Useiden menestyneiden yhdysvaltalaisten muusikkojen taustalla on ollut kasvu monilapsisessa köyhässä emigranttiperheessä. Lahjakkuudellaan ja kovalla työllä jotkut ponnistivat vaatimattomista musiikkiopinnoista huolimatta menestyviksi artisteiksi. Se ilmenee joskus vähättelynä, jos iskelmäsäveltäjän kyvyt ovat nostaneet hänet “from rags to riches”.
Eräs musiikkitietosanakirja mainitsee suosittujen ikivihreiden säveltäjästä Harold Arlenista: “Hänen 1929 kyhäämästään Get Happy tuli lyhyessä ajassa menestysiskelmä.” Irving Berlinin kohdalla taas mainitaan “hänen tekaisseen sävelmän … ja hänen pianonsoittotaitonsa rajoittui yksinkertaisten melodioiden soittamiseen, vieläpä pelkästään Fis-duurissa.”
Cole Porterilla oli kuitenkin varaa aloittaa opinnot Harvardin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, josta hän kuitenkin pian siirtyi sen musiikki-instituuttiin. Myöhemmin, ensimmäisen maailmansodan jälkeen, hän matkusti joksikin aikaa Pariisiin opiskellakseen kuuluisassa Schola Cantorumissa. – Entä George Gershwin? Hänen kotiinsa ostettiin piano pojan ollessa 12-vuotias. Myöhemmin hän sai perusteellisen musiikkikoulutuksen New Yorkissa. Siellä hän oli mm. vierailevan ranskalaisen säveltäjän Maurice Ravelin oppilaana. – Pianisti-säveltäjä Jerome Kern opiskeli musiikkia aluksi myös New Yorkissa, mutta hänellä oli varaa siirtyä myöhemmin Saksaan Heidelbergiin. Siellä hän syventyi messujen ja urkumusiikin säveltämiseen.
Ylläolevat kätevät laulunikkarit työskentelivät New Yorkissa ja tekivät jazzstandardeiksi myöhemmin vakiintuneita melodioita ja jopa sanoituksia sikäläisille musiikkikustantamoille. Hollywood käyttikin heidän palvelujaan, mutta Harry Warren (1893-1981), josta ei ole riviäkään mainitussa tietokirjassa, asui ja sävelsi Los Angelesissa vuodesta 1932. Hänen taitojaan hyödynsivät mm. Warner Brothers- ja Paramount- yhtiöt.
Harry Warren (Salvatore Antonio Guaragna) syntyi Brooklynissa New Yorkissa italialaiseen varattomaan maahanmuuttajaperheeseen, joka ei pystynyt maksamaan pojalleen musiikitunteja. Koulunsa jälkeen hän pääsi kuitenkin kummisetänsä varietee-yhtyeen rumpaliksi. Hänellä oli myös hyvä, laajarekisterinen laulunääni ja verraton sointutaju. Hänen sävellyksissään kuuluu italialaista musiikkiperinnettä, ja hän piti erityisesti Puccinin oopperoista. Warren oli itseoppinut pianisti ja ryhtyi soittamaan ravintoloissa 1922. Näihin aikoihin hänet myös keksittiin. Hänen ensimmäinen menestyslaulunsa oli Rose of the Rio Grande. Sitä seurasivat mm. standardeiksi vakiintuneet Jeepers Creepers, September in the Rain ja I Only Have Eyes for You. 1940-luvulla syntyivät There Will Never Be Another You ja Glenn Millerin orkesterin jättihitit Chattanooga Choo Choo, Serenade in Blue ja I Know Why.
Vuosina 1935-1950 peräti 42 hänen säveltämäänsä ja eri sanoittajien kanssa tekemäänsä musikaalien ja filmien laulua saavutti ykköstilan suositussa radio-ohjelmasarjassa Your Hit Parade. Mutta vanha Broadway alkoi hiipua 1950-luvun puolivälissä, jolloin Harry Warren sävelsi vielä kaksi suosittua iskelmää, That’s Amore ja An Affair to Remember. Näiden jälkeen hän alkoi enemmän nauttia runsaista rojalteistaan ja golfista. Seuraavalla vuosikymmenellä kokemus ja kehittynyt soittotaito saivat hänet kuitenkin säveltämään vielä pienehköjä, raikkaita pianokappaleita. Osa niistä on julkaistu 1975 vinyylinä Harry Warren’s Piano Vignettes pianisti Hugh Delainin soittamana. – Elämäntyöstään säveltäjänä (noin 800 laulua) Warren on palkittu mm. 3 Oscarilla.