Esimerkkinä suurista vaikuttajista, joita suuri yleisö ei juuri tunne, on muusikoiden korkealle arvostama Benny (Bennett Lester) Carter (1907-2003). Kollegojen kesken hänet tunnettiin lempinimellä “The King”. Ammatimuusikkona hän aloitti 1924, ja neljää vuotta myöhemmin hän osallistui jo levytyksiinkin. Carter esiintyi vielä 2003, vähän ennen kuolemaansa.
Carter syntyi Harlemissa, New York Cityssä ja oppi jo varhain soittamaan pianoa. Trumpetin, ensimmäisen puhaltimensa valintaan, häntä innoitti Ellingtonin trumpetistin “Bubber” Mileyn soitto. Instrumenttivalikoima alkoi kasvaa: saksofonit, klarinetti, pasuuna… Pian hänet opittiin tuntemaan myös lahjakkaana sovittajana, orkesterinjohtajana ja säveltäjänä. Alttosaksofonista tuli hänen pääsoittimensa, mutta trumpetistinakin hän oli taitava. Carter muistetaan jazzin eturivin kykynä jo 1920-luvulta, jolloin hänen uudentyylistä sovitustapaansa ja soittotaitoaan hyödynsivät aikakauden suuret orkesterit Fletcher Hendersonista Duke Ellingtoniin ja Mc Kinney’s Cotton Pickers-ryhmään.
Benny Carterilla johti uransa aikana useita omia orkestereita ja levytysyhtyeitä, joista tunnetuin oli Choclate Dandies. Vuonna 1936 hän lähti Eurooppaan, aluksi Pariisiin. Pian hän sai kuitenkin kutsun Lontooseen BBC:n tanssiorkesterin sovittajaksi. Hänen monipuolisuuttaan hyödynnettiin ahkerasti vanhan mantereen jazzpiireissä, mm. Ranskassa ja Hollannissa. Tunnetuin hänen tämän kauden studiosessioistaan on vuodelta 1937. Pariisissa äänitettiin silloin “Crazy Rhythm” ja “Honeysuckle Rose”. Altisti Carterin mukana levytyksessä olivat mm. tenoristi Coleman Hawkins, kaksi ranskalaista saksofonistia, kitaristi Django Reinhardt ja pianisti — jazzviulistina paremmin tunnettu – Stephane Grappelli.
Palattuaan 1938 Yhdysvaltoihin Carterilla oli nyt yllin kyllin työtä. Sovituksia häneltä tilasivat mm. orkesterinjohtajat Chick Webb ja Benny Goodman. Parhaimmillaan Carter oli saksofonisektioita “liidatessaan” ja niille kirjoittaessaan. Näissä sovituksissa kuulee heijastumia hänen omasta solistisesta soittatavastaan. Carterin soolot ovat omaleimaisia, legatopainotteisia, lyyrisiä ja täynnä ehtymättömiä musiikillisia oivalluksia. Hän seurasi valppaasti jazzin muutoksia. Tutustuttuaan esimerkiksi 1940-luvun alussa trumpetisti Dizzy Gillespiehin ja bebop-koulukuntaan hän otti 1943 Kaliforniaan muutettuaan projekteihinsa mukaan nuoret tulevat tähdet, pasunisti J.J. Johnsonin ja rumpali Max Roachin. Carter alkoi nyt yhä enemmän työskennellä studioissa elokuva- ja tv-musiikin parissa. Hänen läpimurtonsa Hollywoodissa oli elokuvan “Stormy Weather” musiikki.
Tuntuman jazziin Carter kuitenkin säilytti koko ajan. Hän oli maailmalla kysytty solisti ja esiintyi mm. JATP-konserttiryhmässä, joka kävi Suomessa 1951. Esko Linnavallin aikana Uuden Musiikin Orkesteri kutsui Carterin vierailijakseen. Konsertissa esitettiin Carterin omaa sävellystuotantoa, josta tunnetuin lienee ikivihreä “When Lights are Low”. Moneen kertaan palkittu (mm. Grammyt) multimuusikko kirjoitti uransa lopussa suurimuotoisiakin teoksia. Tärkeänä Bennyn elämäntyössä on ollut myös nuoremman muusikkopolven koulutus. Vuonna 1966 hän aloitti opetustyön Princetonin yliopistossa, josta hän myöhemmin sai professuurin. Benny Carterin uraa seuratessa mieleen tulee kaksi upeaa kotimaista jazzvaikuttajaa ja monitoimimuusikkoa – Pentit, Lasanen ja Lahti.