There Ain’t No Coolin’
Mountain Ash Records 2014
Little Willie Mehto julkaisi lyhyen ajan sisään toisen levynsä. Totesin hänen edellistä levyään (Break It Up Baby!) arvioidessani, että nuori bluesmies oli saanut levyn Night Train -bändiinsä pitkänlinjan bluesmiehiä ja tehnyt hyvän kaappauksen (arviointi löytyy täältä).
Tälle toiselle levylleen Little Willie on löytänyt vain yhden Bluesmiehen, niin ja eipä löytö vallan hassu olekaan. Tai sanotaanpa suoraan, että oikein isoa B:tä täytyy hapuilla. Niin tämä löytö on mies itse, Little Willie Mehto. Samalla Mehto tuntuu löytäneen itsensä myös artistina. Tulkinnoista löytyy omia sävyjä ja tunnistettavaa tyyliä.
Ensimmäisen levyn laulu oli miksattu samanlaiseksi kuin vanhojen esikuvien varhaisissa levytyksissä. Näin päästiin aidon tuntuiseen entisajan tunnelmaan, mutta uskoin tuota levyä arvioidessani, että Little Willien oma laulutyylikin vähitellen löytyy. Nyt ollaan oikealla tiellä.
Little Willie Mehto on tällä kertaa päättänyt luottaa itsensä. Hän soittaa levyllä kaikki instrumentit ja tietenkin myös laulaa itse. Varsinaisesta yhdenmiehen bändistä ei ole kysymys, sillä päällekkäisäänityksiä on jonkin verran tehty. Ne toimivat kuitenkin hyvin. Lisäksi Mehto säveltänyt, sanoittanut, äänittänyt, miksannut ja tuottanut levyn. Kunnioitettava suoritus kaiken kaikkiaan.
Kehuin edellisen levyn kantta ja koteloa. Niin täytyy tehdä nytkin. Willie on kuvattu mustavalkoisessa kannessa ilmeisesti autokorjaamon tiiliseinän ja lämpöpatterin edessä kohtalokkaan näköisenä kuin Pomo konsanaan. Tällä en tarkoita työpaikan pomoa, vaan itseään Bruce Springsteeniä, joka tulee väistämättä mieleen Mehdon ilmeestä, nahkatakista, kitarasta ja habituksesta yleensäkin. Siihen yhtäläisyys kyllä loppuukin, Pomon tyylliä itse musiikissa ei tavoitella, onneksi. AJ Savolaisen kuvat ja Viljami Kukkosen suunnittelema kansi kokonaisuudessaan ovat erinomaista työtä. Kansi johdattaa sopivasti siihen, mitä levy tarjoaa, kohtalokkaan ja samalla rennon bluesin pariin tietenkin.
Kannesta tunteikkaasti katsovat nuorimies laulaa tietenkin naisista, mutta yhdestä naisesta kerrallaan. Mistään Hoochie Coochie Manista ei ole kysymys. Levyltä tulee esiin viidakon babya, kovapäistä naista, avaruusmimmiä ja niin edelleen. Levyltä löytyy Burger Kingin hypnoottista hampurilaistiskiä ja tietenkin oman kullan kaipuuta. Rakkautta vannotaan ihan kiitettävästi.
“Low Down Woman” johdattaa teemaan karun katkeralla ja anovalla vuodatuksella.
”Jungle Baby” tuo mieleen vanhat työlaulut, työn jälkeiset kärsimykset ja palauttavan tankkauksen. Meille työn raskaan raatajalle varsin mieluista kuunneltavaa. Hyvä kokonaisuus tausta hoilotuksineen. Mielestäni levyn parhaita paloja.
“Hard Headed Woman” on aitoa vanhaa bluesia Missippin rannoilta tai Teksasin pölyisiltä ojanpenkoilta.
”Jupiter Woman” on rauhallinen, herkkä veto, jonka uskoisi vetoavan myös kovapäiseen mimmiin.
”Burger King” on kiehtova ja väkevä huuliharppu jammailu. Mehdon harppu soi herkullisesti ja monipuolisesti. Yksinkertaisella kitarariffillä tavoitellaan ilmeisesti hypnoottista vaikutusta kuulijaan. Itse koin riffin puuduttavana ja jopa tylsänä. Pienet riffimuunnokset ja taustan koristelut olisivat tehneet tästä hampurilaistiskistä vielä kiehtovamman.
”There Ain’t No Coolin’” alkaa herkullisella introlla jatkuu sävykkäällä laululla, kun olut ja viski eivät auta silloin, kun naisen kaipuu iskee. Laulu, harppu ja slide toimivat herkullisesti tietenkin, kun rakkaudesta on kysymys.
”Big Annie” on lyhyt instrumentaali, jonka harppuosuus tuo mieleen Sonny Terryn soittotavan. Taipaapa raidalla soida toinenkin huuliharppu. Tausta on hyvä, mutta kuitenkin kaukana Terryn duokaverin Brownie McGheen pikkauksesta.
”If I Can’t Have You” on uskottava rakkauden vuodatus, jossa slide, harppu ja laulu täydentävät toisiaan kuin tosi olisi kysymyksessä.
“She Drives Me Crazy” on rauhallinen vuodatus, jossa kaikki toimii ilman paatosta ja rennosti ja ehkäpä biisistä tulee siksi niin nautittava.
”In Your Kitchen” on myös rauhallinen kantrityyppinen veto, joka täyttää paikkansa ja toimii varmasti mainiosti livenä yhden miehen orkesterin keikoilla.
”One More Time” ja Could You Love Me” ovat rauhallisia vetoja, joista etenkin jälkimmäisellä harppu soi kerrassaan tunteikkaasti ja kitara tukee luontevaa laulua maukkaasti.
“Faithful Man” on hyvä päätös levylle. On kuin Muddy Watersin varhaisilta ajoilta. Niin ja täytyyhän sitä säntillisen miehen vannoa uskollisuutta niin omalle naiselle kuin hyvälle bluesillekin.
Little Willie soittaa huuliharppua hyvin, soitto on sävykästä ja väkevää. Välillä hänen soittonsa kuulostaa Sonny Terryltä, välillä Sonny Boy Williamson II:lta (Rice Milleriltä). Voipa soitossa kuulla myös mielikuvia Big Walter Hortonin soitosta. Slide-kitarointi toimii ja taitaapa resonaatiokoppa tai dobrokin olla käytössä.
Little Willie Mehto on tehnyt hatunnoston arvoisen ja rohkean teon toteuttamalla tämän yhden miehen projektinsa. On hienoa, että hän on tähän ryhtynyt. Levyn soisi löytävän tiensä nuorten tai joka tapauksessa uusien bluesin harrastajien ostoskoriin. Levy on vaivatonta kuunneltavaa ja johdattaa kuulijan miellyttävästi akustisen bluesin syleilyyn. Vaikka levy sisältääkin päällekkäisäänityksiä, levyn perusteella voi päätellä, että Little Willie Mehto on hyvä kiinnitys ja kuulemisen arvoinen yhden miehen bändinä myös livetilanteissa. Suositeltava kiinnitys klubi-iltoihin syysiltojen piristykseksi.
All songs written and performede by Ville Mehto
Recorded, Mixed and Mastered by Ville Mehto at Mountain Ash Studios, Helsinki 2014
01. Low Down Woman 3.17
02. Jungle Baby 3.01
03. Hard Headed Woman 2.50
04. Jupiter Woman 2.53
05. Burger King 2.36
06. There Ain’t No Coolin’ 3.21
07. Big Annie 2.09
08. If I Can’t Have You 3.08
09. She Drives Me Crazy 4.15
10. In Your Kitchen 3.02
11. One More Time 2.43
12. Could You Love Me 2.19
13. Faithful Man 3.31