Frank Carlberg

Kuvat:

31.12.2012 06:07

RED PIANO RECORDS RPR 14599-4406-2

Uncivilized Ruminations

RED PIANO RECORDS RPR 14599-4406-2

Helsingistä kotoisin oleva Frank Carlberg päätti lähteä jo 1980-luvun alkupuolella Bostoniin musiikin opiskeluun ja on sillä tiellä edelleen. Nykyään Brooklynissä asuvan Carlbergin edellistä albumia The American Dream (2009), mikä pureutui Robert Creeleyn runojen esittämiseen musiikin keinoin, kehuttiin melodisesti haastavaksi, älykkääksi ja tulisieluisen omalaatuiseksi.

Vuoden 2011 kesäkuussa ilmestynyt Uncivilized Ruminations jatkaa tällä samalla linjalla, terävän purevalla runouden kääntämisellä musiikilliseksi ilmaukseksi. Tällä kertaa ajatukset pyörivät suomalaisten, Anselm Hollon ja Kai Niemisen, sekä detroitlaisen kirjailijan ja runoilijan Jim Gustafsonin tuotannon parissa. Näitä tulkitsevat Frankin ohella muusikot, joiden kanssa hän on tehnyt työtä menneinä vuosina, saksofonistit Chris Cheek ja John O’Gallagher, basisti John Hebert sekä rumpali Michael Sarin. Lauluosuuksista vastaa intialaistaustainen avant-garde laulaja Christine Correa, jonka kanssa Karl on myös tehnyt yhteistyötä jo parinkymmenen vuoden ajan.

Aloituskappaleena kuullaan kuitenkin Lunatics, minkä teksti on otettu vanhasta lääketieteen julkaisusta vuodelta 1852. Laulu käsittelee hulluutta, poliittista peliä, rikoksia, juoppoutta, intohimoa, synnynnäisiä kaheleita, uskonnollista kiihkoa, vanhuuden epätoivoa ja lääkkeiden käytön seurauksia. Christine Correa tulkitsee sen sisällön lujatahtoisesti, rankalla ja rosoisen rujolla tavalla, todellisella intohimolla. Chris Cheekin soolo on salaperäisen turmiokas ja työntyy syvälle salaperäiseen juonitteluun ja täydentää Christinen laulua taidokkaasti.

Anselm Hollon runoihin perustuvia kappaleita ovat It was allabout…, missä kysymys on huonosta yhteydenpidosta ja väärinymmärretyistä henkilötiedoista, matkoista, taisteluista ja paluusta mustin purjein kiireisen elämän jälkeen. Mustanpuhuva balladinomainen kappale, missä Frankin täsmällinen pianosoolo jauhaa tehokkaasti vastausta Correan ironissävytteiseen ja hieman satiiriskoomisen laulun ilmapiiriin. Sitä täydentää O’Gallangherin sopraanon etsivä yksinpuhelu. Prairie dogs elävät isoissa kaupungeissa, ne eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa, joten on parempi olla koskaan kohtaamatta niitä. Epämiellyttävän surkeuden keskellä säälimätön pimeyden tunnelma latautuu tähän murheelliseen ja surulliseen soittoon ja lauluun. Viimeisenä oleva Pygmy Hut, kertoo suurista vesipisaroista, mitkä putoilevat puista muodostaen molskahtavan äänen maahan koskettaessaan. Iloinen tunnelma ja svengi saavat päätöksen Mike Sarinin tanakan rumpusoolon tahdissa.

Kai Niemisen entisaika menee ja tulee kuten nuoruuskin teki, entä sitten? Old Age sukeltaa  O’Gallagherin sooloilulla rennon rytmisesti menneeseen aikaan, jota John Herbert täydentää kumealla bassollaan. On järkevää nauttia jonkun jälkeenjättämästä menestyksestä nyt heti. Siitä ei ole mitään iloa myöhemmin. Posthumous Success on hartaan hidas Frankin ja Christinen duetto, jota Chris Cheek seurailee kiemurrellen kaiken aikaa. Haluatko tulla ihmisvihaajaksi. Siihen ei vaadita kuin laajapohjainen tuttavapiiri. Misanthrope on tutkimusmatka, jonka yhtye tekee kierrellen ja kaarrellen Correan kirkkaan selkeän vauhdikkaan rytmisen laulun ympärillä.  ”Älä paina päälle”, Don’t Rush Me, jokaisen pitäisi ainakin kerran ajatella, että tällainen vaatimaton pyyntö ja yksinkertainen toivomus pitäisi ottaa huomioon edes joskus. Mutta miten se voidaan tehdä. Ehkä läheisellä huolenpidolla, kuten yhtye sen julki tuo pehmeän herkällä tulkinnalla, missä Herbertin basso vahvistaa runon syvällisen merkityksen järkähtämättömästi.

Gustafsonin Perfect kertoo siitä, että voit olla vain niin täydellinen kuin haluat olla. Haluan olla erinomaisen täydellinen, ja olen sitä. Olen kuullut kovan äänen huutavan moneen kertaan sanoen, että olen mitä täydellisin. Maailmassa ei ole vastaavia ihmisiä kuin puoli tusinaa ja olen yksi heistä. Näin se kait menee helposti runoudessa, mutta tosielämässä tämä teoria onkin melko mahdotonta toteuttaa. Frank Carlberg ryhmineen toteuttaa tämän unelman kristallinkirkkaaksi omalla tehokkaalla soitollaan tiukan svengaavaan tyyliin.

Tuloksena on sivistymätöntä märehtimistä, missä runouden erityispiirteet käännetään armottomasti omintakeiseen absurdiin ja surrealistiseen ilmaisumuotoon. Inhimillinen voidaan kokea epäinhimilliseksi äkkinäisillä sivukäänteillä. Oma koti kullan kallis, mutta vieraalla maalla on kuitenkin paremmin. Runot ja runoilijan tarkoitusperät voidaan tulkita niin monella tavalla. Frank Carlberg antaa purevan ivallisuuden tehdä työtään, ilmaista asia omilla omalaatuisilla tulkinnoillaan, rahvaanomaisesti, käyttäen avantgardismin epäesteettisiä vapaita keinoja jazzin monimuotoisessa musiikillisessa ympäristössä. Levy on hyvä esimerkki erikoisesta tavasta lähestyä runoutta musiikin monipuolisin keinoin. (JKi)

Christine Correa: laulu, John O’Gallagher: saksofonit, Chris Cheek: tenorisaksofoni, Frank Carlberg: piano, John Hebert: basso, Michael Sarin: rummut.

Äänitys: Michael Perez Cisneros, Peter Karl Studio, Brooklyn, NY.  Miksaus ja masterointi: Michael Perez Cisneros. Tuotanto: Frank Carlberg. Kannen suunnittelu: Nicholas Urie, Daguerreotypes, Library of Congress Prints and Photographs Division, Washington, DC. Kuvat: . Julkaistu: 14.6.2011.

1. Lunatics 9:00

2. ”It was all about…” 9:17

3. Old Age 6:35

4. Posthumous Success 7:24

5. Misanthrope 4:07

6. Don’t Rush Me 6:50

7. Perfect 5:10

8. Prairie Dogs 7:58

9. Pygmy Hut 7:56

Kaikki sävellykset ovat Frank Carlbergin käsialaa

Takaisin

Artikkeli luettu 727 kertaa

Translate »