Aili Ikonen & Herd

Kuvat:

01.11.2013 10:10


HERD & Aili Ikonen: Jazzbasilli

Jazzbasilli

Majava Music, MAJAVA001

 

Aili Ikonen se vain ei lakkaa yllättämästä; modernien kokeilujen, Ella-projektin ja big band -valloitusten jälkeen haasteita pelkäämätön laulaja kävi iskelmämusiikin pariin. Jazzbasilli on jazzlevylle epätyypillisesti murtautunut myös radiokanavien soittolistoille, mikä on aivan hieno saavutus.

Levyn kappalevalikoima sisältää kevyttä musiikkia; uudennoksia ja uusia sovituksia iskelmän suurilta vuosilta, kuten Laila & Ritva Kinnusen hitistä Pojat (1962), Olisin voinut tanssia koko yön (Frederick Loewen”I Could Have Danced All Night” musikaalista My Fair Lady­, 1956), tai Domenico Modugnon La donna riccia (Neidon oikut, 1954).

Jazzlevyä on kuitenkin lähdetty tekemään ja silloin pitää tietenkin kantaa huolta svengistä. My Fair Ladyn ohella parhaiten svengaavat lattarihenkinen Neidon oikut , sambatyyliin kulkeva nimisävelmä ja Olisin voinut tanssia koko yön. Erityisen imponoiva on Ailin herkkä tulkinta Juha Vainion balladista Kotkan poikii ilman siipii. Täytyy myöntää, että tämä oli eka kerta, kun todella pysähdyin kuuntelemaan paljon esitetyn laulun tarinaa. Jazz pysäyttää ihmisen.

Kellä kulta-versiossa luotetaan Ailin scat-vokaaliosuuteen ja beat-boxiin, ja duettoon vibrafonin kanssa. Jossain intiimissä klubiolosuhteissa tällainen minimalismi voi toimia hyvinkin, mutta levyllä esitys ei oikein tahdo ottaa siivilleen. Aili on nähtävästi omaksunut Vesa-Matti Loirin tavan lisätä sinänsä tarpeettomia sidesanoja laulutekstiin (”No, pojat, oisko mieli musta..”), vähentäen myös laulamisen intensiteettiä kesken fraasin.

Ehkä muuntelu ei haittaa, mutta se ei toisaalta suoranaisesti lisää svengiä eikä lähennä solistia kuulijaan. Jazztyylinen sanojen ja fraasien venyttely, hengitystaukojen poisjättö ja muut sellaiset tehokeinot muuttavat jo itsessään kauttaaltaisesti kappaleiden luonnetta, kuten käy mm. Pojat -versiolla.

Vaihtoehtoisesti voisi ehkä kehittää kommunikointia bändin sisällä. Rumpalin voisi esim. virvelilyönnein toisinaan korostaa sanojen taka- tai keskitavuja (”mon-TA sa-Taa lu-PAusta…”), mikä etupainotteisessa suomen kielessä tekee aina mainion säväyksen.

Ailille voi huoletta jättää lauluäänellä jammailun kohtia. Hän on yksi niitä harvoja kotimaisia jazzvokalisteja, jotka liikkuvat scat-osuuksissa varmoin ottein kaikilla laajan skaalansa osa-alueilla. Kinnusen sisaret lauloivat yhdessä Pojat. Aili olisi voinut nauhoittaa itselleen stemmoja; tämä olisi elävöittänyt yksiäänistä laulua – niin kaunis kuin hänen luontainen äänensä onkin.

Sello tai saksofoni olisi tuonut lisää sävyjä kokonaisoutputiin – tämän iskelmämateriaalin yhteydessä mieluummin molemmat soittimet. Nyansointia olisi voinut lisätä kautta linjan; ehkä hieman Lalah Hathawayn tapaan myös laulun paisutuksia ”kehräyksestä kiljaisuun”, ja paljon muita tehokeinoja siltä väliltä.

Panu Savolainen on tehnyt enimmäkseen hyvää työtä sovittajana, joskin tuntuu, että hän on päästänyt itsensä hieman liian helpolla, luottaen karismaattisen laulusolistin voimaan. Yksi nainen ei silti voi kokonaista orkesteria paikata. Lähtökohta on nimittäin jossain määrin epäkäytännöllinen; vibrafonitrio, ilman muuta varsinaista melodiasoitinta kuin vibes, joka on lyömäsoitin.

Vibesin klangi on myös kirkkaana ja kuulakkaana niin lähellä Ailin kauniisti helähtävää lauluääntä, että riittävää kontrastia ei tahdo syntyä. Iskelmän suhteen sinänsä jazzentusiastin ei tarvitse olla ennakkoluuloinen, siitähän koko jazz on lähtenytkin. Ja musikaalisävelmistä, mutta tulkoon niiden vuoro Ailille vähän myöhemmin, vaikka hienosti hän osansa tässäkin numerossa vetää.

Lionel (Leo) Hampton teki vibrafonin tunnetuksi ja hyväksytyksi jazzsoittimena. Häneen ja useimpiin maailmannimiin verrattuna nykyvibrafonistien soitto on ehkä hieman verkkaista ja Peter Appleyardin edustama, tärkeä harmonioiden taju, hakee täällä vielä muotoaan.

Luonnollinen svengi, yhtyeen pienimuotoinen dynamiikka ja varsin lyhyen aikaa yhdessä soittaneelle yhtyeelle epätavallisen valmis yhtyesoundi muovaavat HERDin outputista maukasta. Panu Savolaisen herkkävireinen sävelmällinen tajua ja laulava vibrafonisointi tekevät hänen soittimestaan erinomaisen laulusolistin kumppanin. Vaikka hänen soitossaan kaikuu tietty melankolia, se ei ole siltikään alakuloa.

Mikko Pellisen pettämättömän kontrabasso kulkee luotettavasti ja numeroa tekemättä. Neidon oikkujen napakka bassosoolo on oivallinen. Tuomas Timosen topakka rytmitausta toimii hienosti vibesin ja kontrabasson kanssa. Muusikkojen solistisia osuuksia olisi ollut varaa lisätäkin, koska iskelmissä varsinaista laulettavaa tekstiä on yleensä melko vähän. Keskittyminen on hyvästä, mutta aivan noin vakavamielinen ei tarvitsisi olla kuin mitä trio on bändin videoilla.

Ylläoleva esitys on kuvattu syyskuussa 2013 We Jazzin katukonserttina. Sen scat-osuus on jo lähes posketon, mutta levyn studio-otos on tehty perinteisempään ja konventionaalisempaan tyyliin.

Laulujazzia ei tosiaan julkaista oloissamme liikaa, joten nauttikaamme nyt sitäkin enempi tästä Ailin & HERDin elegantista esityksestä. Jazzbasillin teksti päättyy: ”soinnut päässä soi, mä nautin vain, ja basillistain, en koskaan luopua voi”. -Älköön Aili luopuko koskaan jazzbasillistaan!

 

Aili Ikonen vocal, Panu savolainen vibtaphone, Mikko Pellinen bass, Tuomas Timonen drums

Recorded  and mixed by  Kimmo Antikainen 

Mastered by Jaakko Viitalähde

01. Pojat 2:34

02. Jazzbasilli (The Preacher) 3:58

03. Valoa ikkunassa 5:11

04. Neidon oikut (La donna riccia) 3:41

05. Olisin voinut tanssia koko yön (I Could Have Danced All Night) 2:47

06. Kotkan poikii ilman siipii 6:12

07. Illalla, illalla (Chella llá) 3:57

08. Suklaasydän (Mama’s Pearls) 4:18

09. Muistatko Monrepos’n 4:15

10. Puhelinlangat laulaa 5:12

11. Kellä kulta sillä onni (Everybody Loves a Lover) 3:50

 

 

Takaisin

Artikkeli luettu 1134 kertaa

Translate »