Backstage Alliance, BSACD030
Katu täyttyy bluesahtavasti… eikun askelista… Stromdalin tehtaan nurkilta Tampereelle kotiutuneen savolaisriehkä Juhani Leskisen eli Juicen legendaarinen klassikko Syksyn sävel on saanut uudet rospuuttoajan vaatteet. Vaatteet, jossa Kantosen piano vääntää rauhaisan bluesahtavaa melodiaa Huolmanin basson ja Hassisen iisin rumpaloinnin kera. Iivanainen laulaa runomittaa ominaiseen tyyliinsä. Käheän vienosti. Osin runojalkaa lauluäänellään lausuen. Kun Koipan tenori tuuppaa sekaan oman soolonsa on meno kuin Juankosken torilla 1975, jolloin Leskinen synnytti tämän ikivihreänsä. Väkevä levyavaus, joka toisaalta hieman hämmentää kuulijaansa.
Mutta eipä hämmennä enää seuraava raita; Pitsikankaita, Koivistoisen uutukainen, jossa mennään eikä meinata. Iivanaisen laulussa on nyt tämmiä, menoa ja meininkiä, kun hän tulkitsee Timo Kiiskisen sanoitusta, jossa kaupungin valot luovat pitsikankaitaan. Koivistoisen fonistelun lisäksi Viinikainen saa maukasta soolotilaa. Erinomaisen raikas kokonaisuus, jossa lataus latinon ja Afrikan mausteita.
Kolmosraidalla lähdetään vahvan massiivisesti liikkeelle, sillä Koivistoisen sävellys vie kuulijansa Junnu Vainion sanoilla unen ulapoille, satama kapakan haaveisiin. Väkevän voimakas tunnelataus, jälleen bluusahtavassa formaatissa. Koivistoinen käskee foniaan tosi särmällä, Kantosen upeasointinen urkuilu luo pohjaa, haavekuvaa, jota Viinkainen pääsee rakentamaan loistokkaasti. Kun Iivanainen vielä pyytää uskottavasti päästä samaan kapakkaan, jossa Duke Ellington soi, on maittavan koskettava kokonaisuus valmis.
Sitten on vuorossa ison miehen herkkä ja rakastettu tuote vuodelta 1973; Hectorin Lumi teki enkelin eteiseen. Kantosen melankolisten alkuluritusten jälkeen Iivanainen vokalisoi tumman tuskallisella äänimaailmallaan, ikäänkuin sääliäkseen papin vatsaa, joka sai kahvia juodakseen. Höh! Kantonen klaaraa massiivisen tunteikkaan välisoolon. Hassinen kahisuttaa lautasiaan. Huolman jytisyttää bassoaan surullisella aksentilla… Lumi teki enkelin eteiseen…
Vuosituhannen alun Miten pelko lähtee rytmittely antaa jälleen vauhdin hurmaa. Tämä Jore Marjarannan ja Ako Kiisken yhteistuotehan kuultiin elovassa Minä ja Morrison. Nyt se väännetään Mamban rytmittämään latinopohjaiseen rytmiin, johon Koivistoisen kelpo jazzarit vääntävät täyspeiton kuin “pässinpalli” aselajisto jalkaväen tueksi. Hyvältä maistuva välipala…
Sitten maalaillaan huulia, hieman eri väriin kuin vuonna 1988, jolloin Koippa äänitti tämän sävellyksensä Jarkko Laineen tekstiin Maaritin kera. En tiedä tavoitteleeko Iivanainen Maaritin persoonallista esitystä ja äänialaa… välillä tuntuu, että joo, mutta sitten kuitenkin, että ei. Eipä niin, sillä kyllä arvon ladyilla on kuitenkin niin erilainen karisma ja fraseeraustyyli.
Koivistoisen hienoa säveltuotosta on myös seuraava raita Viljo Kajavan koskettavaan runoon Hän. Pienimuotoinen, väkevän voimakas. Pysäyttävä… Kantosen ja Viinikaisen tyylikkyyttä!
Koipan sävellyksellä jatketaan, tällä kertaa Mariska Rahikaisen sympaattiseen tekstiin: Sytyt uudestaan. Luoja siunaa ja voimia antaa uuteen rakkauteen… kyyneleitä en kävisi tuhlaamaan… intensiivisen voimakkaana tunnepurkauksena. Kantosen mustavalkioiden saattamana. Ajatusta hitaammalla tempolla… pianojazzin herkimmällä sydämellä. Taustalla Huolman ja Hassinen ovat oikeaoppisesti pelin hengessä mukana…
Raidalla yhdeksän siirrytään vuoteen 1972, jolloin Pepe & Paradise tunnelmoi Otto Donnerin upean Niin vähän on aikaa Matti Rossin tekstiin. Perussoundi on samallalailla mukaansa imaiseva, nostalgisena suoraan kiihoittava. Hekumaa lisää punahehkuiseksi Viinikaisen upea soolo, josta Koivistoinen jatkaa omalla herkkupalallaan. Ilmeettömän kauniisti. Iivanainen ei yllä tulkinnassaan aivan alkuperäiseen tunnelmaan, joka toisaalta voidaan panna nostalgian piikkiin.
Seuraavalla raidalla hän sen sijaan “nokittaa” alkuperäisen Pepe Willbergin Vexi Salmen sanoilla Willberg-Johansson sävellyksessä Aamu vuodelta 1973. Koivistoinen lurittaa omiaan välisoitossa ansiokkaasti antaen toki tilaa Viinikaisen takuuvarmalle soolotyöstöllekin. Näin hyvä. Erinomainen kokonaisuus koko soittokunnalta että solistilta.
Lopuksi kuullaan Tuomas Anhavan teksti Tuutulaulu Koivistoisen säveltämänä. Unen ja hallusinaation välimaastossa lilluminen kuuliojansa silmat painumaan kiinni ihan oikeasti. Laulu sanoineen häipyy takavasemmalle ja Kantosen loistokkaan kevyt sormittelu ja juoksutukset ottavat omansa… kevyt unimaailma saa omansa…
Tämä levykokonaisuus on Eero Koivistoisen ja Johanna Iivanaisen Suomalainen -trilogian kolmas osa. Edelliset olivat Suomalainen (2003) ja Lennosta kii (2007). Mielestäni tämä uutukainen nokittaa edeltäjänsä intensiivisyydellään. Kokonaisuus ikäänkuin kasvaa yhdeksi puuksi. Kuitenkin niin, että jokainen oksa kukkii eri värisiä kukkia…
Kun Koivistoisen yhtye koostuu huippusoittajistamme ja sen jäsenten kemiat napsahtavat ihailtavan hienosti yhteen on kokonaisuus todella hienoa kuunneltavaa. Ei mitään yltiöpäistä revitystä taikka äärirajoja kokeilevaa improa, vaan hallittua, hillittyä osaamista, josta kuulija todellakin nauttii. Kun tähän herkkuun ripotellaan päälle sokeriksi Johanna Iivanainen, niin lähestytään täydellisyyttä… (OR)
Johanna Iivanainen, laulu, Eero Koivistoinen; tenorisaksofoni, Teemu Viinikainen; kitara, Seppo Kantonen; piano, Fender sähköpiano, urut, Ville Huolman; basso, Mikko Hassinen; rummut, Abdissa “Mamba” Assefa; perkussiot
Äänitys: Mikko Raita, Finnvox Studiot 28. -30.5.2009, Studio Kekkonen 31.5. ja kesäkuu 2009
Miksaus: Mikko Raita & Eero Koivistoinen, Studio Kekkonen kesäkuu 2009
Masterointi: Hannu Leidén, Seawolf Studios
1 Syksyn sävel 04:09
2 Pitsikankaita 04:16
3 Tahtoisin tältä mereltä mennä 06:24
4 Lumi teki enkelin eteiseen 04:42
5 Miten pelko lähtee 05:22
6 Vuokrakasarmin tyttö 04:52
7 Hän 03:19
8 Sytyt uudestaan 04:41
9 Niin vähän on aikaa 06:17
10 Aamu 05:43
11 Tuutulaulu 03:39