Menestys siinä kannusti häntä omistautumaan vain jazzin tulkitsemiseen, ja 1936 hänen varsinainen nimensä Anita Belle Colton muuttui taiteilijanimeksi Anita O’Day. Uusi nimi viittaa hänen päätökseensä päästä paremmille ansioille. “O’day” tai “oday” on muunnos slangisanasta “dough” merkityksessä “raha”.
Vaikka O’Daylla oli suppeahko ääniala eikä sävelpuhtaus aina aivan tarkka, hänen persoonallinen ja turhan kaunistelematon äänensä, rennon rytmikäs fraseeraus, dynaamisten vaihteluiden hallinta ja taito liu’uttaa maukkaasti sävelkorkeutta vetosivat jazzmuusikkoihin ja diggareihin. Tyylillisesti hän ja “Lady Day”, Billie Holiday (1915-1959)muistuttavat toisiaan, ja heidän elämässään oli myös samanlaista tragiikkaa.
Anita O’Day – That Old Feeling (“Live in Tokyo ’63”)
{youtube}lbwZ_dLgvR0{/youtube}
Anitan ensimmäinen aviomies oli rumpali Don Carter, jolta hän oppi musiikin teorian alkeet ja jonkinlaisen taidon itsekin soittaa lyömäsoittimia. “Rumpukuningas” Gene Krupa kiinnitti hänet laulusolistikseen 1941. Orkesterin hajottua 1943 hän oli mukana jonkin aikaa Woody Hermanin isossa orkesterissa, josta hänet seuraavana vuonna nappasi riveihinsä “progressiivista jazzia” soittava Stan Kenton. Gene Krupan palkkalistalla Anita oli uudelleen 1945, mutta seuraavana vuonna hän aloitti varsinaisen sooloartistiuransa ja kiertuetaiteilijan elämän. Klarinetisti Benny Goodman kiinnitti Anitan yhtyeeseensä Euroopan kiertueelle 1959. Helsingissaä Linnanmäellä hän lauloi kesällä 1963 ja konsertoi Pori Jazzeissa 1975 säestäjänään pitkäaikainen rumpaliystävänsä John Poole trioineen.
Gene Krupa – Let me off uptown with Anita O’Day (1942)
{youtube}eoSAPaThWJE{/youtube}
Anita O’Day teki uran myös ahkerana levyttäjänä, mistä parhaat näytteet on äänitetty Norman Granzin tuottamina. Anitalla oli myös oma levymerkki Emily (hän nimesi sen koiransa mukaan), mutta sillä julkaistu tuotanto on epätasaista. Parhaiten hänet kuitenkin muistetaan tähteydestään vuonna 1958 Newportin festivaaleilla filmatussa Jazz On A Summer’s Day (Jazzin juhlaa)- elokuvassa. Hänen esiintymisensä on myös upea visuaalinen hitti, vaikka Krupan ja Kentonin päivinä hän oli vielä “yksi pojista” ja pukeutuneena soittajien esiintymisasua muistuttavaan jakkupukuun. Anita nautti myös esiintymisistään ja hän osasi ottaa yleisön myös pienin elein, ilmein ja välittömyydellään (“onstage presence”).
Anita oli varsin iäkäs kuollessaan Alzheimerin tautiin ja keuhkokuumeeseen. Ehkä nuoruudessa hankittu sitkeys ja tietynlainen kovuus ovat olleet hänen pelastuksensa. Alkoholismi, huumeet ja epäonnistuneet – väkivaltaisetkin – ihmissuhteet hän kesti ja lopuksi myös selvitti ne. Hänelle annetun liikanimen “Jezebel of Jazz” tausta selviää riipaisevasti 1981 ilmestyneessä
omaelämäkerrassa High Times, Hard Times. Anita O’Day esiintyi myös vuoden 1959 elokuvassa The Gene Krupa Story, ja hänestä on tehty myös dvd-dokumentteja, eräs mm. sarjassa Jazz Icons.
Anita O’Day – My Funny Valentine (Leverkusen, 1987)
{youtube}tN9uWM3BTlQ{/youtube}