The Syncopators

Kuvat:

12.11.2019 16:57


The Syncopators The Pearls

The Pearls

Intro.
The Syncopatorsien uusin CD, joka tätä kirjoitettaessa sekin on jo kolmisen vuotta vanha, on nimeltään ”The Pearls” eli helmet, tämä Jelly Roll Mortonin kappale myös avaa CD:n. Syncopatorsit ovat tehneet yli 24 albumia perustamisestaan lähtien. Syncopators on esiintynyt Suomessa useamman kerran mm vuoden 2010 Backas Jazzissa ja viimeksi kesällä (2019) Helsingin Storyvillessä. Tarkoituksena oli kesällä soitella nyt arvioitavana olevan cd:n helmiä, mutta erinäisten tapahtumien vuoksi Syncopators esiintyi Helsingissä vierailevan trumpetistin (Herbert Christ) ja rumpalin (allekirjoittanut) kanssa, joten ohjelmisto kesäkuun Storyvillen keikalla noudatteli turvallista standardilinjaa.

”The Pearls” CD:stä voi hyvin antaa kouluarvosanan kiitettävä tai jopa erinomainen, minun välillä hyvinkin kriittisin (jonkun mielestä jopa kateellisin) korvin kuunneltuna levyltä ei juuri moitittavaa löydy. Suurin syy moiteetteettomuuteen on se, että CD on tuotettu asiantuntevasti, tyylikkäästi ja hyvällä maulla. Erinomainen arvosana jää hiipumaan virheettämyyden mukanaan tuomaan paikoin kliiniseen tunnelmaan ja joidenkin lauluosuuksien mauttomuuksiin, jotka tosin on tarkoituksella tehty. Kokonaisuutena voi sanoa, että muusikot soittavat hyvin ja pysyvät valitsemallaan linjalla, eivät sorru tyylittömyyteen tai sopimattomaan soittamiseen.

Pearls on studioäänitys, joten kappaleissa ei ole live-soiton virheitä tai epätarkkuuksia eikä  live-soiton tunnelmaa, mutta silti soitosta välittyy tietty ”Down under” meininki, josta bändi on kuuluisa.

Syncopators
Peter Gaudion, trumpetti ja laulu. Chris Ludowyk, pasuuna ja laulu. Richard Miller, klarinetti ja saxophoni. Steve Grant, piano Jeff Arthur ja Peter Baylor, kitara James Clark, kontrabasso ja tuuba sekä Andrew Swann ja Rod Gilbert, rummut. Chris Ludowyk perusti Syncopatorsin Melbournessa vuonna 1984 nimellä Society syncopators.

Kappaleet
1. The Pearls. Jelly Roll Mortonin ragtime, joka alkaa ja loppuu tyylikkäästi ragtime-pianolla. Soolot ovat huolellisen oikein soitettu, tuuba kuulostaa hyvältä, mutta tuuban kanssa olisin mielummin kuullut pressroll- komppia dixie-swing-haitsukompin sijaan.

2. Delta Bound (trad.). Tällä kertaa laulettuna, joka sopii kappaleen sovitukseen. Sovitus on ellington-tyyppinen, jossa menevä ja rento swing-komppi.  Trumpettisoolossa swing-komppia maustetaan  haitsuaksenteilla. Tyylikäs bassosoolo noudattelee melodiaa, kaiken kaikkiaan hyvin ja maukkaasti sovitettu versio.

3. San Antonio Shout (Shand, Arodin) ei niin minulle tuttu, mutta silti menevä dixie, trumpettisoolossa stop-timea. Pianosoolossa rumpalilla on Chrisse Schwindt-mäinen crossstick swing-komppi (poikittaiskapulalla virveliin, kuten bossanovassa), se toimii aina ja antaa soololle lisää lennokkuutta. Trumpettisoolossa perinteiset stoptime (ragtime-iskut), joiden jälkeen sooloa jatkaa swing-kompilla klarinetti jonka jälkeen taas trumpettia ragtimella. Pasuuna ja foni vuorottelevat soolonsa samaan tyyliin.

4. Big House Blues (Ellington, Mills). Surumielistä Ellingtonia hiukan Black and Tan sävyillä eli tomikomppia, kappaleen hieno bassosoolo on tyylillä ja taidolla soitettu.

5. It’s About Time (Miller). Orkesterin klarinetistin Richard Millerin sävellys, jonka introssa hauska ”koputusaihe”. Teema on klarinetti-piano unisono, ei suoranaisesti minkään perinteen mukainen, mutta silti jazzin oloista musaa, joka kuulostaa hyvältä.

6. Marie (Berlin), laulettu melodia, jossa on vähän kornia pelleilyä, mutta tasoa nostaa laulun taustalla hyvin soivat puhallinsektiotaustat.

7. St. James Infirmary (trad.) alussa hauskat traditionaalista puhallintaustaa noudattelevat laulustemmat ja perinteinen lauluosuus. Näin tunnetusta kappaleesta on vaikea repiä, mitään uutta, eikä se ole aina tarpeenkaan, mutta Syncopators -versio on niin tuoreen kuuloinen kuin hautausmaasta kertova kappale voi olla.

8. Jazz Me Bluesin (Delaney) alussa, vastausiskuissa, on hauska Syncopators-jekku ja lisäksi sovituksessa muutama muukin ”erilainen” synkooppi.

9. Relaxin’ At The Touro (Spanier, Bushkin) on hidas ja tyylikäs blues.

10. Ugly Child (Brunis) poliittisesti ei niin aikaan sopiva pilkkalaulu, jonka voi ymmärtää myös pilkkaajan nilkkaan osuvana.

11. Jamerica (Miller) toinen Pearls CD:n kappaleista yhtyeen klarinetistilta Richard Milleriltä. Jamerica melkein madottaa korvan ”Jamaica Farewellillä”. Kappale alkaa karibiatyyppisellä kompilla. Erilaiset lattarikompit ja tunnelmat ovat jo Wilbur de Parisin ajoista olleet dixiebändien suosiossa ja sellaista tunnelmaa tässäkin haetaan. Jamericassa toistuu hauska hiukan lapsekas sointukulku dominantista-toonikaan, joka tavallaan sitoo kappaleen osat yhteen. Lopussa jäädään (taas hauskasti) jumiin dominanttisointuun.

12. Ole Miss (Handy) armstrongmainen ripeä swingdixie, jossa sekä rumpuintro että choruksen mukainen rumpusoolo, joka tässä genressä on aina plussaa. Rumpalin (Rodney Gilbert) tyylikkään työskentelyn päättää pitkä commodore-soolo lopussa.

Coda.
Omissa muistiinpanoissa levyä kuunneltuani lukee mm. hyvin soitettua, hyvin sovitettua ja hyvällä maulla äänitettyä musiikkia. Tyylipuhdasta, hyvä pianisti. Rumpali etupäässä säestää. Melkein aina soolojen taustalla sovitettuja puhallinstemmoja. Useimmissa kappaleissa bändin nimen mukaisesti synkooppeja, ei alleviivatusti vaan tyylikkään huomaamattomasti. Syncopatorsin soitossa kuuluu vuosien myötä tullut ammattitaito, joka ei vaadi muita jekkuja kuin ne, mitä he aina viljelevät.

Australian Syncopatorsia, siis soittajia, voi kuvata myös sanoilla Easy Going, mikä ei tarkoita ainoastaan rentoa otetta elämään vaan myös tiettyä rentoa asennetta soittamiseen, jonka myös kuulija huomaa.

Recorded at Riddell’s Creek by James Clark june 2016

CD on Spotifyssa (The Syncopators > The Pearls), mutta sitä ei löydy Helsingin harvoista levykaupoista, kiinnostuneet voivat kysellä levyä bändin nettisivujen kautta,
http://thesyncopators.com

 

Takaisin

Artikkeli luettu 151 kertaa

Translate »