (Suomen PerinneJazz ry 2021). Toimittanut Martti Koljonen.

 

 

 

 

 

 

 

Takaisin
Translate »